Kosti Vehanen oli, kuten tunnettua, kymmenisen vuotta Marian Andersonin säestäjä. Konserttimatkat veivät kaksikon Pohjoismihin, Keski-Eurooppaan, Venäjälle, Amerikkaan, Brasiliaan ja ties mihin. Yleisörikkain konsertti oli varmaankin vuonna 1939 Washingtonissa Lincolnin mausoleumin edessä annettu, jossa paikalla oli Vehasen ja Andersonin lisäksi 70 000 kuulijaa. Tuon konsertin radioivat lisäksi monet radioasemat.

Vähenmmästäkin voisi kirjoittaa kirjan. Kirjan kirjoittamisen ajankohdaksi tuli tapahtumat ja konsertit vuoteen 1941 saakka. Vuosiluku johtuu siitä, että kirja julkaistiin silloin.

Kosti Vehanen kirjoittaa hiukan mieshupakkomaiseen tyyliin. Pikkutapauksetkin kerrotaan yhtä painokkaasti kuin näkyvämmät lähtien Andersonin aina täpötäydestä käsilaukusta hänen laulaulaessaan kantamiin koruihin saakka. Kirja kertoo musiikista harvinaisen vähän muuta kuin esitettävien kappaleiden nimiä. Nyt kuitenkin nykyaika astuu hyödyllisesti esiin. Netistä on helposti löydettävissä esimerkiksi katkelma tuosta 1939 konsertista (ulkoilmassa) Washingtonissa. Sitähän ei Vehanen tietenkään tiennyt vuonna 1941, että lähes koko konserttien plethoran saisi esiin vielä 80 vuotta myöhemminkin parin napin painalluksella.

Kosti Vehasen ja Marian Andersonin muu kuin musikaalinen suhde ei käy Vehasen kirjasta käy ilmi, mikä lienee tarkoituskin. Kukin voi ajatella mitä kahden terveen ihmisen välillä voisi tapahtua esimerkiksi viikon kestävän laivamatkan aikana (Italiasta Brasiliaan), mutta se ei nyt tämän kirjan kyseessä ollen ole mitenkään olennaista.

Vehasen aikalainen ja melkein kilpailija oli George de Godzinsky, joka vuosina 1936-37 oli Shaljapinin säestäjä tämän kiertueella Kaukoidässä. Kosti Vehanen syntyi 1887 ja kuoli vuonna 1957. Marian Anderson oli kymmenen vuotta nuorempi, hän syntyi 1897 ja kuoli vuonna 1993.

Nyt kahdeksankymmenen vuoden etäisyydeltä katsottuna suomen kieli vuonna 1941 sisälsi jo kohtalaisesti sanontoja ja sanoja, joita ei enää käytetä tai jotka ovat muuntuneet hiukan toisenlaiseksi.

Vehasen kirjassa käytetään tietenkin sanaa neekerilaulaja (yhtä kaikki myös termiä mustalaistanssija) ja termiä rotu. Rotu määräytyy ihonvärin mukaan tai sitten uskonnon mukaisesti – kirjan mukaan juutalaiset muodostavat oman rotunsa. Rotuihin liittyy sitten vain sille rodulle kuuluvia ominaisuuksia. (Sanomalehti Karjalainen kirjoittaa myötämielisesti saksalaisten harjoittamasta juutalaisten vainoista ja heidän muutoistaan Saksan valtaamasta Ranskasta Espanjaan jne: ”juutalaiset osaavat vaistota vaaran”.)

Kautta koko kirjan Vehanen kirjoittaa ”neiti Andersonista”, ei koskaan pelkällä sukunimellä. Marian Andersoninsta puhuttaessa jätetään neiti pois.

Sivulla 111 Vehanen väittää: ”Useimmat neekerilaulajat laulavat septiimin liian matalaksi. Myöskään Marian Anderson ei ollut aluksi tästä erikoisuudesta vapaa, mutta de Castron johdolla tämä häiritsevä virhe melkein hävisi”. Tämähän on aivan soopaa. Ei ihonväri vaikuta mitää intervallien tarkkuuteen. Kuorolaulussa usein kyllä laskevat terssit (ainakin mieskuoroissa) lauletaan liian matalaksi, mutta se on kuorolaisen vika eikä hänen ihonvärinsä.

Hauskoja sanoja, joiden toivoisi melkein jääneen elämään, löytyy kirjasta useita. Lentäessään ihminen voi tulla ”ilmakipeäksi” ja laivan kyydissä voi ”merikipeä” yllättää. Leentomatkustaminen on ”ilmamatka”. Itävallassa näkyi Andersonin ”konserttimainostuksia”. Vanhoja tavaroita kutsutaan nimellä ”antikviteetti”. Bayreuth on kirjassa Baireuth. Brahmsin sävellys Alttorapsodia on nimetty ”Alt Rapsodia”. Mendelssohn on Mendelsohn. Musiikkia äänitetään gramofoonistudiossa. Ihastus voi olla raivoisaa: ”kun hän lopettaa tanssinsa, on yleisö raivoissaan ihastuksesta”. ”Hänen näytännöistään muodostui yksi kaikkein sensatiorikkaimpia iltoja”. Marian Anderson kuljetti mukanaan ompelukonetta ja ompeli pyjamaksia. Washingtonin konsertti annettiin Lincolnin kuvapatsaan luona ja sitä ikuistivat filmivalokuvaajat. Marian Anderson joutui konserttien jälkeen kirjoittamaan ihailijoittensa ohjelmiin autografeja. Vehasen mukaan ”lihavat ovat humoristisia” ja ennen ruokailuja suorittavat pöytäsiunauksia.

Vehanen kirjoittaa kirjassaan luvun rotuerottelusta Amerikassa. Andersonia ei aina otettu hotellin asukkaaksi tai hän ei päässyt hotellin ruokasaliin. Eräs naisyhdistys kieltäytyi vuokraamasta hänelle konserttisalia, joka sai aikaan sen, että presidentti Rooseveltin rouva erosi ko. yhdistyksestä. Tämä tapaus sai aikanaan paljon julkisuutta, ja sen takia tuo valtava ulkoilmakonsertti Washingtonissa järjestettiin julkisena protestina kansalaisoikeuksien polkijoita kohtaan. Jopa itse asetelma: valkoinen säestäjä Vehanen ja Anderson asetettiin joskus kyseenalaiseksi: eri ”rotua” olevat eivät olisi saaneet esiintyä yhdessä. Vehanen itsekin haksahtaa kutsumalla laivamatkalla Italiasta Brasiliaan näkemäänsä Afrikkaa Andersonin ”todelliseksi isänmaaksi”, vaikka aikaa on orjien tuomisesta kulunut lähes 300 vuotta.

Vehasen kielenkäyttö rodusta puhuessaan ei paljoa eroa muusta sen aikaisesta kielenkäytöstä: Iso tietosanakirja vuodelta 1932 kertoo Itä-Afrikan kielistä, että ”siellä puhutaan neekereitten kieliä”.

(Kosti Vehanen: Vuosikymmen Marian Andersonin säestäjänä. WSOY 1941)