Soitin kerran erään sukulaisen luona pianoa ja pelkästään säestystä Schubertin yksinlauluun Gretchen am Spinnrade (Gretchen rukin ääressä). Sukulaiseni sanoi vaimolleen, että kuuntelehan kuinka soittaa ja ihan harjoittelematta. Olin harjoitellut tuota säestystä vasta 15 vuotta ja harjoittelen edelleenkin. Yksinkertaisuudestaan huolimatta se on aika vaikea. Pitäisi soittaa ei sitoen, mutta ei myöskään staccato eli iskevästi (musiikkitermi on ligato) ja tärkeät kantavat melodiat ovat kuitenkin bassossa. Dynamiikka on vaikea koska liikutaan pianissomosta fortissimoon ja jopa rytmiä välillä kiihdytetään pitkän aikaa kliimaksiin saakka. (Jos tuo edellä oleva oli vaikeaa, niin kuunnelkaapa vaikka Renee Flemingin esitys, säestäjänä Christoph Eschenbach, niin selviää, mitä tarkoitan.) Jos haluaa arvostella tämän laulun esityksiä. pitäisi ensin tietää, miltä rukki kuulostaa. Jos sitä et tiedä, et voi myöskään tietää, onko tämä esitys hyvä. Nyt jotkut ehkä huudahtavat, että voi kauhistus, mitä! Pitääkö musiikkia kuunnellessa tietää jotakin. Minä sanon kyllä. Katsoin yleisön kommentteja Andras Schiffin säestyksestä Schubertin laulusarjan Die schöne Müllerin ensimmäiseen lauluun, jonka säestystä joku sanoi ”kovakätiseksi”. Siinä laulussahan kuvataan myllyä kuin rakastettua, vaikka rakastettu olikin myllärin tytär. Mistä ihmeestä joku amerikkalainen tietää, miltä puron tai joen viereen rakennettu saksalainen mylly kuulostaa 1800-luvun alussa. No ei mistään. Se pitäisi tietää, ennen kuin arvostelee.

Eräässä amerikkalaisessa tv-haastattelussa Andras Schiff puhuu nimenomaan Bachista ja musiikin ymmärtämisestä. Hän suorastaan vihaa kaikkea mekaanista soittoa ilman ymmärrystä musiikin luonteesta. Esimerkiksi Goldberg-muunnelmissa on osa, joka perustuu saksalaiseen hävyttömiin sanoihin tehtyyn kansanlauluun. (Suomestakin löytyy vastaava väärennös: Lönnrot runoili hieneon runon Rakastava, josta on luettavissa rakastavan tiestä: tuoss’on istunut kivellä, kivi on paljo kirkkahampi. Alkuperäisessä kansan suusta tulleessa runossa sanotaan sen sijaan: ”Tuoss’ on kussunna kivelle, kivi on paljo kirkkahampi”.) Jos ei tiedä, mitä perua kappale on, on esitys auttamatta hakoteillä. Kuuntelijaltakin vaaditaan paljon. Esimerkkinä on jokin viisiääninen fuuga, esimerkiksi Das Wohltemperierte Klavier c-molli. Schiff kuvailee, kuinka kaikkia viittä ääntä pitää seurata kuin johtolankoja – jos yksikin katkeaa, niin koko sävellys kaatuu. Tuota kappaletta olen minäkin harjoitellut jo vaatimattomat noin 50 vuotta. Nyt voin sanoa, että kuulen koko ajan nuo viisi ääntä ja pystyn jopa poimimaan kontrapunktin vuoksi tärkeimmän esiin. Ihmettelen tietenkin, kuinka tätä kappaletta voi kuunnella sellainen, joka kuulee vain ylimmän äänen. Voi sitä niinkin kuunnella, mutta nautinto on viisiääniseen fuugaan verrattuna on vain 20-prosenttinen. Mutta sitä minä olen jyrkästi vastaan, ettei kuulijalta saisi vaatia minkäänlaista tietämystä kappaleita kuunnellessaan. Jos esimerkiksi ei tiedä, että sarabande on ranskalainen kolmijakoinen hidas joukkotanssi, jonka kolmijakoisessa rytmissä on paino tahdin toisella osalla, voi jäädä tajuamatta Bachin pianosarjojen hienoudet, joissa lähes jokaisessa on mukana yksi sarabande. Samoin jos 1700-luvun menuetista ei tiedä, että sen rytmin kuuluu mennä kolmijakoisena tan-tan-taa, siis paino kadella ensimmäisellä nuotilla, on aika ulalla kuuntelussa. Kuten Schiff irvaili joidenkin kauneuden kaipuuta Beethovenin pianosonaateissa, että ”eivät nämä sävelkulut ole kauniita, mutta tehokkaita”.

Monesti on kuulijoilla myöskin kadoksissa täysin aikakausi, milloin sävellys on tehty. Jos kyseessä on 1900-luvulla sävelletty teos, niin turha siitä on etsiä Palestrinan aikojen harmonioita, ne ovat jo 500-vuotta sitten sävelletty. Bach oli omana aikanaan katsottu jo täysin kalkkikseksi, eikä hänen musiikkiaan paljon soitettu hänen kuolemansa (1750) jälkeen. Siihen aikaan, 1700-luvun alussa, soitettiin modernia musiikkia, jota Bachin pojat sitten sävelsivät edeltäen Mozartia. Andras Schiff vastaa esitettyyn kysymykseen, mitä Bach nyt ajattelisi, että hän – siis Bach – olisi ihmeissään, kuinka paljon hänen musiikkiaan esitetään.

Vaikka jo aikaisemmin minulle tuli kylään Bach, niin tulkoon vaikka uudestaan. Hyllystäni löytyvät hänen kantaattinsa, nuoteista hänen Ranskalaiset ja Englantilaiset sarjansa, sekä Das Wohltemperierte Klavier I ja II. Lisää hänen kymmenet kantaattinsa (älkää kertoko kellekään) scannattyna tietokoneellani. Viimeksi tänään soitin hänen ranskalaiset sarjansa D-duuri, h-molli, E-duuri ja B-duuri.

Siitä syystä, että kuuntelen musiikkia, on minun mahdotonta kuunnella mitään taustamusiikkia. S-marketissa sitä joutuu tekemään kuitenkin. Siellä ei soiteta mitään Tsaikovskin Pähkinänsärkijästä vaan amerikkalaisia luokattomia iskelmiä, jotka eivät häiritse ketään muita, kuin minua. Vaimoni tosin sanoo minulle tuon tuostakin; älä laula mukana. Minä vain lasken kuinka monta kertaa iskelmässä toistetaan toonika-dominantti, ennen kuin päästään teräsäveleeseen sen ainoan kerran, tai sitten tulee äkkivaihdos vierekkäiseen sävellajiin. Yleensä kappaleet ovat perussävellajeissa: C-duuri, a-molli, D-duuti, G-duuri. H-mollissa ei koskaan sen 25 vuoden aikana, kun olen kaupassa käynyt. Laulajat ovat kahta lajia: ensin ääntään värisyttäviä naisia, jotka laulavat lapsen äänellä ja toisekseen miehiä, jotka ovat oppineet Jori Malmstenin järistyttävän tavan laulaa nenäänsä: se on oikein hienoa. Löytyy kyllä melko nuorelta kuulostava nainenkin, joka laulaa ”Löhtisötkä könssöni jörvellö” kaikki niin nenään kuin Katri-Helenalla.