Kari Pärssisen (9 ja puoli -vuotias) päiväkirjaa

 

28.1.1943

Päivät ovat joskus niin hauskoja että unohdan kirjoittaa muistivihkoon. Niinpä nytkin. Aina arvelin kirjoittaa mutta aina unohdin kirjoittaa vihkoon. Johan se on hauskaa kun saa mäkeä laskea ja mäessä ajatella että ”kun kotiin tulen, niin kirjoitan vihkoon”. mutta aina se unohtuu. Aina, ja joka päivän osalle täytyy tulla jotain mutta tämän päivän osalle ei tule muuta kuin ”Heipä Hei!” Tänään oli kinkeri.

 

29.1.43

Tänään on meillä koulussa piirustusta. Me piirsimme lippuja. Minä piirsin: Karjalan, Venäjän, Islannin ja Iso-Britanian liput. Välillä oli lukutunti ja luimme Lütsenin taistelusta loppuosan. Sen jälkeen oli ruokatunti joka kesti puoli tuntia. Sitten oli piirustusta jolla tunnilla väritimme piirustukset. Lopussa oli uskontoa katekismusta. Koulun loputtua oli meillä soittoa. Sitten lähdettiin kotiin.

 

30.1.43

Tänään loppui tämä kuukausi ja tänään on sunnuntai. Kirkkoon lähti Aarno ja minä. Kirkossa oli Lukkarin Väinö ja Airion Reino. kirkosta tultua olimme ulkona ja teimme hiihtoradan aidan takana pelkäsin että isä antaa minulle selkään … Aika kuluu nopeasti. Loppu

 

PALLINAAMA

kirj. Kari Pärssinen

 

Oli pyryinen iltapäivä Helmikuun alkupuolella. Pari koulupoikaa kulki kadun laitaa hiljaa haastellen. Vanhempi poika kysäisi nuoremmalta pojalta, ”Kuules, Jaakko, lähdetkö nyt loman aikana minun kanssa maalle enoni luo?” Jaakoksi sanottu empi hetkisen, mutta sanoi sitten toverilleen: kyllä minä lähden jos isä ja äiti suostuvat. Syntyi äänettömyys. Pojat olivat joutuneet mietteisiensä valtaan. Vihdoin katkaisi äänettömyyden Jaakko joka sanoi aivan kuin itsekseen: Oi, jospa huomenna olisi nuoska.

 

13.1.1943 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta Ilmari Kuismalle rintamalle. [Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje IP:n arkistossa.]

 

                                                                                  Tuupovaarassa 13.1.1943

Heipä hei, Ilmari!

Onnea nimipäivällesi!

Kuinkas nyt taas aika huristaa? Olipa lystiä, että sait käydä jouluna kotona. Mamma taitaa olla aika huonossa kunnossa, eikä ihmekään, kun hänellä on niin paljon hommia ja vanhuus alkaa myös vaivata [Kirjoitan tätä muistiin 7.7.2004,  ollessani viikon työmatkalla Saksassa Wismarissa, ja jokseenkin saman ikäisenä kuin Helena Kuisma oli silloin]. Kauan isäkin jaksaa kestää. En usko hänestä enää koskaan tulevan oikein tervettä.

Meilläkin on hiukan sairautta: Kari kuumeessa. Kai se käy joka lapsessa, vaikka toiset ovatkin nyt terveinä. Muuten on kaikki hyvin. Joulut menivät vaatimattomine juhlineen ja pojillakin alkoi jo koulu tällä viikolla.

Joulupäivänä kastettiin nuorin lapsemme, saaden samalla nimen Sylvi Salme Sanerva. Sen keksi isä. Itti tuli kummiksi.

Meidän pojat koettavat innokkaasti pyydystellä kettuja, joita liikkuu ihan pihamaallakin. He koettavat iltaisin kytätä niitä, mutta tähän asti se on ollut turhaa touhua. Myöskin ilves kuuluu liikkuvan kirkonkylässä. Nyt ovat olleet kovat pakkaset, eivätkä pienimmät lapset ole kyenneet ulos. Ilkka-Elias leikkii vain sisällä ja on eri veitikka. Helena käy toverinsa Kuivalaisen Oivan kanssa mäkeä laskemassa. Aarno on kirjeenvaihdossa erään Aunuksen koulupojan kanssa. Sen nimi on Vilho Nashojev, mutta sen mukaan annettiin Eliakselle leikkinimi ”Santeri Nasujevski” ja se sopii hänelle hyvin.

Sodasta emme nyt tiedä paljon mitään, kaatuneitakin tulee vain aniharvoin. Lentokoneita näemme joskus, mutta emme tiedä, ovatko ne milloin omia milloin vihollisen. Kerrohan jotain, mitä sinne teille kuuluu?

Lapsista eräs juttu. Pojat kiusaavat aina Helenaa. Eilen kuului taas lastenkamarista eri mölinä. Menin mukaan peliin ja havaitsin, että Helena värnötti suu väärällään pöydän takana ja pojat – Kari sairasvuoteella – haukkuivat Helenaa ”keskoseksi”. He olivat saaneet käsiinsä lainaamani kirjan ”Äiti pikkulapsensa hoitajana”, ja siellä ”keskosten” kuvat olivat heistä Helenan näköisiä. Voi näitä nykyajan lapsia!

Terveisiä Sinulle! Muista kirjoittaa!

         Sylvi

 

17.1.1943 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta Helena Kuismalle Inkilään

[Tämä on Sylvi Pärssisen kirjoittama toisinto.]

 

Mamma hyvä!

Kyllä ne rinkelit olivat mainioita, ja säästelin niitä pitkän aikaa, vaikka lapset olisivat ne heti lopettaneet, niin paljon kuin niitä olikin. Vehnäjauhoja saamme täältä vain harvoin, ja silloinkin ne ovat homehtuneita. – Jennylle on vielä maksamatta ne Aarnolle annetut Eskon kengät, - myisiköhän hän sen Sakarin pienen plyyshitakin Eliaksen käytettäväksi? Ostaisin sen, vaikka se olisi huonompikin. Ellei, niin myisikö Aira jonkun Raimon pienistä takeista? Elias on nyt kepsutellut Helenan samettitakissa, jonka nyt säästäisin pikku vauvalle. Ostaminen täältä on mahdotonta.

Kari oli viikon kuumeessa, ja nyt ovat Rauno ja Aarno sekä Helena vuoteessa. Kari oli jo eilen koulussa. Elias ja vauva ovat toistaiseksi terveitä. Arvi oli myös vuoteessa viime viikolla otettuaan matolääkkeet. – Onneksi vauvani nukkuu yöt hyvin, joten minunkaan ei ole nyt tarvinnut valvoa. Arvi on myös öisin hoidellut isompia lapsia. Hän lähti kyllä tänään kinkereille ja viipyy perjantaihin asti.

Ei tässä ole vielä rohkeutta kadotettu, kun te luette tätä kirjettä. Pikku tyttömme nimi on Sylvi Salme Sanerva. Nimi on Arvin itsensä määräämä. Tyttö kasvaa kuin vehnäpulla. Tänään hän on 2 kk ikäinen ja painaa 5,3 kg. Kuukauden painonlisäys oli 900 g. Hän on lihava ja pullaposkinen ja hymyilee herttaisesti, mutta ei ole niin nätti kuin Elias oli.

Aarno on Väinön välityksellä päässyt kirjeenvaihtoon Palalahdesta kotoisin olevan koululaisen Vilho Nashojevin kanssa. – Kävikö Toini hakemassa Heikin pois.

 

Lopun alkua Stalingradissa

 

2.2.1943 päättyy Saksan kuudennen armeijan olemassaolo Stalingradissa. Sotamarsalkka Paulus antautuu elävänä venäläisille, vaikka Hitlerin rivien välissä antama kehotus oli tehdä itsemurha. Hitler nimitti Pauluksen sotamarsalkaksi aamulla 31. tammikuuta ajatellen, ettei koskaan saksalainen sotamarsalkka ollut joutunut vihollisen vangiksi. Jo saman päivän iltana kello 17 uunituore sotamarsalkka neuvotteli toivottomassa tilanteessa pienen tulitauon, antautui joukkoineen sitten, ja vielä myöhemmin muodollinen antautuminen tapahtui kenraali Shumiloville, venäläisten 64. armeijan komentajalle. 820.000 saksalaista jää Volgan mutkaan. Mitkään Hitlerin suunnitelmat eivät pitäneet paikkaansa. Ei pelannut ilmahuolto, ei tullut läpimurtoa, tuli pelkkä fiasko. Venäläiset menettivät 1.000.000 miestä, mutta voittivat Stalingradin.

Tätä saksalaisten häviötä on kirjailija Kluge kuvannut kirjassaan Taistelukuvaus, jonka luin 15 vuotta sitten. Nyt on 8.3.2005 ja saksalainen televisio esitti muistelukuvia ao. taistelusta. Isänsä Stalingradiin menettänyt kaivoi maata ja kasveja nenäliinaan yleiseltä saksalaisten hautapaikalta viedäkseen sen äitinsä haudalle Saksaan ja seppeleitä laskettiin. Jotain on sentään muuttunut, kaupungin nimi on nykyään Volgograd. Kaksi miljoonaa ihmistä kuoli ennen aikojaan pelkästään Stalingradissa. Saksalaisia sotavankeja kohdeltiin lievästi sanottuna huonosti. Myöskään sairaaloita kohtaan venäläiset eivät olleet heikkotunteisia: oli parempi polttaa sairaala kuin raahata ikäviä haavoittuneita. Tämä oli vastapalvelus saksalaisten epäinhimillisestä julmuudesta venäläistä siviiliväestöä kohtaan, joka väki rankattiin saksalaisten kategoriassa ”Untermensch”.

Lähempänä Suomea saksalaiset joutuvat lähtemään 18.1.1943 Pähkinälinnasta, ja hirveä Leningradin piiritys loppuu. Aluksi henkireikänä oli vain 10 km leveä käytävä. Stalingradin jälkeen ei saksalaisten tappioita voinut tarkastella enää satunnaisina vastoinkäymisinä vaan ne näyttivät sodan lopun suunnan: Saksa tulisi häviämään totaalisesti.

Suomen poliitikot alkavat harkita, miten tästä sodasta pääsisi oikein irti. Heti Stalingradin jälkeen 3.2.1943 pidettiin Mikkelissä kokous; siihen osallistuivat Mannerheim, presidentti Ryti, pääministeri Rangell ja ministerit Walden ja Tanner sekä muutamia kansanedustajia. Mannerheimin äänitorvena oli Tiedustelujaoksen päällikkö eversti Aladár Paasonen. Hänen (ja siis myös Mannerheimin) päätelmä oli, että Saksa häivää sodan ja että Suomen on ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pyrittävä sodasta eroon. Oli totuttava ajatukseen, että uudelleen joudutaan allekirjoittamaan ”Moskovan rauha”.  Katsottiin myös Ruotsin puoleen, voisiko se auttaa Suomea rauhanteossa. Yhdysvalloista toivottiin samoin välittäjää – Englannin kanssahan Suomi oli sodassa.

 

24.2.1943 Sylvi Pärssinen Tuupovaarasta Toini Linjamalle Muurameen

[Alkuperäinen mustekynällä kirjoitettu kirje IP:n arkistossa]

 

                                                            Tuupovaarassa 24.2.1943

                 Toini hyvä!

Kuten tiedät, on Helena I:ssä [Inkilässä], mutta en minä vienyt häntä sinne, vaan Mari, enkä minä mamman vaivoiksi häntä ajatellut, joten sen puolesta voit sinä kyllä viedä lapsiasi sinne. Miksikä muuten otit Riitan pois sieltä? Kyllähän mamma olisi häntä mielellään pitänyt siellä, jos Sinä olisit vain jättänyt. Minusta oli kovin ikävä päästää Helena pois kotoa. Laittakaa vain joku lapsistanne Ruotsiin jos ottavat. Kanttorin Raili tuli sieltä äsken kahden vuoden oleskelun jälkeen ja aivan ummikkona. Äitinsä hän kyllä ja tunsi ja ymmärtää suomea, mutta ei osaa puhua. Raili sai paljon vaatteita, m.m. 18 sukat. Ja nyt kuoli meiltä kanttori 62 v:n ikäisenä. Saa nähdä, kuka haluaa hakea tänne uudeksi kanttoriksi. Kanttori haudataan ensi perjantaina.

Viime pyhänä oli opettajainkokous täällä koululla. Minä olin – tietysti! – siellä Sanervan kanssa ja jo oli lystiä tavata hyviä tuttuja ympäri pitäjää. Arvilla oli siellä ohjelmaakin. – Se oli jo toinen op. kok. tänä talvena. Kuvittele että m.m. Ristivaaran opettajat tulivat hiihtäen 21 km:n päästä niinkuin Inkilästä hiihdettäisiin Räisälän kirkolle. Ja saman päivän takaisin vielä. Tarkastaja oli myös kokouksessa, mutta hän ei joutanut meille. Kolme opettajaa oli meillä klo 23 asti illalla. – Tämän kylän opettajatar on oikein mukava ihminen. Seurustelemme paljon keskenämme. Meillä on vähän niinkuin kilpaa vauvojen hoidossa, mutta hänen poikavauvansa meni edelle n. 100 gr:lla. Sanerva paino 3 kk 1 viikon ikäisenä [epäselvää] kg, Käytimme lapset tiistaina ”Terveystalossa” lääkärin tarkastuksella jo toista kertaa. Sanerva on ”primaluokkaa”, mutta Eliaksessa on ollut riisitautia. Rintakehä on vähän lytyssä sisäänpäin. Hänen kehityksensä on sikäli hidastunut ettei hän nyt 1 v. 8 kk. ikäisenä puhu vielä yhtään sanaa. Sanerva on kiltti vauva, hän nukkuu ulkonakin pitkät ajat joka päivä. Minusta on kovin lystiä hoitaa häntä, mutta Eliaksesta on aika paljon huolta, kun hän haluaa yhtä ja toista eikä osaa puhua. Kysyin jo ennen, että onko teille tulossa ”uusia”? Ne rievut hupenevat myrkkypyykeissämme arveluttavasti, mutta flanellisia oikein säästelen vastaisen varalle. Tein viime viikolla Sanervalle ja Eliakselle tusinan housuja säkeistä, silla-rihmalla. Mari teki Eliakselle vanhasta Raunon takista uuden ”pompan”. Hän käänsi myös Karille ja Raunolle pienet takit. Hän on aika näppärä tekemään kunnon tavaraa ihan mitättömästä aineesta. Johan minä taisin hänestä kirjoittaakin Sinulle.

Tohtorinna Suurpää (-perä!) on kuulemma saanut ”komennuksen” Pieksämäen yhteiskoulun v.t. opettajaksi. Se on hyvä, että hänkin joutuu työhön. Nythän taidetaan panna kaikki joutavat työhän. No, minulla on ainakin työtä kodissa, muualle ei viedä.

Aarne V:lle [Aarne Vataselle, Ari Vatasen isälle] oli käydä huonosti äskettäin. Palatessa pommituslennolta piti tehdä pakkolasku, mutta se onnistui ja kaikki koneessa olevat pelastuivat. Hän oli pitkät ajat tietymättömissä. (sanoo vrk:n tai sillä paikkeilla) ja luultiin jo pahinta, kunnes asia selveni. Konekin säilyi ehjänä. Sää oli syynä, eivät kai takaa-ajajat. Emme ole vielä tavanneet.

Meillä on kotiapulaisena yhä se sotaleski. Kesäksi jään yksin. Ollessamme op. kokssa yritti hän polttaa talon. Vinnissä roiskahti kipinä uunista hänen vuoteeseensa, joka syttyi tuleen ja ennätti palaa jo n. 30 cm:n loukku läpi vaatteiden, ennenkuin  hän pääsi sen sammuttamaan mennessään sattumalta käymään vinniin. Meitä tietysti harmittaa vaatteiden tuhoutuminen, mutta hän itse ei ole tietääkseenkään eikä puhu mitään korvauksista. Miten tekisin, ottaako maksua vaiko ei?

Nyt olisi meidän pojilla kaksi ystävää uudesta Suomesta, toinen Vilho Nashojev Pallahdesta ja Mikka Gaimakov Kuttisista. Viime mainittu minua epäilyttää, sillä hänen isänsä on kaatunut talvisodan aikana Lemetin motissa. Lienee vaikka millaisen kommunistin poika. Voitiinhan niitä karjalaisia viedä väkisinkin taistelemaan punalipun alla.

Mitäs minä vielä tarinoisin? On jo tullut niin myöhä, että alkaa nukuttaa. Olen tässä välinnä vannannut Sanervan, hommannut Eliaksen nukkumaan ja kaikki lapset ovat unten mailla. Elias nousee aamuisin klo 3-5 välillä ja siksi nimismiehen rouva, joka on sairaanhoitajatar, toi lääkärin määräyksestä eräitä unettavia tabletteja. Viime yönä Arvi yritti antaa niitä ja minä selitin unissani niiden olevan käsilaukussani. Ihmettelimme, etteivät ne vaikuttaneet, kunnes aamulla huomasin unilääkkeen olevan pöydällä ja käsilaukussani kalkkitabletteja. Nyt minä olen ”tisurissa” ja Arvi nukkuu ruokasalissa. Aarno vielä huutelee että mikä on ruotsiksi ”minä rakastan Sinua” ja tietääkö äiti mitä on ”vanitas vanitum”?

Hyvää yötä nyt – eetterin halki – ja terveisiä

                 Sylvi

                 Terveisiä Jaakolle

- - -

Kanttori Aapo Sinervo, entinen Abraham Sipilä, oli ennen Tuupovaaraa kanttorina Leivonmäellä viisi vuotta ja Kontiolahdella kolme vuotta. Tuupovaarassa hän aloitti lukkari-urkurina vuonna 1917, vaikka ensimmäinen soittopeli, urkuharmooni, hankittiin kirkkoon vasta vuonna 1921. Sinervo oli syntynyt vuonna 1881, ja kuoli siis vuonna 1943 62-vuotiaana. Seurakunta maksoi hautauksen, ja antoi leskelle jopa ylimääräisen armovuoden. Kanttorina Sinervo oli hyvin pätevä, mutta kirkonisäntänä toimiessaan tilien pito oli kohtalaisen huolimatonta, jopa niin, että hän joutui korvaamaan vajauksia omista rahoistaan ja lopulta joutui eroamaan kirkonisännän virasta (tai erotettiin) vuonna 1933. Sinervon jälkeen vt. kanttorina toimi opettaja Veikko Pietarinen. [Ismo Björn: Tuupovaaran historia.]

- - -

Aarne Vatanen lensi vänrikkinä konetta, jonka virallinen merkki oli Iljushin DB-3M. Kone kuului pommituslentolaivue 48:aan ja sen yksikkömerkintä oli DB-16. Näitä koneita saatiin sotasaaliiksi talvisodassa. Koneen tyhjäpaino oli 5270 kg ja lentopaino 8000 kg. Huippunopeus pinnassa oli 350 kilometriä tunnissa ja matkalentonopeus 250 km/h. Toiminta-aika täysin tankein oli kymmenen tuntia. Aseistuksena koneessa oli kolme konekivääriä ja pommikuormaa hiukan yksilöstä riippuen 1000 – 2500 kiloa. Henkilöstöä oli ohjaaja, tähystäjä ja sähköttäjä. Pommitusten lisäksi koneita käytettiin myös kuvauksiin. Aarne Vatasen lentämä DB-16 tuli Suomeen syyskuussa 1941 ja oli ensiksi Valokuvauslentueen käytössä ja siirtyi sitten pommituslentolaivueen kakkoslentueeseen. Kuhunkin lentueeseen kuului kolme konetta. Kakkoslentueeseen kuuluivat DB-15, DB-19 ja DB-16.

Onnettomasti päättyneen taistelulennon tarkoituksena oli pommittaa Sekehen teollisuusaluetta jossakin Sorokan suunnalla Muurmannin radan tuntumassa. Hyökkäykseen osallistui koko lentorykmentti, eli laivueet 42, 44, 46 ja 48. Aikaisempi yritys 9. helmikuuta 1943 oli peruttu huonojen sääolojen takia. Meteorologi oli luvannut kohtalaista säätä 19:ksi helmikuuta, joka vasta yöllä muuttuisi matalapaineen takia heikommaksi. Niinpä koneet lennätettiin (Joensuuhun) Noljakan rantaan Pyhäselällä. Startin piti tapahtua 16.45. Ykköslentueen tiedustelukone starttasi 13.30, kävi aiotulla alueella ja havaitsi sään niin huonoksi, että lähtöä piti lykätä. Tämä kone sai pudottaa pomminsa toisaalle, kuin varsinaiseen kohteeseen. Lykkäyskäsky ei tavoittanut laivueen 42 eikä 44 koneita, vaan nämä kävivät pomminsa pudottamassa ja palasivat takaisin.

Lumisateen odotettiin tulevan, mutta vasta iltayöstä. Niinpä, varsinkin kun meteorologi oli sitä mieltä, että lunta ei aivan heti saataisi, lähetettiin laivueiden 46 ja 48 koneet, lentolaivueesta 48 neljä konetta, matkaan ja samalla Aarne Vatasen ohjaama DB-16 Noljakasta 19.2. klo 20.35. Johtajakoneena oli luutnantti Alpo Lehdon ohjaama kone.  Pilviä välttääkseen joutuivat koneet laskeutumaan normaalikorkeudesta, jolloin yksi kone, DB-15, kadotti tuntuman muihin kolmeen. Sitten  DB-13 kadotti johtajakoneen jouduttuaan pilveen. Kun Noljakassa huomattiin sään nopeasti huononevan, antoi rykmentinkomentaja käskyn kutsua koneet takaisin. Kello 22.00 alkoi Noljakassa sakea lumisade.

Tässä vaiheessa kaksi jäljelle jäänyttä konetta, DB-19 ja Aarne Vatasen DB-16 olivat jo melkein kohteella lastinaan kullakin 20 sadan kilon pommia. Kello 22.10 pudotettiin pommit, mutta vaurioita ei ehditty tarkastella. Ilmatorjunta oli kovaa ja nyt oli vihollisella käytössä valonheitin, joka alkoi seurata johtajakonetta DB-19. Niinpä tämän koneen oli syöksyttävä lähelle maan pintaa, ettei valonheitin pysyisi enää osoittamaan ilmatorjunnalle maalia. Aarne Vatanen pääsi sen sijaan pilvien yläpuolelle ja otti suunnan kotiin. Matkalla hän tavoitti uudelleen johtajakoneen, mutta koska pilven alareuna oli matalalla, oli vaikeuksia jo isompien kukkuloiden kanssa. Niinpä oli pakko ottaa korkeutta pilviin ja jopa 5000 metriin. DB-19 kadotti sitten yhteyden kokonaan tukikohtaansa (radion akku loppui).

DB-15 ei löytänyt enää takaisin Onttolaan, vaan kierreltyään kaksi tuntia (missä, sitä ei tiedetä) ja jouduttuaan Pielisen jään päälle, katosi horisontin tuntuma ja yrittäessään kaartoa mantereen suuntaan, osui siipi jäähän. Kaikki kolme koneessa ollutta kuolivat.

DB-19 ei myöskään löytänyt takaisin, mutta oli onnekkaampi; oltuaan ilmassa neljä tuntia ja päästyään viimein maanäkyvyyteen lentäjä Lehto päätti tehdä mahalaskun järven jäälle, joka sitten myöhemmin osoittautui Onkamojärveksi. Laskeutuminen tehtiin kaiken taiteen sääntöjen mukaan, eikä koneelle tullut lähes lainkaan vaurioita, saatikka miehistölle.

Aarne Vatasen kone DB-16 ohjattiin Suomussalmen lähellä olevalle Tiiksjärvelle, joka oli vielä melkein ainoa kenttä, jossa oli näkyvyyttä. (Sinne on matkaa Joensuusta noin 400 kilometriä, joka pommikoneelle ei ole matka eikä mikään.) Alhaisesta pilvikorkeudesta johtuen Tiiksjärvi ohitettiin havainnotta. Viiden tunnin lennon jälkeen löytyi sitten järvi, jonne kone laskeutui laskutelineet sisällä. Järvi oli Ala-Vuokkijärvi ja sijainti 140 kilometriä Tiiksjärvestä luoteeseen. Kone vaurioitui hiukan mahalaskussa, mutta miehistölle ei käynyt kuinkaan.

Paikalle lennätettiin korjausväkeä ja jo 11.3. vänrikki Vatanen sai nousta Tiiksjärveltä 45 minuutin koeajolle. Ilmeisesti koneessa oli vielä jotain korjattavaa, koska Aarne laskeutui läheiselle Kiantajärvelle. 13.3. Aarne Vatanen lensi sitten koneen Kiantajärveltä Luonetjärvelle, josta matka jatkui toisten lentämänä Tampereelle. Sieltä korjattu kone luovutettiin Valokuvauslentolaivueelle. Niinpä Aarne Vatasen ”omaksi” koneeksi vaihtui välillä DB-13, jonka päätehtävänä oli valokuvaus, mutta joka tilapäisesti varustettiin joskus pomminripustimilla.

Aarne Vatanen siirtyi myöhemmin lentotehtävistä Rykmentin esikuntaan valistusupseeriksi luutnantin arvoisena. [Tiedot kirjasta Suomen Ilmavoimien laivueet osa 4. Pommituslentolaivue 48. Matti Hämäläinen. Koala 2009, sivut 108 – 120, jossa asia kerrotaan tarkemmin.]