Jossakin vaiheessa vuonna 1960 aloin pelätä, että kaatuisin. Normaalielämässä en pelännyt, että kaatuisin, mutta sitä pelkäsin, että kaatuisin lyseossa kaikille pakollisissa aamuhartauksissa. Sinne piti mennä luokittain, seisoa rivissä ja kuunnella puhetta, joista en yhdestäkään muista mitään. Ei niitä varmaan muistettavaksi oltu tarkoitettukaan. Se puhe oli varmaan samanlaista, jota edesmennyt tuttavamme, Helsingin yliopiston kulttuuriantropologian professori Karen Armstrong kuvailee esiintyneen  Etelä-Amerikkalaisen heimon rituaaleissa: päällikkö tulee arkisten askareitten keskelle ja jorottaa samat litaniat esi-isistä päivästä toiseen samoille kuulijoille – ei siinä ole tarkoitus, että tavalliset pulliaiset kommentoisivat, vaan se, että päällikkö tekee tutuilla jorinoillaan yhteiskuntaa: yhteisöön kuuluvaisuuden tunteen. Mutta siitä en tiennyt mitään, kun kävelin vuonna 1959 syksyllä pitkän sillan yli Savonlinnan lyseolle. Kävin apteekista ostamassa kofeiinitabletteja. Jospa ne auttaisivat, enkä kaatuisi. Pelko pyörrytyksestä ja kaatumisesta meni lopulta niin pitkälle, että en kerta kaikkiaan pystynyt osallistumaan aamuhartauksiin. Myöhästyin tahallisesti ja sitten joku opettaja tuli päästämään meidät myöhästyneet aamun ensimmäiselle tunnille. Kyllä aamuhartauksissa joku väsynyt kolautti ruumiinsa pitkälleen, mutta minä en onnistunut siinä koskaan. Pyörrytti ja lattia notkui, mutta en kaatunut. Oliko kaatumattomuuteen kuitenkin auttanut PYP:in talon alakerran apteekista ostamani kofeiini- tabletit. En tiedä, miten vaiva päättyi, mutta jopa pari vuotta ylioppilaaksituloni jälkeen oli vaikeutta esiintyä lavalla YL:n riveissä, kun koko ajan tunsin kaatuvani ja lattia allani tuntui vellovalta suolta.

Tuo kaatumisen tunne oli niin aito, että en yhtään epäile, kuinka jokin paniikkihäiriön saanut joutuu pakenemaan itseään, kun ei voi sietää. Ihminen on niin omituinen.

Merkillepantavaa on, että en kellekään puhunut kaatumakammostani. Tämä kirjoitus tapahtumista 54:n vuoden takaa on ensimmäinen tunnustukseni tästä asiasta. Kyllä se oli kammottavaa. Olisinko päässyt vaivani takia heti uimakouluun lyseon sijaan.

Hiukan samanlainen oli sitten paljon myöhemmin kahvikuppineuroosini. En voinut työpaikalla hakea kahvikupposta muulloin kuin silloin, kun ketään muita ihmisiä ei ollut läsnä. Jos ihmisiä oli, niin käteni alkoivat vapista tavattomasti, ja kahvia tuli huoneeseeni vain puoli kuppia. Tästä vaivasta pääsin vasta vuonna 1992, kun siskoni kanssa pidettiin kirkkokonsertteja Imatralla, Simpeleellä, Ilomantsissa ja Tuupovaarassa. Ei minun käteni urkuja soitellessa väpäjäneet mihinkään, soitinpa Bachia tai Händeliä. Täydestä meni. Kukaan konsertteja arvostellut, paikallisiin lehtiin kirjoittanut, amatööri ei huomannut, että enhän minä mikään ammattiurkuri ollut ensinkään.