Mitkä hienot sanat kuroutuivatkaan 16-vuotiaan minun aivoihini Savonlinnan kirkon lehterillä, kun Irma Sorainen esitti toiveen, mitä diplomiurkuri Pentti Savolaisen pitäisi kirkkokuorolle uruilla esittää! Toccata ja fuuga – siinä oli jotain. Tiesin fuugasta paljonkin, koska Aaronin pianokoulun osassa noin neljä oli melkein Bachin tapaisen säveltäjän, Pachelbelin, fuuga. Eiköhän ne kaikki fuugat ole jotenkin samanlaisia. Irma oli kippuranenäinen ja melko rosoisihoinen aivan tavallisen pullean tytön näköinen, joten ihmettelin, miten hän yleensä tiesi jonkun urkukappaleen nimen, kun minä en tiennyt ainuttakaan. En minä kyllä tiennyt yhtään niistä viulukappaleista, joita pitkänhuiskea, samoin 16-vuotias kirkkokuorossa oleva tyttöystäväni soitti. Pussaillessa ei aina tullut mieleen kaikenlaisia muita asioita, kuin vain talvipakkasessa lämpimät tyttöystävän ei liian paksut huulet ja toisen vartalon pakkashaalea kosketus, niin ihana, mutta kaukaiseksi jäävä. Tyttöystävä asui Heikinpohjassa noin 200 metrin päässä ja oli tyttölyseossa äitini oppilas matematiikassa fysiikassa ja kemiassa.

Pentti Savolainen soitti ja urut pauhasivat. Mustat kengät steppasivat pedaalilla nopeammin, kuin kukaan kohta muotiin tulevassa twistissä. Kaikki osui kohdalleen paitsi yhdessä kohtaa nuotti putosi. Hämmästyksekseni ei Pentin soitto katkennut, vaan kapoinen vartalo ja puolikalju taikoivat hoikkien sormien tukemana lähtemättömän elämyksen Bachia, fuugaa ja toccataa. Toccata on kuin väärinymmärretty rondo. Ei ole kertauksia eikä oikein mitään muotoakaan sävellyksellä.

Toccatan jälkeisen fuugan päätyttyä kävelimme, Tuula ja minä, nakkikioskille ja ostimme lihapiirakan, sinappia ja ryynimakkaran siihen väliin. Tuula ei lihonut, mutta minä lihoin. Tuulalla oli poskissaan mukavat hymykuopat.