Suomalaisten ja saksalaisten alkumenestys antaa hieman vääriä viitteitä sodan lopputuloksesta. Eino Kuisma, joka on henkilöautoineen aluksi Kiteellä, arvelee kirjeessään 16.7.1941 (kirje vaimolleen Jennylle): ” Luulen, että kuukauden kuluttua tämä juttu viimeistään on selvä ryssän kanssa, ja ryssä ajettu sinne missä pippuri kasvaa.” Venäjän maa on kuitenkin melko laaja, eikä pippuria siellä edes kasva.

Kenttäposti kuljetti kirjeitä ja paluupostissa tuli paketteja. Einolla oli jopa gramofoni ja levyjä rintamalla. Kaikkea ei kuitenkaan ollut saatavana, vaan kotoa (vaimoltaan) piti toivoa lisäapuja. Tällainen oli toivomuslistansa 16.7.1941: ” Niin, tässä sitten olisi ’toivomuslevyni’: Jos paketin kehtaat lähettää, niin lähetä korppuja, pikku pullo Aqua Veraa ja gramofoonineuloja. Kahvi tai tee olisi hyvää, mutta ei välttämätöntä, eikähän niitä ole sinullakaan. Sokeria en tarvitse (on 1 ½ kg!), enkä voita (sitä on 1 kg). Korput ovat kaikkein tervetulleita. Gram. neuloja on kirj. pöydän pikkulaatikossa jossain. Aqua Vera olisi hyvä parranajon jälkeen, sitä ei kai saa kuin J:kylästä jos kuka sattuisi siellä käymään. Rahaa en tarvitse, sillä saamme päivärahaa 12:- mk. päivältä ja se riittää. Tupakkaa olen saanut täältä ostaa, joten sitä ei tarvitse lähettää, mutta osta sieltä kuitenkin kaiken varalle jos sattuu saamaan.”

VI Armeijakunta määrättiin etenemään Laatokan rannasta Syväriä ja Äänisjärveä koti. Saksalainen 163.D annettiin Karjalan armeijalle Suojärven-Suvilahden seudun valtaamiseksi. Niinpä VI AK vapautui rintamavastuusta sillä suunnalla ja alkoi edetä Laatokan rantatietä pitkin kaakkoon. VI AK:n divisioona numero 11 otettiin pois ja tilalle tuli 1.D. Lähimmäksi tavoitteeksi määrättiin linja Salmi-Tulemajärvi. Osasto Lagus jatkoi hyökkäystään rantatien suunnassa päävoimilla ja pienemmillä joukoilla Tulemajärveltä Viteleen suuntaan. Salmissa oli kovat tappelut. Salmi joutui suomalaisten haltuun vasta 21.7. Käsnäselkä vallattiin 17.7. ja seuraavana päivänä ylitettiin vanha raja. Tulemajärven kylä vallattiin 19.7. Paalun 1.D jatkoi kohti Vieljärveä, joka vallattiin 21.7. Eteneminen pysähtyi viimein venäläisten kovaan vastarintaan 24.7. Laguksen joukot valtasivat 24.7. Viteleen. Lunkulansaaresta ja Mantsinsaaresta käytiin kovaa taistelua, kun venäläiset välillä saivat ne vallatuksi takaisin. VI AK:n eteneminen pysäytettiin marsalkan toimesta linjalle Tuulos-Vieljärvi. Talvela ei siitä pysäyttämisestä tykännyt, kun olisi halunnut tehdä enemmän sankaritöitä. Heinäkuun loppuun mennessä oli kokonaisuudessaan menetetty joukoista 20 000 miestä kaatuneina tai haavoittuneina. Huoltoyhteyksien vaikeutuminen, sekä saksalaisten hidas eteneminen Leningradin rintamalla sai marsalkan määräämään pienen tauon etenemisessä syvemmälle Itä-Karjalaan. Karjalan kannaksellakaan ei eteneminen oikein sujunut toivotulla tavalla. Suurempi hyökkäys Karjalan kannaksella vaati joukkojen uudelleenjärjestelemistä.

Itti (Ismo) Kuisma kirjoittaa äidilleen ”mammalle” juuri ennen sekoamistaan ja rintamalta karkaamistaan 24.7. : ” Olemme täällä metsän keskellä mäellä asemissa. Tästä yritti noin 200. ryssää hyökätä kolmas aamuna, mutta tykistömme ajoi heidät pakoon. Minä en silloin ollut täällä, vaan tulimme tänne vasta seuraavana aamuna. Nyt olemme tässä vartiossa ja odotamme milloin ryssä uudistaa hyökkäyksensä. Meillä on parivartio noin 700. m. asemistamme tuolla edessä ja minun vuoroni on ensiyönä 2. tuntia. Ryssä karkkosi aina 2. km. päähän ja jätti jälkeensä toistakymmentä kuollutta ja paljon verta josta päätellen siellä oli paljon haavoittuneita. Omista miehistä ainoastaan 1 mies haavoittui ja sitä kaikki ihmettelivät miten vähällä pääsimme.”

Arvi Pärssinen oli siis Joensuussa piirikenttäpappina. Seuraavanlaisia toimia hän joutui siinä tehtävässä tekemään:

29.7.1941. Vihitty sota-avioliittoon luutnantti Laaksi ja neiti Ampiala Joensuun kirkossa.

30.7.-2.8.1941. Ilmoitustehtäviä ja ohjesäännön edellyttämiä toimia. Välillä päivystävänä upseerina.

3.8.1941. Pidetty Jumalanpalvelus Tuupovaaran kirkossa ja toimitettu R. Ehrukaisen maallinen tomu sankarihautaan.

4.8.1941. Lähetetty kaatumisilmoituksia ja vastailtu omaisten tekemiin kysymyksiin sankarivainajistaan. Käyty kastamassa Ylämyllyllä kersantti Karvisen lapsi.

5-11.8.1941 Etupäässä ilmoitustehtäviä.

 

 

Kun tuollaisia toimia hoitelee päivästä toiseen, niin melko yksitoikkoistahan se varmaan on ollut. Arvi Pärssinen yrittää päästä rintamapapiksi, mutta hän ei vielä pääse vaikka on ilmoittanut halukkuutensa mennä vapaaehtoisena. Vasta kun 17 rintamapappia on kaatunut, tarvitaan täydennystä. Rintamapappi ei siis suinkaan ollut töpinässä lymyävä vihollisen tulelta suojautuva, vaan joutui useimmiten aivan etulinjaan taistelevien joukkojen tasalle.

Arvi Pärssinen päättää masinoida käynnin ja hautausmaiden kunnostusmatkan Laatokan itäpuolelle. Seuraava on kuvaus tuosta retkestä. Arvi oli oivallinen retkueen vetäjä – hän oli luutnantti ja sitä kautta sai tingittyä ensinnäkin luvan mennä kuorma-auton kanssa lähes etulinjaan ja toisekseen sai armeijan varastoista bensiiniä. 13.8.1941 Arvi Pärssisen päiväkirjasta;

 

13.8.1941. Yövyttyämme Tuupovaarassa ja laadittuamme puhdistussuunnitelman Tuupovaaran sankarihautausmaan kunnostamiseksi jatkoimme matkaa 20 KEK:n autolla Korpiselkään.

Ylitimme pakkorauhan rajan, jonka molemmilla puolilla olevat kuopat todistivat vilkkaasta tykistötoiminnasta Korpiselän valtauksen aikana. Tarkastimme Korpiselän kenttäsankarihautausmaan, joka oli erittäin heikossa kunnossa. Kaikki kivet ja kannot olivat vielä raivaamatta. Ei minkäänlaista kumpua hautojen kohdalla, ei edes paaluja merkkeinä. Pakko kunnostaa myöhemmin.

Enempää pysähtymättä jatkoimme matkaa Havuvaaran ohi, jossa monet bunkkerit todistivat ryssien sitkeästä vastarinnasta, kohti Soanlahtea. Ennenkuin sinne saakka pääsimme, näimme monta lujasti varustettua puolustusasemaa, joista ryssän oli pitänyt paeta.

Voimakkaana tuntuva kalman haju kertoi vihollisen raskaista uhreista täällä käydyissä taisteluissa.  Samaa kertoivat monet äskettäin kaivetut hautapaikat.

Klo 15 joimme Soanlahden lottalassa kahvit.

Soanlahdessa tehtiin heinää kulottuneilta pelloilta. Sieltä jatkoimme matkaa Loimolaan, jossa poltetut talot todistivat ryssän hävitysvimmasta. Loimolan sankarihautausmaa sijaitsi korkeiden, vehmaiden koivujen siimeksessä Jänisjärven etelärannalla. Kirkkaat laineet ja humisevat, lehtevät puut kunnioittivat siellä sankarten muistoa. Hauta-alue oli siisti, ristit kuitenkin puuttuivat.

Täältä jatkui matkamme pahasti poltetun Harlun kautta Impilahdelle. Läskelän suurista, kaksikerroksisista rakennuksista ei ollut muuta kuin mustuneet savupiiput jäljellä. Varustettuja pesäkkeitä ei näkynyt enää. Kokonaisuudessaan tuntui, että vihollisen päätarkoitus oli näillä alueilla ollut jättää jälkeensä suomalaisille poltettu maa. Mutta sitä päättäväisemmin puristui varmaan käsi kiväärin tukin ympärille tämän hävityksen keskellä sydämen vaatiessa kostoa ja kuolemaa kotiemme polttajille.

Pelloissa kasvaa raunioiden keskellä laihaa, kitukasvuista viljaa ja perunaa. Eräässä pellossa on kymmenien aarien alueella kurkkua, josta sotilaamme olivat koonneet virkistävää ruoanlisää, koskapa me emme enää löytäneet kuin pieniä alkuja. Varret olivat kuitenkin suuret ja reheväkasvuiset.

Harlun ja Impilahden kallioisten seutujen kautta saavuimme ehjäksi jääneeseen Pitkärantaan. Kiire on ryssällä sielläkin ollut, koska ei ole ehtinyt polttaa paljoakaan, tuskin mitään. Ei siis ihme, jos Pitkärannan suuren kyläryhmän valtauksessa kaatui vain kaksi miestä.

20 KEK:ssa Pitkärannassa nautimme päivällistä ja lepäilimme. Klo 19.30 jatkoimme matkaa poltettujen metsien läpi Salmiin. Vaikka salamasodan hyöky olikin tänä vuonna kulkenut juuri tätä tietä, ei sen merkkejä paljoakaan näkynyt. Sensijaan talvisodan ankarat iskut näkyivät melkein jokaisella askeleella: kuoppa kuopan vieressä pitkin tien varsia ja katkenneita puun latvoja oli merkkeinä ankarasta tykkitulesta.

Salmin laaja kylä oli suurimmaksi osaksi säilynyt ehjänä. Vihollisella oli edelleenkin ollut niin kiire joutua pois suomalaisten tulen alta, ettei polttamiseen ollut jäänyt aikaa.

20 KEK:n vastaanotto- ja huoltoryhmä suoritti täällä raskasta työtään tiheässä kuusikossa. Salmin sankarihautausmaa, josta tulee varmasti maamme suurimpia, sijaitsee tuuhean metsän keskellä lähellä maantietä. Täällä haudat hoidetaan huolella, kummut laitetaan heti kuntoon, ja hautausmaa vaikuttaa muutenkin siistiltä. Mutta valtavien hautarivien näkeminen tekee mielen apeaksi: Saatanan tuhoamiseksi on näidenkin miesten pitänyt verensä vuodattaa.

Tykkien jyske kuuluu parhaillaan Tuuloksen suunnalta. 39 tänä päivänä viimeisen kerran hiljennyttä tuodaan hautausmaan eteen odottamaan viimeistä palvelusta urhoollisilta lotilta. Siinä lepäävät nuo sankarit yhtenä röykkiönä veren tahrimina, useat pahasti silpoutuneina. Ahdistavat ajatukset risteilevät mielessä: Milloin maailma viisastuu? Loppuvatko koskaan sota ja verenvuodatus maailmasta?

Illan pimetessä pidän kynttilän valossa tuuhean metsän keskellä iltahartauden, josta ainakin itse saan virkistystä ja voimaa.

Täällä Salmissa 20 KEK:ssa on kuusi tuupovaaralaista lottaa, joiden työ ansaitsee kaiken kunnioituksen. Eivät tytöt paljoa säiky, vaikka juuri tänään olivat löytäneet kaksi ryssän ruumista ojasta mennessään uimaan. Täällä Salmissa vietin lottien teltassa yöni.

14.8.1941. Aamulla klo 6 jatkoin autonkuljettajan kanssa matkaa kohti vanhaa rajaa. Ajaessamme Salmista itään päin näimme jo runsaammin särkyneitä ajoneuvoja tien varsilla. Palaneet metsät olivat mykkiä todistajia kansasta, joka tahtoi tuoda sivistystä Euroopan kansoille. Koko matka Salmista Manssilaan oli jokseenkin asumatonta, mutta poltettua, tasaista hiekkaista kangasmaata.

Manssilan vauras kylä oli osittain poltettu. Oudon tunteen vallassa siirryn uuteen Suur-Suomeen. Rajalta on kadonnut Aunuksen kävijäin muistokivi. Lukuisat piikkilankaesteet muistuttavat ryssän valmiusasemista edellisen sodan ajalta. Olisipa noidenkin varustusten takana ollut suomalainen mies, niin kasoja olisi syntynyt! Nyt suomalaiset olivat sivuuttaneet nämä alueet vaikeuksitta ja taisteluitta.

Rajakonnun avara ja suureksi osaksi polttamaton kylä avautuu heti vanhan rajan takana Viteleeseen päin. Suuret ruispellot antavat aavistaa kolhoosin sijainneen näilläkin paikoilla. Pyöreistä hirsistä rakennetut vuosien harmaannuttamat talot todistavat alhaisesta sivistystasosta ja paikallaanpysymisestä. 

Pistäydyn eräässä talossa, jossa satun huomaamaan aunukselaisen emännän. Hän vaikuttaa kovin puheliaalta. Hän selittää, kuinka kolhoosi on ottanut huostaansa kaiken ja näyttää yhtä lusikkaa, jonka kolhoosi jätti hänelle. Hän sanoo toivovansa, että tuollainen valta kukistuisi. Liekö sydän ajatellut samaa.

Ajaessamme Vitelettä kohti sivuutamme mahtavia ikihongikkoja, joihin metsämiehen kirves on tuskin koskaan iskenyt. Tapaamme myös metsiä, joissa on harjoitettu metsän raiskausta: Suuret alueet on hakattu täysin tyhjäksi puista. Joillakin alueilla puita kaadettaessa vain paksuimmat tyvipölkyt ovat kelvanneet, kun sensijaan 8-10 –tuumaiset latvukset on jätetty metsään mätänemään. Olemme korpitaipaleella, jossa ryssän partiot ovat tuhonneet autoja ja surmanneet niiden matkustajat.

Pian avautuu eteemme kiemurtelevan joen kahta puolen sijoittunut verrattain suuri kylä. Olemme tulleet Viteleeseen. Jyrkkä, penkereinen joki on täynnä tukkeja. Vähän ylempänä käy jo ryssiltä vallattu kunnossa oleva sahalaitos suomalaiseen tahtiin. Useimmat kylän taloista ovat kaksikerroksisia. Tutkiessamme niistä erästä tapaamme kanan itse teossa: Löydämme sen alta kaksi vitivalkoista munaa. Otamme ne ja keitämme mukana kuljettamassamme padassa Viteleen joen rannalla. Keitämme kahvia, jonka kanssa munavoileipä maistuu hyvältä, vaikka olemmekin ryssän puolella. Ensimmäinen ateria uudessa Suomessa!

Sotapoikiamme näkyy jo paljon joen rannalla. He ovat lepäämässä rasittavien taistelujen ja uuvuttavien marssien jälkeen. He nauttivat vedestä ja auringosta. Lentokoneita kulkee lännestä itään.

Viteleestä ajamme eversti Laguksen esikuntaan, joka sijaitsee Viteleen ja Tuuloksen välillä kauniin salolammen rannalla. Metsät ovat edelleen poltetut ja lentohiekka nousee pölynä ilmaan monenlaisten ajoneuvojen kulkiessa rintamalle ja takaisin. Ajamme kuulua Aunuksen tietä Viteleestä eteenpäin. Tie on aikoinaan kivetty, mutta hoidon puutteessa joutunut huonoon kuntoon. Yleensä ryssän puolella tiet ovat huonossa kunnossa.

Divisioonan esikunnassa tapaan neljä pappia, joiden kanssa täytyy keskustella ammattiasioista, vaikka yhtä kiinnostuneena, jos en kiinnostuneempanakin, tutustun adjutantin kartan äärellä täällä vallitsevaan sotatilanteeseen. Kaukanakin rintamalta ollessani olen aina ajatellut käynnissä olevia operaatioita, miten mikin alue olisi mielestäni pitänyt valloittaa.

Saatuani erään yksikön papin oppaakseni käyn edessä tulilinjalla. Päivä on hiljainen. Suomalainen kranaatinheitin ampuu sarjansa ja ryssä vastaa tuleen. Tykistön ammunnassa on jotain kammottavaa: kuulee ammuksen lähtöpaukahduksen, mutta sen jälkeen kuluu pitkä aika, ennenkuin kranaatti löytää maalinsa ja räjähtää. Tuleeko kohti? Onneksi meni sivu! Ei koskaan tiedä, milloin sattuu kohdalle. Kiväärituli on toisenlaista: Siinä ei ajattele samalla tavalla, se vain tulee yht’äkkiä kohti.

Käyn JSP:lla, jona toimii maahan kaivettu linja-auto. Sitä pastori käyttää samalla asuntonaan. Onpa hieno keksintö! Klo 12 lähdemme paluumatkalle Tuuloksesta Salmiin. Rintama jää taaksemme. Sinne jäävät tarmokkaat hyökkääjät odottamaan lähtökäskyä Aunuksen valtaamiseksi.

Paljon näin matkalla. Näin sodan kaameat kasvot ja veriset kädet. Täältä tulevat ne murhesanomat, jotka kouristavat kipeästi kaipaavien ja odottavien puolisoiden sydäntä, saavat leikkivien ja iloisten lasten silmät kyyneliin. Täältä tulevat ne murheviestit, jotka ainiaaksi murskaavat ihanat elämän unelmat. Mutta täällä myös tuhotaan idän jättiläislaumat, jotka tavantakaa ovat vyöryneet maamme yli polttaen ja hävittäen. Täällä valmistetaan orvoille uuden elämän mahdollisuudet, itkuton tulevaisuus.

Päivällistä syömme Pitkärannassa. Lähtiessäni sieltä ryssän lentokone lentää juuri korkealla ja IT yrittää sitä tulittaa. Räjähtelevät ammukset jättävät pilvenhattaroiden väliin likaisia tahroja, sellaisia, joita jää seinään heitetystä mustepullosta. Päivällä ryssän syöksypommittaja oli pommittanut Pitkärantaa ja saanut osuman erääseen autoon. Paluuni suuntautuu Pitkärannasta Lemetin kautta Leppäsyrjään. Kuljemme edellisen sodan mottipaikkojen ohi. Korsun jäännös toisensa vieressä, ammottavat kranaatin kuopat todistavat murhaavasta tulesta ja taisteluista, joita näillä seuduilla käytiin. Useat tien ohessa olevat hautakummut kertovat uupuneista aron pojista, jotka täällä pohjoisen paukkuvassa pakkasessa kranaattitulen alla löysivät matkansa pään.

Karjalan metsät! Kuinka usein juurenne ovatkaan hurmeesta kostuneet? Kuinka usein idän ja lännen hyökylaineet kamarallasi yhteen lyöneet?

Kuriiri leppäsyrjästä lähtee vasta seuraavana päivänä Joensuuhun, joten vietän yöni jääkärikapteeni Kurkialan toimiessa isäntänä.

- - -

Yllä oleva saarna olisi ollut vaikuttavampi ilman kuluneita kielikuvia: ’puut kunnioittivat sankarten muistoa’. Onneksi Arvi Pärssinen jatkossa päiväkirjamerkinnöissään hylkää tämän tyylin lähes kokonaan.  – Toisaalta jopa tiedoituskomppanian päällikön Martti Haavion julkisuuteen laskemissa kirjoituksissa on samanlaista paatoksellisuutta, joka kuului tuohon ajankohtaan ja jota luultiin tarvittavan: ”… olemme matkalla turvaamaan Suomen heimon tulevaisuutta…”, ”Meidän poikamme marssivat…”, mutta paljon harvemmassa, kuin Arvi Pärssisellä.  [Martti Haavion TK-kirjeestä 16.7.1941 ”Me marssimme itään”.]. Sen sijaan Martti Haavion päiväkirjoista puuttuu paatoksellisuus kokonaan, mutta ne olivatkin tarkoitetut muistiinpanoiksi itselle ja myöhemmin julkaistavien kirjoitusten pohjaksi, eikä julkisuuteen. Tällaistahan korkealentoista kieltä ”meidän poikamme”  irvaili melkein fiktiivinen romaanihenkilö Hietanen Väinö Linnan Sotaromaanissa. Jääkärikapteeni ja pappi Kurkiala oli tunnettu natsi. Hänestä kuullaan vielä tämän kertomuksen puitteissa. Termi Suur-Suomi oli Arvi Pärssiselle tuttu, koska hän opiskeluaikanaan kuului Akateemiseen Karjalaseuraan.

Väinö Kuisma kuorma-autoineen on ensimmäisiä, jotka pääsevät käymään Inkilässä ja saavat katsella kotiaan. Väinö kirjoittaa kotiväelle jo 14.8.1941:

Terveisiä kotoa!

Kävin eilen illalla kotia katsomassa. Olemme majoitettu lähikylään. Kerron lyhyesti, mitä siellä on nähtävää.  Yleensä kaikki talot ovat hyvin säilynyt sodalta, mutta eivät ryssän saastalta.  Likaa, kaikenlaista romua ja kamaa kaikkialla, korkeat tiiviit lankkuaidat melkein joka talolla. Huoneiden väliseiniä muuteltu. Mutta muuten pääsee joka taloon asumaan, kunhan jaksaa pestä ryssän saastan pois.

Myllymme alue on ympäröity korkealla ( n 3 m.) tiiviillä lankkuaidalla. Mylly on ollut käytännössä, mitään ei ole säretty (ainakaan päältä) päinvastoin lisätty käyntikuntoon. Kaikki paikallaan. Sahaan ajettu paljon tukkeja  ja on sekin ollut käynnissä. Myllyllä oli parhaillaan remontti käynnissä, koska mm. sihtit olivat avatut.

Päivölässä  myös asukkaat ovat eläneet kuin kotonaan. Halkokuuri on laitettu umpinaiseksi ja jatkettu n. 8-10 m. rakennuksella. Siinä on keittiö ja kolhoosiruokala! Kujarakennuksia on myös tehty umpinaisiksi. Heinät ovat kaikki ladossa tallella. Kiitoksia vain iivanoille. Kaikki tulee kuntoon kyllä kovalla pesulla. Kuvitelkaa esim., että puhtaassa ruokakamarissamme on ollut – - - kanala! Kaikki on kai ryssän länsimaista kulttuuria! Kaikkialla on likaa ja likaa. Asemalla ja Läherinnalla erikoisesti. Ja sitten: Revonharjulla on hautuumaa! Seitsemän hautakumpua.

Oli kammottava liikkua kylässämme. Rintaman etenevää jyskettä lukuunottamatta kaikki kuolemanhiljaista. Tarjosimmekin aina ensin kiväärin piipun ovelta. Täällä hajoitellut ryssän laumat kuljeskelevat metsissä kaikkialla. Panemme aina partiot liikkeelle metsästelemään niitä nälkäisiä poloisia.

Tästä reisusta olisi kirjoitettava iso romaani, ennenkuin  saisi kalpeankaan käsityksen, miltä täällä näyttää ja tuntuu.

Kirjoittakaa toisillekin meikäläisille että koti on vapaa ja alkaa odottaa asukkaita. Airalle kirjoitin jo.

Terveisin

Väinö.