Kuljin Espaa pitkin kohteena työpaikkani Unioninkatu kymmenessä. Yllättäen huomasin Kämpin vaiheilla täysin kuvaan sopimattomasti pukeutuneen miehen. Vähän rupesin katselemaan ympärilleni, missä olisi piilokamerat. Nimittäin silinterihattuinen keppikätinen frakkiin pukeutunut mies alkoi puheisiin kanssani ja kysyi: förlåt, har ni tändstickor. Miehen suupielessä roikkui paksuhko sytyttämätön sikari josta oli jo pää puraistu pois, joten arvasin hänen pyytävän tupakkaansa tulta. Oliko Kämppiin tulleet uudet säännöt, että sikaria sai polttaa vain kabineteissa, mutta ei ravintolassa yleensä. Minä ainakin Amerikan matkalla poltin sumeilematta sikaria lentokoneessa, vaikka lähellä alkoi olla astmaansa hinkuvia potilaitakin. Mies sai sikarinsa palamaan, josta kohosikin melkoinen sininen savu. Melkein jo olin lähdössä, kun silinterihattuinen alkoi möykkäämään kadun toiselle puolelle: ”Hör, du Eino, nu ventar vi inte Kajanus, men går in – ockso Gallen har försenat såsom du”.  Nyt minulla alkoi raksuttaa. Silinterihattuinen olikin Sibelius, joka huikkasi Eino Leinolle, ettei Robert Kajanusta tarvinnut odottaa, vaan he aloittaisivat symposiumin ilman Gallen-Kallelaakin.  Juhani Ahokin tallusteli haalistuneessa takissaan mutta ilman ylioppilaslakkiaan, jonka hän oli kadottanut umpikännissä Helsingin vossikoilla ajeltuaan ja Kuopion yöjunassa tultuaan- Mutta hän ei tullut mukaan, koska ei tuntenut sen enempää Sibeliusta kuin Gallenia ja oli jo valmiiksi niin juovuksissa, ettei tiennyt Lapinlahdessa koskaan olleensakaan.

Aivan mielenkiinnosta vain läksin seuraamaan Einon ja kumppanin matkaa Kämpin sisuksiin. Eteisvahtimestari otti heiltä kohteliaasti takit, mutta alkoi sitten silmä koveten katsella minun vaatimatonta habitustani. Vasta kun kohteliaalla ranskalla (jota muuten en osaa) sanoin ”il plöör dö oo dö kolonj parfume tusuur et lon samuse a pari – ma shnandell e mort je ne plys dö föö” pääsin sisään herrojen kanssa, jotka olivat siis jo luovuttaneet päällystakkinsa.

Meidän tai heidän jälkeensä sisään rymisteli Kytäjän kartanon omistaja, jolla oli niin isot kengät, että kun Kämpissä joskus oli ollut jotain meteliä, sai hän naapurihuoneen hiljaiseksi vain lähettämällä kenkänsä sinne mukanaan viesti, että ”jos kohta ei hiljene, niin näiden kenkien omistaja tulee sinne”.

Kabinetissa alkoi tiivis tunnelma vielä enemmän tiivistyä. Sibelius oli päässyt Ainoansa pakoon jollakin tekosyyllä ja otsakiehkuran alle piti ahtaa monta. Hienommin sanottuna hän oli vain viftaamassa. No, sekin oli helpompaa, kuin Clara Schumannilla, jonka aviopuoliso, Robert Schumann, vietti useita päiviä ”päivänpoikiensa” kanssa. Semmoista vikaa ei Sibeliuksessa ollut.

Karelia-sarja ja sinfoniat kiersivät Sibeliuksen päässä: jo Järvenpään junalta astellessa hänellä pyöri kuin fix-idee (siis sellainen sävel, josta ei pääse irti), että hän kyllä säveltää tämän marssin vielä johonkin ”minä menen Kämppiin takaisin”, minkä hän tekikin. Kajanus oli niin merkittävä säveltäjänä, ettei hänen sävellyksiään muista kukaan. Niinpä hän siirtyikin kokonaan kapellimestariksi ja jätti Karjala-aiheet Sibeliukselle.

Eino Leino näytti liittyvän kabinetin muuhun väkeen saumattomasti. Hän oli kuin Helkavirret unohtanut Räikkö Räähkä, joka lausui ”lasi toinen tuotanehe, lasi entistä ehompi”. Niin kauan kuin Räikön kinnas pysyi kivessä, uusia laseja tuli.

Gallen-Kallelalla ei ollut Kodakin kameraa mukanaan, koska sitä ei oltu vielä keksitty, vaan hän kuvasi näkymän ja myös itsensä mieleensä ja maalasi sitten – selvin päin – maalauksensa Symposium, josta ei yleisesti pidetty, koska siinä Suomen kirkkaimmat sivistyneistön edustajat olivat kaikki humalassa ja piru väijyi takana. Kuvaan olisi tietenkin kuulunut Mannerheim, se kuuluisa, mutta häntä ei otettu mukaan, koska hän ei ollut vielä niin kuuluisa.

Yhtäkkiä kabinettiin tuli kuin outoa valoa. Kukaan ei tiedä mitä se oli, mutta Sibeliuksen otsakiehkurat värähtivät ainakin sentin verran. Sitten kuului oven paukahdus ja Sibelius astui sisään vaikka hän äsken oli ollut sisällä. Silloin kaverukset Eino, Robert ja Galen-Kallela (jolla ei ollut etunimeä, koska hänellä oli kaksoissukunimi) huudahtivat: ”Mitä se Jaan aina niissä ovissa ravaa”. No, selitys oli tietenkin se, että hän oli välillä käynyt johtamassa konsertin Viipurissa.

Sibelius soitti Suomen Pankkiin ja pyysi tuomaan vähän taskurahaa, koska muuten viftaaminen olisi hänen osaltaan ohi. Eino Leino oli sillä välin keksinyt Suomeen uuden lintulajin: ”ruislinnun”.  Alkuperäinen nimihän on ruisrääkkä, jonka laulu hänellä oli aluksi korvissaan. Lisäksi Eino ei voinut korjata runonsa Marjatan laulua nykyaikaiseksi, koska nykyaikaa ei vielä ollut, vaan runoili kuvitellun Marjatan suulla: Missä valkea orhisi”. Jotta nykyajan iPhonenkin lipsuttajat ymmärtäisivät, pitäisi sanojen kuulua: ”Missä valkea mersusi”.

Valepukeutuneena tarjoilijan asuun tunkeuduin sisään. Aivan etikettiä rikkoen istuin oman totilasini kanssa Sibeliuksen viereen (jota hän tietenkin ihmetteli, sitä istumista, ei totilasia). Kysyin häneltä: ”Om du, herr Siblius, kunde se till det kommande, vad tänker Ni att människor efter åttio år tänker om Ert musik. Sibelius vastasi: ”Det är svårt att säga. Det finns så många glömda kompositörer. Tänk bara Bach. Han var som bortglömt hela hundra år, och man behövde Mendelssohn att väcka publiken att förstå, hur vackert hans musik var”. Jag nådde, men sen kom en man som frågade mig, vad jag gör här. Jag försvunn. - Aina Sibliuksesta puheen ollen tulee mieleen tämä rakas kolmiyhteys: Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska. Kaikilla pitää olla kansallissäveltäjä. Norja: Grieg (yksi hyvä kappale, pianokonsertto), Tanska; Nielsen (ei yhtään hyvää kappaletta), Ruotsi (kuka tahansa, ei yhtään hyvää) ja sitten loistava Suomi (Sibelius, yksi hyvä kappale: Finlandia ja Valse triste).

Vuonna 1965 olin Ainolan pihalla laulamassa mieskuorossa ensimmäisessä suorassa Early Bird satelliittilähetyksessä Euroopasta Amerikkaan. Sibeliuksen Aino kävi vilkuttamassa, mutta ei kuitenkaan haastellut.