Vihollinen alkaa saada tarpeekseen, mutta suomalaistenkin voimat alkavat ehtyä eikä vähiten monien kaatuneiden ja haavoittuneiden takia. Arvi Pärssisen päiväkirjaa:

27.10.1941. Eilen illalla, nukuttuani jo kolme tuntia, lähetti tuli hakemaan minua komentopaikalle. Vankien kertoman mukaan ryssät yrittivät tuhannen miehen voimalla katkaista huoltotiemme kaukana etelässä, ja tätä tarkoitusta estämään komentopaikan läheisyyteen muodostetaan reservi mahdollisten yllätysten varalta. Tehtävänäni oli vain päästä tilanteesta perille ja ilmoittaa valmiudesta lääkäreille ja JSP:lle.

Menomatkalla sattui mukavasti. Kun pääsin parinkymmenen metrin päähän raskaista tykeistämme, ne ampuivat juuri yhteislaukauksen. Ilmanpaine oli niin voimakas, että vähällä oli, etten lentänyt selälleni. Paluumatkalla ajelin yksin pimeän, vihamieliseltä näyttävän metsän läpi etulinjoille päin. Alkuyöstä oma raskas tykistö ampui aika vilkkaasti ja lamppu heilui taas teltassa.

Nyt on jo aamupäivä eikä oma tykistö ole ampunut vielä kertaakaan. Ryssä sentään on ennättänyt ampua muutamia kranaatteja etulinjaan. Eilen pataljoonasta kaatui yksi mies. Ryssä on nyt viime yöstä lähtien motissa. Erittäin vimmatusti se kuitenkin ampuu ja kranaattisade on vain tihentynyt. Konekiväärit rätisevät, mutta ylinnä pauhaa tykistö. Mottia ei kuitenkaan saatane tänään selvitetyksi. Uhreiksemme on toistaiseksi ilmoitettu kaksi kaatunutta ja kuusi haavoittunutta on kulkenut kauttamme. Yksi haavoittuneista oli vallan mahdoton: ”Perkeleen ryssät”, mies sopersi rikkiammutulla suullaan ja haljennein kalloin.

Takaisin vallatuissa suomalaiskylissä eivät vuokralaiset ole parin vuoden aikana käyttäytyneet aivan siististi. Lisäksi mitään vuokratakuita ei ollut. Arvi Pärssisen päiväkirjaa 28.10.1941:

Nyt olemme muuttaneet Mäntyselän kylän kaksikerroksisen koulutalon viereen. Ainoa jonkinlaisessa kunnossa oleva talo koko kaksiosaisessa kilometrin pituisessa kylässä. Suurin osa akkunoista on kuitenkin säpäleinä. Lattioilla on melkein1 polven korkeudelta kaikenlaista kamaa. Erästä luokkaa on käytetty käymälänä. Keittiössä taas kokki on tehnyt tarpeensa erääseen pyttyyn.

Sitten alkaa viina virrata jonkin tapauksen kunniaksi, minkä, siitä ei minulla tietoa. Arvi Pärssinen ei silloin niin kuin ei myöhemminkään pitänyt viinanjuonnista, mutta kaikkea joutui sietämään, Arvi Pärssisen päiväkirjasta:

29.10.1941. Lunta on satanut runsaasti. Nyt sitä on jo yli kaksikymmentä senttiä erityisesti eilisen sateen ansiosta. Yö oli tuulinen ja kylmä, minkä kyllä tunsi teltassakin. Lakki päässä oli nukuttava, mutta siitä huolimatta tuli vähän päänsärkyä. Sitten herättivät kello kahdentoista aikaan ja joukoille tarjottiin viinaa. Sitä tuli kymmenesosa litraa miestä kohti. Heti pojat pistivät teen kiehumaan ja istuivat totilasiensa ääreen. Pari tuntia istuttuaan nukkuivat sitten tyytyväisinä aamukuuteen.

Komentoteltassa pidettiin äänistä päätellen suurta iloa. Upseerit pitävät liiankin usein tuollaista lystiä. Minun annokseni on käyttämättä. Tohtori saa sen käyttää. Kyllä täällä saa nähdä paljon sellaista, mikä siviilissä olisi kauhistus.

Viinan saanti ei suinkaan riipu armeijan tarjoamisista. Kotoa sitä tuotiin, vaikka se olikin kiellettyä. Ilmeisesti hyvin harvoin rintamalle palaavien reppuja tongittiin. Jo seuraavana päivänä, 30.10.1941 on taas mutamilla ilon päivä. Arvi Pärssinen kirjoittaa päiväkirjassaan:

Alikersantti Rähkö tuli kotilomalta ja toi oman pitäjän pojille viinaa. Luutnantti Eskola kävi sitä täällä maistelemassa ja näytti jo kolmen paikkeilla olevan kovin iloisella päällä. Samoin sotamies Tuominen ja alikersantti Rähkö ovat jo aivan pehmeitä poikia. Ei ole miehillä sen vertaa häpyä, että menisivät jonnekin kauemmas juopottelemaan eivätkä tulisi papin luo. Sota vie miehiltä sivistyksen ja hävyn, ja kun siihen viinaa lisätään, heistä tulee sikoja. Ajattelin pitää pataljoonalle iltahartauden, mutta tuli niin paha mieli tuosta juopottelusta, että jää pitämättä. Ei kannata heittää helmiä sikojen eteen. Pitäisi olla kova tuollaisesta hävyttömyydestä, mutta siihen se pyrkii vain jäämään.

Sota jatkuu juotiinpa viinaa vai ei. Arvi Pärssisen päiväkirjaa:

3.11.1941. Yö oli taas rauhaton, kun nurkan ohi jatkui koko ajan kuljetuksia. Odotamme tässä nyt lähtömääräystä eteenpäin. Aamupäivällä kävin etsimässä ne kolme kaatunutta, jotka hyökkäyksen epäonnistuttua jäivät vihollisen asemiin. Sieltä ne löytyivätkin. JSP:llä on nyt jo yhdeksän kaatunutta.

Ihminen on sodassa vain halpa työase, joka kuoleman jälkeen käyttökelvottomana heitetään pois. Tässä meidänkin talomme ympärillä on nelisenkymmentä ryssän ruumista. Niitä käännellään puolelle ja toiselle ja katsellaan, löytyisikö jotain käyttökelpoista poisotettavaa. Yksi kiskoo kunnossa olevat toppahousut jalasta, toinen saappaat, kolmas välihousut, neljäs turkin tai lakin. Heidän keskelleen ja vierelleen miehet tekevät tarpeensa, niinkuin ne kuuluisivat kiinteinä esineinä tähän ympäristöön. Tuossa liiterissä hevonen laskee kakkaransa kaatuneen ryssän kasvoille. Ruumis hautautuu vähitellen lantaan. Korpit ja varikset kaivavat kaatuneilta silmät ja nokkivat palasia poskista. Hautaamattomina ne jäävät lumeen kettujen revittäväksi. Kukaan ei välitä niistä mitään

Arvi Pärssisen päiväkirjaa 5.11.1941: Tämän päivän taistelut olivat raskaat: haavoittuneita tuli useita ja kaatuneita kuusi, joukossa yksi luutnantti. Pataljoonamme miesten veto on lopussa. Upseerit saavat juuri sen vuoksi surmansa, kun täytyy hosua ja huutaa edessä saadakseen miehet eteenpäin. Aina kun yhtään kiivaampaa tulta saadaan vastaan, miehet pakenevat suinpäin taaksepäin. Kunpa sota loppuisi pian ja väsynyt armeijamme pääsisi pian lepäämään. Toimintaan nähden päivä on ollut rauhallinen. Pääasiallisesti oma tykistö on harvakseen ammuskellut häirintää Karhumäkeen päin.

Arvi Pärssisen päiväkirjaa 10.11.1941: Tänään pistin loma-anomuksen vetämään. En sinänsä tahtoisi vielä lomaa anoa, mutta seurakunnan hoidon kannalta olisi tärkeää, että itse pääsisin tulo- ja menoarviota laatimaan. Pataljoonankomentaja kyllä puolsi anomustani. Nyt odotan sitten jännittyneenä, myöntääkö rykmentinkomentaja loman vai ei. Olisi todellakin elämys päästä käymään jälleen kotona.

Ensi kerran komppaniassa näin, että adjutantti oli ryypännyt, minkä vuoksi hän soitti suutansa ikävällä tavalla. Adjutanttina on luutnantti Suominen. Viinaa olisi pitänyt saada mistä tahansa, mutta kun sitä ei mistään löytynyt, hän oli kovin häijyllä päällä. Hän väitti, että toiset vain makailevat takalinjoilla sillä aikaa, kun hän suorittaa koukkauksia kärsien vilua ja nälkää.

Puolen päivän aikaan ryssän pommarit pudottelivat pommejaan alueellemme, mutta vaurioita ei koitunut. Nytkin kaksi konetta lentelee yläpuolellamme, mutta ne lienevät omia, koskapa eivät ammu.

13.11.1941. Tästä päivästä taitaakin tulla ilon päivä. Jos oikein onnistaa, olenkin jo tänä iltana kotona oman vaimoni luona. Kello on nyt seitsemän paikkeilla aamulla, ja istun jo Suojärven aseman konttorissa. Kun eilen illalla sain lomapaperit, päätin koettaa onneani ja pyrkiä yötä myöten rautatielle, että voittaisin yhden päivän. Kymmenisen kilometriä ajoin ensin pataljoonan hevosella kysellen ohi ajavilta autoilta heidän matkansa päämäärää. Vihdoin pääsin erääseen henkilöautoon, jolla pääsin 30 kilometriä taaksepäin autokomppaniaan. Kun olin siellä istunut ja torkkunut puolitoista tuntia, sieltä lähti kolonna Suojoelle. Yhtä kyytiä istuin kuorma-auton kopissa seitsemän tuntia. Paleli mahdottomasti. Jalat ja kädet olivat aivan siniset ja kontassa.

Yritin Suojoella erääseen huoneeseen, jonka oven sain suurella vaivalla työnnetyksi auki, mutta lattia oli niin täynnä miehiä, ettei ovi tahtonut aueta. Yritin toisesta ovesta, mutta huomasin tulleeni nykyaikaiseen asemakonttoriin, joka oli lämmin. Viereisessä huoneessa nukkui lavitsoilla muutama rautatievirkailija, joiden luvalla jäin konttorin uunin eteen lämmittelemään.

Jo puolentoista tunnin jälkeen moottorijuna lähti tuonne Suojärvelle, jossa nyt odottelen Äänislinnasta kello 10.38 tulevaa junaa. Sillä pääsen jatkamaan matkaa. Silmällistäkään en ole saanut nukkua.

Vihdoinkin kellon näyttäessä kolmeatoista, saapui juna, jonka piti olla täällä Suojärvellä jo kello 6.20. Matkan jatkaminen näyttää synkältä. Tuskin ennätän Värtsilässä postiautoon. Ellen ennätä, minun on mentävä Joensuuhun yöksi.

14.11.1941. Sananlasku sanoo: ”Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa”. Niin kävi minullekin. Iloitsin jo etukäteen siitä, että pääsisin jo eilen perille kotiini, oman vaimoni ja lasteni luokse, mutta niin ei käynytkään.

Juna Suojärveltä lähti kello 14. Pitkällisen ja kiduttavan matkan sekä ainaisten pysähdysten jälkeen juna saapui vasta kello 2 yöllä tänne Joensuuhun. Toimiston sohvalla nukuin täällä neljä tuntia ja valmistauduin viimeiselle matkaosuudelle. Toivottavasti olen pian kotona rakkaitteni luona.

Saavuin kotiin viimeinkin kello 12 rakkaitteni täydelliseksi yllätykseksi. Ilo ja riemu oli suuri molemmin puolin.

15.11.1941. Illalla sain käydä oman perheen kanssa kotoisessa saunassa pesemässä pois rintaman liat. Sabattikellojen hiljainen kumahtelu toi mieleen taivaallisen rauhan ja suuren kiitollisuuden Herraa kohtaan.

16.11.1941. Sunnuntaina pidin päiväsaarnan kotoisessa kirkossa hartaasti kuuntelevalle, mutta huolien täyttämälle seurakunnalle. Päivällä kävin kylässä suntiolla. Illalla pastori Kanervo tuli Korpiselästä yöksi pappilaamme.

9.12.1941 takaisin rintamalla. Arvi Pärssisen päiväkirjaa:

Tänään lähetin joulupaketin kotiin: Likaisia vaatteita ja pikkukranaatin heittimen ammuksen. Mitäpä muuta rintamamiehellä olisikaan lähetettävää.

Maailman taistelukentiltä on kuulunut jymyuutisia. Japani on upottanut kaksi amerikkalaista taistelulaivaa, kuusi risteilijää ja joukon muita laivoja sekä pommittanut lentokoneillaan Havaijia ja Filippiinejä.

Ilta on tullut. Tämän päivän olemme saaneet viettää aivan omissa oloissamme täällä salolla. Muita vartiotehtäviä ei ole ollut oman leirialueen varmistamista lukuun ottamatta. Sen täytyy kuitenkin olla joka suunnalla.

Kävin tuossa päivällä katselemassa poikien touhuamista. Korjailivat havuvuoteitaan lisäten uusia havuja, pilkkoivat kamiinaan puita, metsästelivät täitä tai tekivät muuta kotoista. Ensin arvelin järjestää seurat jossakin teltassa, mutta sitten en kuitenkaan halunnut häiritä heitä näissä tärkeissä puuhissaan. Suurimman osan päivästä olen vain loikoillut teltassa ja yskinyt limaa keuhkoistani. Nuhakin on vaivannut. Näin ollen koko elämä on tuntunut epämiellyttävältä. Kirjettä en ole kotoa vieläkään saanut!

10.12.1941. Illalla 21 aikaan oltiin pataljoonan komentajan puhuttelussa. Lähtö on aamulla kahdeksalta.

Aamulla siis lähdimme suunnistamaan pataljoonallemme asetettua tavoitetta kohti suuntana koillinen, kuten aikaisemminkin. Mustuneissa lumipuvuissa hiljainen joukkomme solui verkkaan läpi soiden ja rämeiden, yli harjujen ja kukkuloiden. Parinsadan miehen kulkiessa jalkaisin ahkiota vetäen valkoiseen lumeen jäi syvä, mustunut uoma osoittamaan kulkusuuntaa. Kärjen täytyi koko ajan olla taisteluvalmiina, sillä seutu oli kokonaan puhdistamatonta ja edellisenä iltana hajalle lyödyn 200 miehen vahvuisen vihollisosaston oli huomattu pakenevan kohti itää ja sitä aluetta, jonka kautta meidänkin matkamme kulki.

Kulku jatkui hitaasti, sillä kahlaaminen puolen metrin vahvuisessa lumessa pehmeäpohjaisten nevojen ja louhikkoisten kumpumaiden yli ei ole mikään helppo tehtävä. Kuljimme aivan koskemattomien korpien läpi, joissa metsämiehen kirves tuskin koskaan on puun kylkeen iskenyt. Synkkä ja hiljainen korpi kaikkialla ympärillä. Tällä alueella kasvaa vielä punarunkoisia tasalatvaisia honkia, joista monet ovat jo vanhuuttansa keloutuneet. Niiden valtavat, koukeroiset oksat vain törröttävät rungosta. Tällaista metsäähän Galen-Kallela mielellään maalauksissaan kuvasi. Siellä täällä oli ketun jälkiä tai sitten merkkejä suden vierailusta. Monet ikihongat ovat vanhuuttaan kaatuneet toisten päälle.

Salo on rauhallinen, mutta silti sen kätköissä käydään taistelua elämästä ja kuolemasta. Nälkäiset, pakoon yrittävät ryssät harhailevat täällä, ja monet kaatuvat suomalaisten luodeista, monet sortuvat armottoman pakkasen kouriin. Mitä tuskaa tämä salo joutuukaan vuosisataisen rauhan jälkeen näkemään! Se on kymmenien, satojen hautausmaa!

Kolmessa paikassa polku johti kohti itää. Hajoitetun ryssäläisarmeijan jäännökset Karhumäen ympäristöltä pyrkivät omiensa luo itään päin. Yksi polku oli niin vahva, että siitä on ainakin pari sataa äijää kulkenut. Parhaillaankin polkua pitkin kulki pari nälän näännyttämää vanjaa kotiinsa päin. Pojat antoivat heille armonlaukauksen, ja heti toinen sai luovuttaa tossunsa suomalaiselle. Tossuja meillä ei nimittäin ole. Pakenevien ryssien joukossa on myös naisia.

Taivallusmatkamme läpi korven oli noin kahdeksan kilometrin pituinen. Saavuimme perille päivällä puoli yksi. Kuormasto, teltat ja osa miehistäkin tulivat kiertotietä Muurmanin rataa pitkin. Siksi teltat tulivat vasta kello 17. Nyt 19 aikaan teltassa alkaa jo olla siedettävää. Olemme majoittuneet pisteeseen, joka on maaselästä etelään Muurmanin rataa pitkin 10 kilometriä ja siitä itään 5 kilometriä. Olemme Maaselästä Merimaaselkään johtavalta radalta 6 kilometriä etelään päin.

Kirjettä en tänäänkään saanut.

Tänä aamuna löysin ensimmäisen kerran täin päänaluseltani. Toivon sen olleen yksinäisen yksilön, ettei lisääntymistä pääse tapahtumaan.

Eino Kuisma (äitini Sylvi Pärssisen veli) rintamalta vaimolleen Jennylle 13.12.1941

Juu! eilen illalla täällä oli taas sellainen tavanmukainen rymyilta. Aittovaaran lanko tuli lomalta, poikkesi tuomaan A:lle terveisiä ja sillä kun oli myöskin sitä yhtä ainetta mukana, niin silloin se alkoi.

Ensin tuli A. vekkulituulelle, alkoi puhua kielillä, sitten sotkeentui vääpelimme (se vasenkätinen hurri) samaan nuottaan. Sitten ne alkoivat keskenään laulaa ja tanssia rytkyttää niin että jakkarat kaatuilivat, astia putoilivat seiniltä ja mitä kaikkea lienee lopulta tapahtunutkin. Tuo piirretty naisen kuvakin tuossa vaatekomeron ovessa meinasi jo lähteä livistämään, vaan tapasin sen ovessa kiinni, - onneksi. Kirjurikin, se höhlö, ”nukkuva kauneus” kuten vääpeli häntä suvaitsee nimittää, rupesi myöskin myöhemmällä laulaa lingertämään olemattomalla lauluäänellään jotain lemmestä. Oivoi sentään sitä elämää.

Ilta loppui siihen, että A. meni kerrassaan ympäri, oksenteli, hoippuroi sänkyynsä, oksenteli vielä lisäksi sänkyvaatteilleen ja lopuksi – nukkui. Toiset kestivät kuitenkin sen verran tolpillaan, etteivät sellaista loppukaneettia enää esittäneet vaan painuivat hissun kissun petille ja – nekin nukkuivat.

Minä meinasin saada tapella A:n kanssa, kun en ottanut ryyppyä kun hän tarjosi. Tilanne kehittyi jo melkein kriisiin saakaa, hän pyysi ja rukoili, käski ja komensi, taisi vähän itkettääkin kun en ottanut, mutta kun sanoin että ei tippaakaan, niin – ei.

Herra varjelkoon taas huomista iltaa kun Hellström tulee lomalta, tietenkin ”täydessä lastissa”. Mihin häntä päänsä pistäisi piiloon, ettei tarvitsisi nähdä sitä sikamaista porsastelua. – Sellaista on sota nykyisin.

Itse en ole raitis, mutta sen olen päättänyt, etten ainakaan täällä linjalla kehtaa ryypätä. Ehkä, kun tulen lomalle, niin silloin otan, ja sinäkin vähän, jos sattuu olemaan mitään ottamista.

Tämä sota on mennyt vähän niin kuin lekkeripeliksi täällä Kannaksella. Jokainen, kellä vain on tilaisuutta, ryyppäävät. - - -