17.8.1941 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta äidilleen Helena Kuismalle Muurameen.

Riemastuttavaa oli kuulla Kirvun vapautumisesta. Nyt on siis totta, että Tekin pääsette takaisin kotiin. Tuntui, ettei oikein olisi käsittänyt tuota uutista, kun se nyt vihdoinkin saatiin varmasti tietää. Taisi Arvikin sanoa oikein, kun helmikuussa minun palatessani Joensuusta sanoi, etten pääse matkalle ennenkuin menen Inkilään. Kai jo jouluna tulemme sinne mummolaan. Lapset jo riemuitsevat siitä. Saamme tietysti lähipäivinä tarkemmin tietää, missä kunnossa siellä on kaikki. Tietysti mamma pistää näiden päivien sanomalehdet talteen.

18.8.1941 Arvi Pärssisen päiväkirjasta

Vihdoinkin löytyivät jo 31.7. Tohmajärveltä lähetetyt kaatuneiden jäämistöt monien kyselyjen ja soittamisien perästä S-varastolta, johon eräs ymmärtämätön varastomies ne oli kiikuttanut. 150 jäämistön tarkastus, lajittelu ym. söhlääminen nielee päivän. Aivan mahdotonta on merkitä kirjaan kaikkea asioiden hoitoa, koska silloin ei joutaisi muuta tekemäänkään kuin sotapäiväkirjaa pitämään. Kellä lienee siihen aikaa, niin tehköön.

19.8.1941. Lähetetään edellisenä päivänä lajitellut jäämistöt. Söhläämistä ihmisten kanssa, kun heille pitäisi löytyä katkenneet yhteydet miehiinsä, jotka eivät kuukauteen ole kirjoittaneet kotiinsa. Siinä on todellakin puuhaa. Saa soitella ”Korvet, ”Tiikerit” ja monet muut, ennenkuin jostakin Viteleen korvesta kaivattu mies vihdoin löytyy.

20.8.1941. Ilmoitustehtäviä, neuvontaa, ohjausta jne.

21.8.1941. Asioiden käsittelyä kirkolliskokousta varten Kuopiossa. Keskustelua valhepropagandasta ja sen torjumisesta, Aunuksen kohtalosta ja sen siviiliasioiden hoitamisesta.

22.8.1941. Keskustelua sotapiispan asemasta, kirkkolain muutoksista, koraalikomitean mietinnöstä ym.

Eino Kuisma rintamalta vaimolleen Jennylle 22.8.1941

Täällä ovat viime kahden viikon aikana tapahtumat seuranneet nopeasti toinen toistaan. On nim. ollut sen suuren motin loppunäytös, motin, josta sanomalehdetkin ovat kertoneet. Ryssä jäi t.k. alussa mottiin Sortavalan ja Lahdenpohjan välille, eikä sillä ollut muuta pakotietä kuin Laatokka. Nyt on kaikki ohi ja Laatokan luoteisranta vapaa vainolaisista. Meikäläiset painostivat viime ajat vallan kauheasti ryssää kaikilta kolmelta suunnalta ja sen oli lopulta pakko perääntyä tänne Laatokan rantaan ja saaristoon. Tässä Rautalahdessa, jossa nyt olemme, tapeltiin eilen aamulla viimeinen ottelu, joten nyt on tämä juttu selvä. T.k. 6-20 p:än  välisenä aikana meidänkin majapaikkamme muuttui 7 kertaa, siis joka toinen päivä. Ei sitten ihme, jos ei ole ollut aikaa kirjoittelemiseen.

23.8.1941 Arvi Pärssisen päiväkirjasta:  

Paluu takaisin Joensuuhun. Rutiiniasioiden hoitamista.

24.8.1941. Sunnuntai: ”Katujyränä” Joensuun varuskunnan kaduilla. Eihän tuo oikein papillista hommaa ole: Rähjää päihtyneiden miesten kanssa kunnianteon laiminlyömisestä ym. epäsotilaallisuudesta. Mutta sota on sotaa.


31.8.1941 Sylvi Pärssisen päiväkirjasta

Puolitoista kuukautta on edellisestä kirjoittelemisestani. Mitäpä muistan tältä ajalta?

Meiltä edelleen lähteneet sotilaat ja esikunnat ovat nyt jo rajan toisella puolella, luultavasti Salmista eteenpäin. Laatokan pohjoispuoli on vapaa ryssistä, samoin Sortavala, Elisenvaara, Kirvu, Käkisalmi ja – Viipuri. Eilen soitettiin kirkonkelloja 15 min ajan Viipurin valloittamisen johdosta. Arvin veli Tapani on jo mennyt Tuuloksesta eteenpäin taistellen. Väinö on käynyt Inkilän kodissa elokuun 13 päivänä.

Kaarlo Luukkainen on kaatunut, elokuun 3 päivänä saimme sen tietää. Arvi on yhä Joensuussa. Täällä käy hänen sijaisenaan pastori Turunen kolmena päivänä viikossa. Minä hoidan kansliaa.

Ilkka-Elias kasvaa ja on oikein kiltti poika. Yhdentoista viikon ikäisenä hän painoi 5,2 kg. Helena tahtoisi aina ”muokata” häntä, mutta siitäpä tulee riitaa välillemme. Lämmin aika on ohi ja huoneita jo lämmitetään. Huomenna alkaa kansakoulu Aarnolle, Karille ja Raunolle. Ukki odottaa kotiinpääsyä, mutta eihän hän tule siellä toimeen, kun Tapani on sodassa, ja Maikkikin lähti eilen rintamalle oltuaan tähän asti Kontiolahdella.

Ryssän lentokoneita lentelee vielä. Pari viikkoa sitten kyläämme heitti lentolehtisiä eräs ryssän kone. Pommituksia ei ole ollut.

Kirkon aidan sisäpuolelle on nyt Pekka Heinosen lisäksi haudattu noin 150 sotilasta, jotka ovat kaatuneet Korpiselän ja muiden lähipaikkojen valloituksissa. Tuupovaaralaisia on tähän asti siinä kuusi.

Viipurin valtauksen jälkeen eteläisen Kannaksen ottaminen oli lähes takaa-ajon luonteista. Vanha raja saavutettiin Kannaksen keskellä 31.8., Suomenlahden suulla 1.9. ja Laatokan rannassa 2.9. Vanha raja ylitettiin edullisten puolustusasemien saavuttamiseksi siten että etulinja tuli Rajajoen suulta Valkeasaaren, Ohtan ja Lempaalanjärven kautta Laatokkaan. Tälle uudelle rajalle pysähdyttiin 9.9. Mannerheim ei luvannut saksalaisille hyökätä enää Leningradin suuntaan. Sen sijaan Tuuloksenjoelta Syvärille alkoi hyökkäys 5.9., mutta vain Syvärille, ei sen yli. 5.9. Aunuksen kaupunki oli vallattu. Nurmoila vallattiin 6.9.  Syvärin pohjoisreuna Lotinapellon luona saavutettiin 7.9. klo 5.30. 22.9. joukot asettuivat puolustukseen Syvärille, osan joukoista ylittäenkin Syvärin.

Vaikka sodassa haavoituttiinkin tai peräti kuoltiin, ei se estänyt, etteikö siviilissäkään olisi sairaalaan tarvetta. Helena Kuisman mies Israel Kuisma joutuu Savonlinnan sairaalaan. Oire on mm. vatsaonteloon kerääntyvä vesi. Seuraava on osa Israelin kirjeestä vaimolleen päivättynä 1.9.1941. Liikemies Israel haistaa bisneksen teon tupakallakin!

Hyvä Helena!

Taaskin loppuivat eväät ja mieleni tekee olemaan ensi viikon tiistaihin 7.9. Nyt parannetaan yskää samalla ja muuten joutuu hyvin ja varmoin ottein.

Lähetä 1 leipä, noin 100 gr. voita ja 2-300 rammaa sieniä, suolan huuhdot pois, 4 lehteä tupakkaa tuoreena, käärit kyllä, minulla on aikaa kuivata ne ja valmistaa. Tiedättekö että täällä maksaa 100 ramman paperipussi hakattua suomen tupakkaa 25 mk, siis 250 mk kilo ja tuoreena lehdet 100 mk kilo, sillä meidän maalla saisi vähintään 4000 mk jos möisi, ei pidä siellä puhua näistä hinnoista kellekään, jos rupeaisi ostamaan ja läh. Savonlinnaan.

3.9.1941 Arvi Pärssisen päiväkirjasta;  Lähdin Tuupovaarasta VI AK:n KEK:n autolla paketteja viemään Varloin suunnalla oleville Tuupovaaran pojille. Matkaan liittyi Tuupovaarasta lotta Rönkkö, jonka mies, luutnantti Rönkkö oli ryhmä Riitesuon osastossa joukkueen johtajana. Kaunis sää suosi meitä alkumatkalla. Korpiselästä tuli mukaamme kolme sotilaskodin lottaa viedäkseen tupakkaa pojille.

Pian jäi taaksemme juuri elämän alussa oleva Korpiselkä. Saavuimme Soanlahden mäkisille maille, jossa koteihinsa palaavat isännät juuri parjaillaan suorittivat syyskyntöjä toivoen saavansa ensi keväänä kylvää rakkaaseen kotipeltoonsa kalliita siemeniä.

Pian sivuutimme Suistamon poltetun, mutta ennen suuren ja kauniin kirkonkylän ja saavuimme Leppäsyrjään. Siellä vallitsi vilkas sotilaselämä. Nautimme siellä sotilaskodin antimia.

Kellon ollessa 17 vaiheilla nousimme jälleen autoon ja ajoimme pian Lemetin historiallisten seutujen läpi, ohi palaneiden ja pirstaleiksi ammuttujen metsien.

Olimme kohta tienhaarassa, jossa uusi tienviitta osoitti itäiseen suuntaan ja kertoi, että Petroskoihin oli matkaa 200 kilometriä. Ei mitään epäilystä, etteikö tuo Äänisjärven rannalla sijaitseva kaupunki pian olisi Suur-Suomen aluetta.

Ilta alkoi vähin hämärtyä sivuuttaessamme ryssän rakentamat kasarmit Pitkässärannassa ja lähestyessämme Salmin alavia maita. Salmissa kävimme nauttimassa iloisten tuupovaaralaisten lottien sydämellistä vieraanvaraisuutta. Ei kulunut kauan, kun edessämme höyrysivät teekupit ja saimme tyydyttää nälkämme säilykkeillä ja voileivillä. Muistan aina lämmöllä siellä viettämääni lyhyttä, mutta virkistävää hetkeä.

Salmista liittyi joukkoomme vielä pari KEK:n lottaa, joten tavarakuormamme alkoi olla jo verrattain kirjava. Taivas oli vetäytynyt vähitellen synkkiin pilviin, niin että kun sivuutimme Manssilan rajakylän ja siirryimme vanhan rajan yli uuteen Suomeen, alkoi vihmoa hiljalleen vettä.

Ilta oli jo pimeä ja taivas pilvessä, kun vihdoin puoli yhdeksän paikkeilla saavuimme Viteleen laajaan kylään. Lyhyen etsinnän jälkeen löysimme armeijakunnan papit ja KEK:n toimiston, samassa talossa, entisessä ryssän lääkärin talossa. Tosin talo oli juuri rikitetty syöpäläisten tappamiseksi, joten KEK oli pystyttänyt kolme telttaa. Kyllä teltoissa kävi pian hyörinä, kun tuttavat lotat toisensa tavattuaan kyselivät ja kertoilivat asioistaan puolin ja toisin.

Vitelessä meitä matkalaisia kohtasi hieman ikävä uutinen: esikuntapäällikkö, jolta armeijakunnan pastorin apulainen oli tiedustellut, voimmeko mennä yksikköön no 2326, oli kieltänyt menon.

Klo 20 tienoilla teltat alkoivat hiljentyä. Kaminan hohtaessa lämpöään useimpien silmät alkoivat painua umpeen. Kävin 23:n paikkeilla katselemassa telttojen lähellä lähitienoota. Pilvikerros oli kovasti ohentunut, niin että sen läpi täyteläisen kuun säteet alkoivat vähin valaista pimeän, kostean maan pintaa. Vain katkeamaton liikenne, joka oli jo viikkoja kestänyt, solui lakkaamatta Viteleen kolmea siltaa pitkin rintamalle ja takaisin.

Asetuin pappien telttaan nukkumaan ja odottamaan uutta päivää.

4.9.1941. Tuskin oli edellinen päivä muuttunut uudeksi, kun Tuuloksen suunnalta alkoi kuulua mahtavaa, yhtäjaksoista jylinää. Oli alkanut Pohjoismaiden valtavin tykistövalmistelu, jonka tarkoituksena oli murskata Tuuloksessa olevat vihollisen pesäkkeet ja avata tie hyökkääjille Aunuksen sydämeen, viljaville lakeuksille. Tunnin kuuntelin tätä valtavaa pauhua unen läpi, mutta kun ulkona alkoi kuulua lottien ja muiden uteliaiden liikettä, jotka olivat kerääntyneet ulos katselemaan tulen lieskoja, jotka salamoiden tavoin valaisivat pimeätä taivaan rantaa, jousin jalkeille tuota näytelmää katsomaan. Tuntui niin kovin mukavalta sydänalassa, kun kuuli oman mahtavan tykistön ylivoimaisuuden viholliseen verrattuna ja kun tiesi jokaisen ammuksen valmistavan maaperää pian alkavalle otolliselle hyökkäykselle.

Kun lotat omassa teltassaan eivät saaneet unta, pistivät lauluksi. Virsien ja isänmaallisten laulujen mahtavana säestyksenä taukoamaton tykistökeskitys vihollisen pesäkkeisiin ja perääntymisteihin jatkui.

Tunti, pari odoteltiin taukoa, mutta kun sitä ei kuulunut, alettiin hakeutua keskeytynyttä unta jatkamaan. Miestänsä luutnantti Rönkköä tapaamaan lähtenyt rouva Rönkkö oli pahasti hermostunut. Hänen heikkoon sydämeensä tykistötuli vaikutti pahasti. Hän tuli lotta Parviaisen [Helvi?] kanssa telttaamme, jossa hän vaipui vähäksi aikaa levottomaan uneen. Hänen mielestään oli turvallisempaa kuolla seurakunnan sielunhoitajan kanssa.

Ihminen on suuri lapsi, joka tarvitsee heikkoudessaan väkevämmän läsnäoloa ja tukea. Siinä parhain selitys sille, miksi sota lähentää monta karskia sotilasta Jumalaan.

Neljän, viiden tunnin päästä vaimenivat pienempien tykkien äänet, jolloin jalkaväki aloitti etenemisensä. Raskaiden tykkien mahtava jylinä jatkui kuitenkin koko päivän.

Aamupäivällä lähdin pastori Niirasen kanssa ottamaan armeija-kunnan esikunnasta selvää matkamme jatkamisen mahdollisuuksista. Pari tuntia pastori Niiranen siellä istuskeli ja soitteli muutamiin esikuntiin saamatta muuta kuin kieltäviä vastauksia. Hänen jäädessään vielä soittamaan divisioonan esikuntaan läksin kyllästyneenä tuohon hidasteluun Tuuloksen suunnalle etsimään JP 2:ta, jossa veljeni palvelee. En löytänyt häntäkään. Kukaan ei tiedä vieraalla maalla toisestansa mitään.

Saavuin teltoille klo 11, ja siellä odotti pastori Niiranen sellaisin ikävin uutisin, etten pääse eteenpäin. Melkein raivoissani läksin yksin puhelinkeskukseen vielä yrittämään luvan hankkimista matkan jatkamiseksi lujasti päättäneenä, että ellei lupaa tule, lähden luvatta yksikköä etsimään. Soitin divisioonan papille Anstenille tiukassa sävyssä pyytäen esikunnan lupaa. Valittaen hän vain sanoi, ettei divisioonan esikuntapäällikkö salli sinne menoa tänään. Sanoin meneväni omalla vastuullani, sillä paketteja en voi jättää Viteleeseen, kun niitä jo kolmattasataa kilometriä olen mukanani tuonut. Sain tietää ryhmä Riitesuon puhelimen peiteluvun, josta vielä päätin asiaa tiedustella. Siellä pataljoonan komentaja selitti puhelimessa reitin kartan avulla.

Klo 14 lähdimme liikkeelle Viteleestä Varloin suuntaan. Tällä välin oli tullut verrattain rankka sade. Pioneerien rakentama uusi tie halki korpien, jota nyt kuljimme, oli sateen liottama. Kakkosvaihteella auto mateli metri metriltä eteenpäin Tuuloksen joen vartta suunnilleen koillista kohti. Tie kulki rintamalinjan läheisyydessä. Raskasta tykistöä oli sijoitettu tien suomenpuoleiselle reunalle.

Matka jatkui hitaasti korpien kautta tykkien säestäessä koko ajan. Venäläisten kranaatit eivät kuitenkaan yltäneet enää huoltotielle saakka. Puolivälissä matkaa kuljimme korkealla mäellä sijaitsevan Kiimaselän kylän halki. Sieltä avautuivat kauniit näköalat kaikkiin suuntiin. Koilliseen viettävällä rinteellä oli monien hehtaarien suuruinen kypsynyt ruislaiho leikattuna.

Siellä täällä tien varressa oli hylättyjä kiväärejä, kypäriä ym. sotamateriaalia. Monenlaiset kolonnat jyrräsivät samaa tietä kuin mekin. Neljän tunnin taivalluksen jälkeen olimme tehneet matkaa neljäkymmentä kilometriä.

Mahdollisimman synkästä korvesta, Hirsilammen eteläpuolelta, Varloista noin 10 kilometriä etelään, löysimme tuupovaaralaisten porukan. Silmät selällään alkoi ihmetteleviä tuupovaaralaisia kokoontua automme ympärille. Eivät tahtoneet uskoa, että kukaan vapaaehtoisesti haluaisi tulla tänne synkkien korpien keskelle, lokaisten ja kuraisten taipaleitten taakse. Naiset löysivät omansa ja alkoivat puolin ja toisin kysellä kuulumisia.

Pian avasimme säkkien suut ja aloimme jakaa kotoa lähetettyjä paketteja. Saajien kasvot loistivat tyytyväisyydestä, jota vastoin allapäin olivat ne, joille pakettia ei ollut lähetetty.

Ilta oli vähitellen pimentynyt. Kun pataljoona vihdoin klo 20 kokoontui kuraiselle tielle yhteiseen iltahartauteen, olivat illan pitkät varjot peittäneet kaikki sadunomaiseen verhoon. Voimakkaana kaikui virsi suuressa hongikossa tykkien säestäessä. Puhuin pojille tinkimättömästä velvollisuuden täyttämisestä isänmaata kohtaan osoittaen, ettemme ole itsemme omat, vaan isänmaan ja Kristuksen.

Iltahartauden jälkeen kukin vetäytyi telttaansa. Siellä keiteltiin teetä ja kahvia sekä maisteltiin rakkaitten lähettämiä kotoisia siviiliantimia.

Yöni vietin konekiväärikomppanian päällikön Rantasen teltassa. Yö oli sateinen, mutta saimme nukkua rauhassa, sillä tykkien tulikin oli vähitellen laimentunut.

5.9.1941. Aamupäivällä kävin useassa teltassa poikia jututtamassa. Moni muisteli kaiholla kotia ja omaisia, vaikka sitä ei aina tuotukaan julki.

Yhdentoista paikkeilla läksimme paluumatkalle samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Neljätuntisen ajon jälkeen tulimme Viteleeseen, jossa söimme suurella halulla kirkassilmäisen lotan keittämää kaali-perunasoppaa.

Taas oli ehtinyt tulla pimeä, kun jatkoimme matkaa Viteleestä Salmiin. Autojen peittämättömät valokiilat halkoivat sumuista ilmaa kaikilla teillä.

Iltateetä joimme Salmissa tuupovaaralaisten lottien ollessa emäntinä. Kukin asettui iltahartauden jälkeen levolle. Uni ei oikein tahtonut maistua, koska, ”punaturkkiset” pitivät ahkerasti harjoituksia ihollani: milloin hyökkäsivät mihinkin kohtaan kiinni ja maastoutuivat kuten isäntänsäkin.

- - -

Rauno Pärssisen huom: Kirkkoherra Arvi Pärssisen käynnistä tuupovaaralaisista muodostetun 1. komppanian luona Varloin lähellä on mainittu Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjassa ”Tuolla puolen Syvärin”, sivulla 179. [Ilmo Pärssisen huomautus: Nimenomaan tästä matkasta ei ole mainintaa ao. kirjassa, vaan seuraavan vuoden matkoista 9.6.1942 ja 15.12.1942. Kts. Kirje Sylvi Pärssiseltä Ismo Kuismalle 24.6.1942.]

- - -

6.9.1941. Aamulla kävimme vielä katsomassa niitä hiljaisia miehiä, jotka verellään olivat Suomelle lunastaneet näiden kahden viimeisen päivän taisteluissa Tuuloksen ja Aunuksen. Raadeltuja ruumiita, irtonaisia raajoja ja palaneita ruumiita oli siinä kasassa. Bolsevismin tähden! Apeaksi tahtoi mieli painua tuota katsellessa. Mutta lohduttavan oli sydämessä varmuus: Bolsevismin tuho on vain hetken kysymys.

Illalla klo 17 saavuin Tuupovaaraan. Pojat olivat riemuissaan, kun saivat tuliaisiksi kaksi kiväärin räikkää ja kolme kypärää.

7.9.1941. Tulin suojeluskuntapiiriin matkaltani klo 9.30 ja hoitelin kirjallisia töitä. Klo 12 otin päivystyksen vastaan. Kirjallisia töitä riittikin matkan jälkeen koko yöksi.

Helena Kuismalle on Ismon karkuruus täytynyt olla aikamoinen pettymys, vaikka Ismo tiedettiinkin jo talvisodan lopun tapahtumien perusteella vähän heikommaksi kuin muut. Helenan luonteenpiirteet voi lukea edellisestä kirjeestä: ei sanaakaan moitetta tapahtuneesta, vaan hän toteaa sen olleen tahtomatta tapahtunutta (niin kuin varmasti olikin). Ei liioin koskaan myöhemminkään hän palaa tähän asiaan, vaan, päinvastoin, etsii kaikkia hyviä puolia esiin Ittin armeijassa olosta. Miten tällaiseen luonteen jalouteen Helena lienee päässyt – ehkä hän tajusi elämästämme vähän enemmän kuin luulemmekaan. Huolestunut hän kuitenkin edelleen on, kuinka Itti jaksaa rintamalla. Olosuhteet kuitenkin sielläkin muuttuivat ja palattiin tasaiseen vihanpitoon asemasodan merkeissä, joten vasta sodan loppupuolella oli syytä huoleen.Israel Kuisma nuorempi palaa takaisin taisteleviin joukkoihin harhailunsa jälkeen. Seuraava on hänen kirjeestään 2.9.1941 kotiväelle.

Lienettekö saaneet minun Pelsosta lähettämäni kirjeen, jos oletten, niin ilmoitan, että en ole enää siellä ja sitä pakettia ei tarvitse lähettää sinne. Nyt on minun kohdaltani se kuritushuonetuomio kärsitty, ainakin vankilassa, sillä olen nyt matkalla rintamalle. Meille tuli nim. lauvantaina 30. päivänä sinne tieto, että on mahdollisuus päästä rintamalle ja minä monen muun kansa ilmoittautuin ja nyt olen matkalla. Eikös tämä ole mieluinen uutinen sinne kotiin,  sillä tiedän, että olitte näiden minun viimeisten edesottamusteni jälkeen aivan pakahtua harmiin ja häpeään. Nyt saatte kulkea minun puolestani taas päätä pystyssä, mutta antakaa niiden Muuramelaisten olla siinä luulossa että olen linnassa. Woitte ilmoittaa Sylville, Toinille, Wäinölle, Ilmarille ja yleensä kaikille jos haluatte, että olen rintamalla. Lähetän sen palvellustodistuksen heti ensi tilassa sinne. Eikös teidänkin mielestänne tämä minun elämäni ole ihmeellistä. Luulin, että olen ikäni merkitty sen häpeän tahralla, mutta nyt voin sen korjata maailma silmissäkin. Tiedän mettä meillä on hyvin pieni mahdollisuus selvitä hengissä tästä ruljanssista, mutta parempi on kuolemakin, kuin kuritushuone. Ja luottaen, että Jumala johtaa tätäkin matkaani, minkälainen se sitten lieneekin. (Sitte pyytää lähettämään minkälaistakin pientä tavaraa) Waatetavaraa ei nyt tarvitse lähettää, ilmoitan myöhemmin jos mitä tarvitaan. Rahaa minulla on 50. markkaa ja ehkä sillä pärjäilee nämä muutamat päivät, mitkä täällä joudumme olemaan. Olemme nim. koulutuskeskuksessa ja meidät varustetaan ja aseistetaan viellä kerran uudelleen, ennenkuin  lähdemme. Nämä tavarat joita sieltä pyydän, eivät ole mitenkään tärkeitä, mutta jos voisitten ne lähettää niin hyvä olisi. Ja lopuksi uskon, että tämä kirje on teille mieluisin, mitä te olette pitkään aikaan saaneet, ja toivon ja odotan nyt sieltä kirjettä, ja tietoja että miten te siellä oikein voitte.

Asemasotaan valmistaudutaan ja lomat alkavat pyöriä. Väinö Kuisma saa vielä lomallaan lokakuussa vähän ylimääräistä, kun hänen junansa pysähtyy Kantalassa. Siellä on asemapäällikkönä hänen appiukkonsa Toivo Pekurinen ja asumassa hänen vaimonsa Aira pikkupoikansa Raimon kanssa. Toivo Pekurinen asemapäällikön viran ohella oli kirjoittanut useita näytelmiä nimimerkillä Woikoski, joita taidetaan vieläkin kesäteattereissa esittää., Yhden näytelmän nimi oli Me emme mene naimisiin. Ei varmasti Väinökään enää Airansa kanssa mennyt naimisiin. Toivo Pekurinen oli muutenkin hyvin ymmärtävä mies. Väinö Kuisma  kertoo junamatkastaan kirjeessään 25.10.1941 sisarelleen Sylvi Pärssiselle:

Terve, Sylvia!

Kiitos kirjeestä! Et kai vielä tiedäkään, ettemme ole enää Vuoksella, vaan eräällä toisella paljon mainitulla suurella virralla ”lätäkön”  toisella puolen!  Matkalla (ajoimme Pieksämäen kautta) ap. seisotti Kantalassa junaa 3 tuntia, joten minulla oli sievoinen loma. Aunus ei mielestäni ole mikään kaupunki, vaan 35 km pitkä talorivi virran kahden puolen. Ja siitä edelleen näimme vielä kylä, ajanhampaan runtelemine taloineen ja synkän, ikihonkaisen korven. Täällä me sitten olemme odottelemassa määräystä ”uusiin tehtäviin”. Olemme melkein ”linjoilla” tai sanoisinko kuulomatkan päässä. Kaikista vaikeuksista huolimatta tämä on ollut mielenkiintoinen retki. Tänne saakka puhutaan hyvin ymmärrettävää Karjalan kieltä. Ja asukkaat ovat hyvin auttavaisia, joten tulimme hyvin toimeen. Olemme täällä sekaisin saksalaisten kanssa mutta kun ei ole mitään sanakirjoja, emme voi paljon seurustella.