22.6.1941 Saksa hyökkää Neuvostoliittoon kello 3.30, Suomen aikaa 4.30 [joissakin tiedoissa kello 4 Suomen aikaa]. Tieto sodan aloittamisen ajankohdasta ilmoitettiin yleisesikunnan päällikölle Heinrichsille Suomeen 21.6. klo 14.  Suomella oli ollut reilu vuosi aikaa muuntua kanssasotijaksi ja 500000 miestä ja naista on valmiina rajoilla. Väestöön suhteutettuna 16% oli sotatoimissa, lotat mukaan lukien, se oli suurimpia osuuksia, mitä mikään kansa on sotimaan pistänyt. Venäläiset aloittavat Suomen pommittamisen 25.6. ja 26.6. illalla presidentti Risto Ryti ilmoittaa radiossa maan olevan sodassa. Päämäärä oli selvä: Karjala takaisin, mutta Mannerheim tekee käsittämättömän kömmähdyksen, antaessaan ”miekantuppi” päiväkäskyn – siitä on paljon poliittista harmia esimerkiksi Englannin kanssa, joka sitten julistaakin sodan Suomelle, kun vanha raja ylitetään ja Karjalan laulumaita vallataan.

Jatkosodan alkujaksoon osallistuivat kaikki Helena Kuisman pojat, siis enoni: Eino, Väinö, Itti (Ismo) ja Ilmari jo valmiiksi armeijassa. Arvi Pärssisen veljet, Simo ja Tapani Pärssinen, olivat myös rintamalla.

Ilmari Kuisma jatkaa pitkää lähes viiden vuoden palveluaan, tämän vuoden loppuun hän on edelleenkin Tyk.K/JR 1:ssä kirjurina, nimellisesti varusmiespalvelustaan suorittamassa, mutta täydessä sodassa. Hän saa 24.9.1941 ylennyksen tykkimiehestä korpraaliksi. Ilmari Kuisma saa joululomaa 8 päivää.

Tapani (Tahvana) Pärssisen pitkä palvelus alkaa 22.6.1941 ensiksi Henkilökunnan Täydennys-keskuksessa, josta hänet siirretään 30.8.1941 3/JP2:een it-ampujaksi. Ei ihan rauhaisaa ole hänen sotansa: hän haavoittuu 14.12.1941 eikä palaa takaisin joukkoihin ennen kuin kahden ja puolen kuukauden kuluttua haavoittumisestaan. Haavoittuminen ei kuitenkaan alenna hänen sotilasluokitustaan. – Jostakin syystä hänelle on annettu rauhan aikana, liekö talvisodan ansioiden perusteella, Vm.2. päivämäärällä 11.1.1941.

Arvi Pärssinen joutuu ensiksi Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiirin kenttäpapiksi Joensuuhun 7.7.1941. Siinä virassa hän on 30.9.1941 saakka siirtyäkseen sitten 1.10. II/JR 35:n pataljoonan pastoriksi. Hän käy tuupovaaralaisten luona ennen sodan alkua ja tuo mukanaan kuorma-autollisen kaikenlaista syötävää. Tämä tapa sijoittaa samalta paikkakunnalta olevat samaan yksikköön osoittautui jo talvisodassa tuhoisaksi joillekin paikkakunnille. Nurmon hautausmaalla voi ihailla sankarivainajia, joilla kaikilla on sama kuolinpäivä, 5.3.1940. Heitä oli yhteensä 39 kaatunutta ja 30 haavoittunutta. Tapaus sattui Äyräpäätä puolustaessa, kun heidän osastonsa, kevyt osasto 18 oli annettu vahvennukseksi JR 23:lle. Useimmat kaatuivat yhteen bunkkeriin, jonka venäläiset rannikkotykistöltään lainatulla 130 mm tykillä suorasuuntauksella ampuivat palasiksi ja työ täydennettiin radio-ohjatulla panssaroiduilla ja miehittämättömillä tulenheittäjillä.

Eino Kuisma kutsutaan palvelukseen 18.6.1941. Hänen joukko-osastonsa on 266 ItKKK (Ilmatorjuntakonekiväärikomppania), henkilöauto menee samalla. Tuntolevyn numero on 179082. Hänen ”palveluksensa laatu” on merkitty kantakorttiin: ”aseellinen kirjuri, H-auton kulj., lähetti”. Autojen kanssa periaatteena oli, että se joka auton omisti, sitä myös ajoi. Tämä oli kaikessa kieroudessaan nerokasta: omistaja piti varmasti autostaan parempaa huolta kuin renki. Rankimman hyökkäysvaiheen jälkeen tilanteen rauhoituttua alkoi lomiakin olla. Eino Kuisma kirjoittaa olevansa 12.9. Muuramessa viiden vuorokauden lomalla ja sitten uudestaan 16.9.-26.9.

Väinö Kuisma kutsutaan kuorma-auto mukanaan palvelukseen yhtaikaa Einon kanssa 18.6.1941. Hänen joukko-osastonsa on 5.siltaK koko sodan ajan, tuntolevyn numero tässä sodassa 483418. Kotiosoitteeksi on kantakorttiin merkitty Muurame Setälä. Väinön kuorma-auto selvisi läpi sodan ja palveli vielä senkin jälkeen. Esko Kuisman kertoman mukaan se oli vieläpä erittäin hyvässä kunnossa palautettaessa, koska sille oli juuri äskettäin tehty täysremontti ja jopa maalaus.  Väinö Kuisma on aluksi Ruokolahdella ja sitten hiljakseen siirtyy läpi Kannaksen Pietarin porteille. Hyökkäysvaiheen jälkeen Väinö Kuisma on peräti 10 vuorokauden lomalla. Väinö Kuismahan oli saanut koulutuksen myös syöksyveneen kuljettajaksi.

Jaakko Linjama vapautetaan kokonaan sotapalveluksesta 19.6.1941 ”LTOD 33 nojalla”. 23.6. Jaakko Linjama joutuu sairaalaan, eikä hänestä enää tule rintamakuntoista. Tosin Muuramen talkoopäällikkönä hän toimi sitten kotirintamalla paremmin.

Hiukan surkea on Ittin eli Israel Kuisman sodan alku. Israel (Itti,Ismo) Kuisma menee palvelukseen 18.6.1941. (Kantakortti tältä osin kadoksissa). Sitten hän menee sekaisin pari kuukautta palveltuaan. Hän karkaa yksiköstään, mutta ei mitenkään selväpäisenä, koska joutuu keskellä Savonlinnaa hortoillessaan pidätetyksi, tuomituksi vuodeksi kuritushuoneeseen, joutuen ensiksi Vaasaan. Tuomion on antanut Jyväskylän piirin kenttäoikeus 12.8.1941 ja syynä ”vartiovelvollisuuden rikkominen” – samalla menee varusmiehenä hankittu korpraalin arvo. Vankijunassa on kirjoitettu kirje 15.8. joka on jäljempänä Helena Kuisman jäljentämänä. Pelsosta hänet palautetaan rintamalle omasta pyynnöstään jo 30.8. kahden viikon jälkeen – rangaistuksen täytäntöönpano keskeytetään -  ja syyskuun alussa hän on Nikke Pärmin joukoissa 1.9.1941 alkaen, joukko-osaston Er.P 21 ensin kk-ampujana ja sitten kirjurina. Pärmin porukka on oikeastaan rangaistuskomppania; Nikke Pärmi kehuskeli, että jos miespulaa tulee, niin hän voi ottaa täydennykseksi vaikka Kakolan vankilan kolmannen kerroksen väen kokonaan. Itti pärjää sodan loppuun saakka kunnialla. Hänet armahdetaan kokonaan tuomiostaan helmikuussa 1942, ja hiljalleen sitten ylenee alikersantiksi. Lomat tosin tämän typpisessä joukossa olivat tiukassa: tänä vuonna ei Itti lomalle pääse. Itti on myöhemmin samalla rintamanosalla Arvi Pärssisen kanssa, joka häntä pari kertaa käy tervehtimässäkin- Kotiväki oli todella huolissaan Ittin katoamisesta, kun katoaminen tapahtui taistelutilanteessa – ei voinut tietää mikä viesti odottaisi. Väinö tosin epäili rivien välistä tätä tapahtuneeksi, mikä sitten tapahtuikin, koska Ittillä oli siviilissäkin taipumusta ”hermoheikkouteen”. Sodasta siis kuitenkin Itti palasi korkea-arvoisimpana veljiensä joukossa: alikersanttina.

Tässä hyvin harvinainen kirje 15.8.1941, jossa Itti (Israel Kuisma) kertoo kotiväelleen seikkaperäisesti tapauksesta:

Hyvä kotiväki!

Nyt minulla on niin surullinen uutinen, niin että ette usko miten minulle on käynyt. Niinkuin tiesitte minut, niin on minun hermostoni jo Kollaan jäljiltä, että se ei kestä sotaa ja nyt minulle tuli samallainen kohtaus kuin Kollaalla. Minulle tuli sellainen tuska ja hätä siellä rintamalla että pois, pois sodasta, en itse muistakkaan että miten se tapahtui, mutta vasta Savonlinnassa aloin selvitä siitä. Minä kuljin ilman päämäärää ja harhailin kaupungilla niin kauvan ennenkuin poliisi pidätti  minut. Joutuin kuulusteltavaksi ja pyysin päästä lääkäriin, mutta sitä ei kuunneltu ja jouduin oikeuteen. Ja te arvaatte mitä siellä seuraa. Laki tekee tehtävänsä ja nyt minä olen matkalla Waasaan. Jouduin syytteeseen vartiopaikalta poistumisesta ja se merkitsee sotilaskarkuria. Mutta minulla ei ollut tahtoa tehdä niin, vaan se tapahtui ilman mitään ajatteluani. Ja nyt olen matkalla. Minä pelkäsin jo Kollaan jäljiltä, että jos tulee se kohtaus ja selitin silloin sodan alussa lääkärille tämän asian, mutta lääkäri luuli kai, että minä koetan pinnata ja laittoi vain sinne ja sanoi, että koettakaa olla nyt ja tulkaa sitte uudestaan. Ja minut olisi puolijoukkueen johtaja jo kerran laittanut lääkäriin, mutta en silloin lähtenyt, kuin luulin kestäväni, mutta nyt sitte kävi näin. Mutta kärsin sen mikä minulle on määrätty, kai tämä on minun osani. Ensin Kollalla k.k. ampujana, sitten sieltä hermosairaalaan, nyt kuukausi rintamalla ja linnaan lopuksi. Tämä oli minun ansioiteni piste. En tahdo puolustaa itseäni tässä teidän edessänne, sillä kai minä olen ansainnut sen. Itse en niinkään, en Jumalan, enkä Isänmaan edessä hyväksy tätä. Jos minulla olisi ollut asianajaja, niin en varmasti tästä olisi saanut mitään. Se vänrikki joka kuulusteli Savonlinnassa, oli siihen pöytäkirjaan merkinnyt, että olen sairas, mutta kuin ei ollut lääkärin todistusta, niin kenttäoikeus ei tunne armoa. Mutta hyvä näinkin, ehkä aurinko joskus antaa virkistävät säteet minunkin elon tielleni.  En tiedä uskallanko koskaan tulle teidän eteenne, sillä tiedän, että olisitte mieluummin nähneet minut kaatuneena, kuin nyt tällaisenä.

Hyvin harvapa rintamalla tiesi viihtyvänsä. Samoin opettaja Kaarlo Luukkainen, josta hänen vaimonsa sanoi talvisodan aikana, että vaikka kaikki muut kaatuisivat, ei minun Kaarlo saa kuolla. Kaarlo Luukkainen kirjoitti 28.6.1941 Tuupovaaraan:

Niin täällä ollaan Suomen rajoilla, odottamassa, mitä tulee. Ollaan korvessa teltoissa. Itikoita on kovasti. Rajan takan on rauhallista. Tuupovaaran pojat ollaan tässä yhdessä, teltta toisensa vieressä. Kiitos Sinulle Sylvi ja Arvi kaikesta ystävällisyydestä kohtaani ollessani V.H. hommissa. Muistakaa rukouksissa. Eikö Sinulla Arvi ole mahdollisuutta saada autoa käyttöösi, jos olisi, niin pyytäisit autoni ja kuljettajaksi tietysti minut. Käskyssä sanotaan, että rauhanaikainen kuljettaja on sodan aikainen kuljettaja omassa autossaan. Autoni on kaiketi pihassa. Sen saisi soittamalla selville Joensuun Yhteiskoululta  autojen otto lautakunnalta. Yritä ottaa yhteys, pääsisin kai sinne luovuttamaan sinne sen.

Arvi Pärssinen ei käynyt tiettävästi mihinkään toimiin tämän kirjeen takia. Eihän hän ollutkaan sellaisessa asemassa, jossa henkilöautoa tarvittiin. Hänelle tärkein kulkuneuvo oli kuorma-auto, jonka lavalla kuljetettiin ruumisarkkuja.

Vielä 27.7.1941 Kaarlo Luukkainen kirjoittaa Tuupovaaraan:

Minä tässä olen vähä väliä ollut tilapäisesti sairaana. Olin kerran sairaalassa umpisuolen takia. Nyt olen myös levossa kuumetta 38-39 astetta ja vatsapurut kovat. Olen paastonnut vain ja teetä nauttinut. No niin. Onkos Arvi kotosalla ja kuinka jaksatte koko sakki, entä se pienokainen? Onhan hänelläkin hyvä olla, kun on näin lämmintä. Täällä myös ei ole sadellut, poutaa vain. Onkos Iida käynyt äsken siellä päin. Hän on yksin, ei ole apulaista, kuinka vain jaksanee. Vatasen poikia niitä taas yksi kaatui, ja Eero haavoittui. Ensimmäinen tulikaste vei heidät. Olikin se aika kova. Teuvo Määttänen myös haavoittui [Sylvi Pärssisen huom.: Op. M:n poika, insinööri]. Hyvin on tähän asti herra auttanut suomen poikia voitosta voittoon. Monien esirukoukset varmaankin kannustavat meitä. Kun tietää, että vanhemmat, sukulaiset ja ystävät kantavat esirukouksissa, on helpompi mennä vaikka tulen läpi, jollaista se on joskus ollut. Nyt lopetan, monet terv. kaikille.

Tähän arkkiin on Sylvi Pärssinen liittänyt Kaarlo Luukkaisen kuvan konekirjoitetuissa kopioissaan. Sylvi Pärssinen huomautus koneella kirjoitettuun toisintoon: Minä Sylvi täydennän näitä kirjemuistojani Imatralla tammikuun 8 päivänä 1980 ja löysin Kaarlo Johannes Luukkaisen kuvan sankarivainajien teosta varten keräämieni kuvien joukosta. Olen aikoinani tarjonnut Kaarlon kirjeitä Idalle, mutta hän ei tahtonut niitä edes lapsilleen muistoksi. Mutta minä olen kaikki säilyttänyt. Idahan se huusi Karttulassa talvisodan päätyttyä, että ”vaikka kaikki muut miehet kaatuisivat, niin minun Kaarloni täytyy jäädä eloon”, ja näin siinä kävi. Uskon että Kaarlolla – hyvä mies – oli aavistus kaatumisestaan. Kuvan takana on Kaarlon kirjoitus Idalle: ”Tässä olen luonasi”. Kaarlo Luukkainen kaatui 3.8.1941, 8 päivää tämän kirjeen päiväyksestä.