Yli kymmenen vuotta vanha puhelin vaihtui uudempaan, mutta mahdollisimman vähän älyä sisältävään. Vanhasta seurasi mukana kuitenkin SIM-kortti. Päätin siivota vähän osoiteluetteloa. Siitä tulikin koskettavampi kokemus, kuin olisin arvannut. Aivan kuin olisin pyyhkinyt omaa historiaani unohduksiin.

Muuttuneet elämäntilanteet näkyivät numeroina. Tuskin enää soitan Eevalle sairaalaan hänen työpuhelimeensa – siellä on jo toiset työssä. Ei meidänkään lankapuhelimeen enää kukaan soita, kun lankaa ei ole. Sellaiset ilman kaihoa pois.

Sitten alkaa tulla entisiä asiakkaita. Saksasta on kerran kyllä soitettu, mutta ei varmaan soiteta enää. Sitten numero USA:ssa. Soitto on epätodennäköinen koska kaveri siellä on jo firmaakin vaihtanut. Kuinka paljon niitä oikein olikaan – Kolmisekymmentä puhelinasiakasta. Kaikki kyllä olen tavannutkin.

Työkavereista hyvin harva on soittanut, enkä minäkään ole soitellut kuin muutamille. Sitten tulee vastaan kaveri, jonka kanssa käytiin muutaman kerran yhdessäkin USA:ssa. Hän ei ole soittanut, eikä soita varsinkin kun sai aivoinfarktin nelisen vuotta sitten ja joutui lopulta jäämään sairaseläkkeelle. Toivottavasti tauti ei ole toistunut. Sitten tulee eteen Pekka. Pekalle ei voi enää soittaa, koska hänen numeronsa on nyt tuntematon. Hän kuoli hiihtolenkillä Kouvolassa yli viisi vuotta sitten. Minä olin enemmän tai vähemmän hänen kanssaan tekemisissä liki parikymmentä vuotta. Kävin myös häntä hautaamassa. Hänen numeronsa poistaminen tuntui ikävältä.

Sitten on liuta melko mitäänsanomattomia työkavereitten numeroita, joita ei oikeastaan olisi kannattanut edes lisätä osoitekirjaan. Pankkikin on jo vaihtunut, joten pois vain entisen pankin kortin häviämisen ilmoitusnumerot.

Tuli mieleeni ihmisen vanheneminen ja vanhuksena eläminen. Onneksi vielä tänään voin vain kuvitella, miltä tuntuu, kun osoitekirjaan jää enää oma numero. Onko sellainen pitkäikäisyys jokin tavoite. 94-vuotias anoppini valittelee, kun kaikki entiset ystävät ovat jo kuolleet. Pitäisikö osoitekirjaan jättää vielä jokin hätänumero, kenelle voisi soittaa, jos ei ketään muita ole. Joskus Outokummussa käydessäni ihmettelin tyttärelleni (9-vuotias) miksi hän hyppeli narupeliä yksinään. Vastaus oli: "kun ei oo kaverrii". Minulle tuli salakyynel silmänurkkaan, kyllä minä olisin silloin ruvennut hänen kaverikseen naruilla hyppimään, mutta en kuitenkaan, koska meillä nuorena ei ollut ollut sellaista harrastusta. Valokuva tuosta hyppelystä jäi kuitenkin ja siitä aina muistan hänen sen hetkisen kaverittomuutensa.