Kuopion oopperaan vuonna 11988 syyskuun 7 pnä klo 19.15

Pääsin Kuopion oopperaan ”seinän takaa”. En halunnut jättää Kuopiossakaan laulun harrastustani. Kyselin sieltä säestäjää. Kuopion konservatorion pianonsoiton lehtori Pasanen tuntui sopivalta. Pasasen kanssa konservatorion harjoitushuoneessa lauloin kaikenlaista. Ravelin kreikkalaisia kansanlauluja, Debussytä, Sibeliusta ja Schubertia. Hän oli pätevä säestäjä, vaikka monet laulut, joiden nuotit hänen eteensä toin, olivat ensimmäistä kertaa hänellä esillä.  Kuitenkin huomasin esimerkiksi Loewen laulussa Tom der Reimer, että hän oli soittanut enemmän helpohkoja kappaleita: kun siinä yllättäen tuli kahdeksasosanuottien sekaan 32-osanuotteja, soitti hän ne kuin 16-osina. Konservatorion laulun lehtori Hautsalo oli opettamassa seinän takana. Veljeni Rauno oli ollut Joensuussa hänen oppilaitaan. Kova ääneni kantautui seinän läpi sinnekin. Kun Hautsalo, joka oli Kuopion oopperan taiteellinen johtaja, kasasi Rigoletto-oopperan rooleja, jäi Monteronen kreivin osa vielä avoimeksi. Tämä lehtori muisti sitten seinän takaisen äänen, ja ensiksi kyseli Pasaselta kuka se oli, sitten soitti Eevalle kotiin, josta Hautsalo sai puhelinnumeron Porvooseen, jossa oleskelin työmatkallani. Ensiksi vähän välttelin, koska rooli oli vanhan miehen pieni rooli, mutta sitten suostuin. Oopperan ensi-iltaan oli vielä vuosi, mutta harjoitukset alkoivat kohta puoliin. Minulla on jostakin syystä kammo esiintyä ilman nuotteja, pelkäsin unohtavani sanoja. Oopperassa ei voi pitää nuotteja eikä edes silmälaseja. Lisäksi en ollut koskaan esiintynyt oopperassa.

Oopperan harjoitukset edistyivät ja puvut mitattiin ja ommeltiin. Kapellimestarina oli englantilainen Nicholas Smith. Hänelle piti tietenkin tuntemattomana ensiksi esiintyä. Lauloin Verdin Naamiohuveista sen pettyneen aviomiehen laulun, Renaton aarian. Kelpasi Nicholakselle. Monteronen osahan on jokseenkin vähäminuuttinen, mutta juonen kannalta tärkeä. Siinä Monterone kiroaa tyttärensä viettelijän, Mantuan herttuan, joka sitten vangituttaa Monteronen (Sini-siskoni lastenkielellä: panee vangitukseen). Oopperalajejahan on tunnetusti aika vähän: 1) alussa onnellisia – asiat sekoilevat ja henkilöitä kuolee – lopussa elossa olevat onnettomia ja lisää henkilöitä kuolee 2) alussa onnettomia mutta henkilöitä ei heti kuole – asiat selviävät – lopussa henkilöt onnettomia ja taas henkilöitä kuolee 3) alussa onnettomia eikä henkilöitä kuole – asiat eivät selviä ja henkilöitä kuolee – lopussa kaikki onnettomia ja henkilöitä kuolee. Tämä ooppera Verdin Rigoletto kuuluu ensimmäiseen kategoriaan. Hyvin harvinaisia ovat oopperat joissa kukaan fiktiivinen henkilö ei kuole.

Työpaikallani Kunnallistiedossa en paljon asiasta hiiskunut. Sitten joku oli äitinsä kautta asiasta kuullut, joka äiti oli jotenkin tähän oopperayhdistykseen suhteissa. Luulen kuitenkin että työtovereistani ei kukaan käynyt oopperaa katsomassa. Sylvi-äitikin kävi Imatralta saakka esityksen kuuntelemassa. Olihan se tapaus.

Olin oopperaesitysten aikaan tekemässä pientä sivubisnestä Kuopion Kauppakamarille – messuihin liittyvää ohjelmistoa. Siellä en paljon puhunut muuta kuin töitä. Kauppakamarin tytöt sitten olivat olleet oopperan ensi-illassa. Seuraavana päivänä ilmaannuin tavanmukaisesti pariksi tunniksi jatkamaan hommia. Toinen tytöistä – se rehevämpi – tuli ovelta kurkkaamaan tekemisiäni ja sanoi tietävällä äänellä ”oltiin muuten eilisiltana oopperassa”. Häkeltymättä kysyin ”missähän oopperassa olitte?”.  

Ensi-iltaa pelkäsin vietävästi, oikeastaan enemmän kuin koskaan mitään ennen. Minun täytyi astua lavalle ensimmäisen kerran  15 minuuttia oopperan alkamisesta. Tulisin suoraan näyttämön poikki samalla laulaen. Näyttämön takana minulta pääsi liuta hätäpieruja, mutta kun olin yksin astumassa lavalle, ei se ketään haitannut. Valmistin itseäni henkisesti: ”tätähän sinä olet aina halunnut ja toivonut, siinä sitä nyt on tarjolla”.  Siinä muutaman askelen näyttämölle kuljettuani muutuin kreivi Monteroneksi, joka ylevänä astuu sikojen joukkoon kiroamaan tyttärensä viettelijän. Yhdessä näytöksessä oli eturiviin telläytynyt molempien virallisten uskontokuntien piispatkin. Minulla oli aariani lopussa melkoinen määrä toistoa: ”Helvettiin joudut, helvettiin joudut” (jotka muuten piti melko tarkkaan laskea, ettei tullut liikaa helvettejä). Suuntasin katseeni tarkasti piispoihin ja annoin mennä. Todella tähän saakka olin luullut, että minulla on pieni ääni. Nyt 1100 henkeä istui kuulemassa ja kuului kuulemma peräpenkillekin saakka – joku oli todennut että siinähän on ääntä kuin pienessä kylässä. Oopperaurani ei aivan tähän jäänyt, mutta melkein. Näytöksiä oli yhteensä 12 ja kaikki loppuunmyydyille katsomoille. Eläkeanalyysistäni huomaan, että saan oopperasta sitten myöhemmin eläkettä kolmen kaljapullon hinnan kuukaudessa. Minun lauluesitykseni kahdessa pätkässä kesti noin 5 – 6 minuuttia ja korvaus joka ilta oli 700 mk kerta. Tuntipalkaksi tuli siis 7000 mk. Kapellimestari Nicholas Smith muisti aina huomauttaa jälkeenpäin ”easy money, easy money”. Esiintyminen oli mukavaa, heti kun olin päässyt laulun ääneen näyttämöllä, ei minulla ollut pienintäkään esiintymiskuumetta: lauloin varmaan paremmin kuin ikinä harjoituksissa. Jopa riskeerasin äänen sortumisella korkeassa kohdassa, mutta ei se koskaan sortunut. Koska olin likinäköinen, niin en oikein pystynyt kovin hyvin seuraamaan Nicholaksen lyöntiä, silmälasit jätin tupakkahuoneeseen. Osani ei kuitenkaan siitä paljon kärsinyt, koska siinä ei ollut mitään vaikeita sisääntuloja. Tupakkahuoneessa sitten odotin tunnin päästä tapahtuvaa seuraavaa esitystäni tupakoiden ääntäni selväksi.

Vaikeampi homma oli oopperan suuren roolin, Rigoletton osan laulajan Pertti Rusasen kanssa. Hän keksi joka näytökseen jotain jekkua. Kun olin laulanut ”… ja päästät koiran leijonan viereen”, Pertti oli keksinyt tulla nuuhkailemaan minun viittaani kuin koira. Oli siinä naurussa pitelemistä.

Ohjaaja Lasse Lindemanin ainut ohje minulle oli, että ei saa ilmehtiä. Muuten pantomiini meni sellaisenaan miten esiinnyin, eikä tarvinnut kohennusta. Lauluesitykseeni en saanut minkäänlaista ohjausta – kelpasi se, miten itse olin ajatellut osan esittää. Sattumoisin viisi vuotta myöhemmin minulla oli jokseenkin samanlainen yksinäinen näyttämölletulo Savonlinnan oopperajuhlilla mutta ilman laulua - olin yksi kummittelevista kuninkaista Verdin oopperassa Macbeth.

Vanha opettajani Olavi Kauko kävi katsomassa esityksen. Kimmo Lappalaisella oli niin paha flunssa, että oli ihme, että hän yleensä ottaen jotain lauloi. Kimmo lauloi aikoinaan minun kanssani samaan aikaan Sibelius-Akatemian kamarikuorossa.

9.9.1988 Olavi Kaukon arvostelu Kuopion Rigoletto oopperasta Helsingin Sanomissa

omantiikkaa muovimiljöössä

Kuopion Rigoletossa sekä aitoa että lapsellista.

MUSIIKKI: Verdin Rigoletto Kuopion  musiikkikeskuksessa. Kuopion ooppera ja kaupunginorkesteri, musiikin johto Nicholas Smith, ohjaus Lasse Lindeman, lavastus Pentti Valkeasuo, puvut Sari Salmela, päärooleissa Pertti Rusanen, Kaisa Hannula, Kimmo Lappalainen, Olavi Hautsalo, Hellikki Pentti.

Kenties edustan perin vanhentunutta taidekäsitystä, mutta mielestäni on vahinko, että meillä on romanttisen oopperan parissa lähdetty kaikenlaisten kokeilujen teille ennen kuin on ehditty oppia aitoa tyyliä. Kokeilut, jopa modernisoinnit edustavat varmasti aikamme ilmaisutarvetta, mutta toimiviin tuloksiin päästään ymmärtääkseni vasta sitten, kun hallitaan perinne.

Aika epätasaiseksi jäi juuri tuosta syystä myös Kuopion oopperan Rigoleton ensi-ilta. Sen parhaana antina jäi mieleen Nicholas Smithin johtaman Kuopion orkesterin ja kuoron pitävä ote Verdin musiikkiin ja monet kauniisti luodut Gildan ja hänen isänsä kohtaamiset. Muilta osin nähtiin ja kuultiin toisinaan toimivaa oopperaa, toisinaan omituista kohellusta musiikkitaustaa vasten.

Muovikalvolla päällystetty ”arkkitehtoninen tila” sai toimia niin herttuan juhlasalina kuin Rigoleton murjunakin ilman muutoksia, eikä lavalle tainnut juuri muuta rekvisiittaa ilmestyä, kuin herttuan ja Sparafucilen miekat ja jälkimmäisen punainen säkki.

Tilaan mahtui tosiaan todella näyttäviä, joskus dramaattisestikin hyvin toimivia hetkiä, mutta turhan paljon myös kummallisuuksia.

Jo avaus osoitti, ettei Verdin dramaturgia riittänyt ohjaaja Lasse Lindemanille, kun alkusoiton kirousteemaa somistivat muutamat lavalle pyrähtäneet hemaisevat tanssijattaret.

Myönnän, että varsin harvoin näkee uskottavaa ja ongelmatonta toisen näytöksen alun esitystä, mutta mielestäni nyt jäätiin keskitason alapuolelle. Kuoro tervehti selin Rigolettoa, jonka hiipimistä lavan perälle se ei mitenkään voinut tietää. Entä miksi Sparafucilella oli majatalon isäntänä koko ajan murhaajan miekka vyöllään?

Luetteloa voisi jatkaa, Varsinainen riman alitus oli se, kun kuoro Gildaa hämärissä ryöstäessään poimi yks’kaks tuliterät taskulamput ja alkoi suihkia niillä häikäiseviä valokiiloja yleisön naamoihin – siinä oopperataidetta susirajan takaa…

Tuskin puvustajakaan oli tarkkaan partituuria tutkinut pukiessaan Gildan kotioloissaan tulipunaiseen liehuvahelmaiseen gala-pukuun. Ja tuskin herttuakaan valeasuisena paljon köyhää ylioppilasta muistutti.

Kaisa Hannulan viehkeä Gilda.

Muuten Kaisa Hannula on kuin luotu Gildan osaan. Kun Caro nome(”maailman kaunein nimi” Jussi Törnvallin suomennoksena) alkaa mennä vielä rahtusta notkeammin ja kun joku määrätietoinen ohjaaja viimeistelee roolin yksityiskohdat, hänet nähdään varmaan vielä Gildana suuremmillakin näyttämöillä.

Luontaista herkkyyttä, viehkeyttä ja siroutta hänessä on yllin kyllin, ja parhaina hetkinä – esimerkiksi todella koskettavassa kohtauksessa niin isän kuin herttuankin kanssa – hänellä oli myös Gildan ääni ja laulutapa.

Herkissä kohtauksissa myös Pertti Rusanen antoi Rigolettona parastaan. Avaus jäi mielestäni haparoivaksi. Deh. non parlare alkoi vielä jotenkin väkinäisenä, mutta Gildan yhdyttyä mukaan ote terästyi ja jatkossa kuultiin yhä parempaa ja parempaa (poikkeuksena tietysti si, vendetta, mutta harva siitä kunnialla selviytyy).

Näyttämön herttualla Kimmo Lappalaisella oli suuria vaikeuksia ylärekisterissä niin La donnassa kuin kvartetossakin, mikä ei estänyt häntä tuomasta esiin aitoja rakkauden tuntoja vaikkapa toisen näytöksen alussa.

Olavi Hautsalon Sparafucilessa oli pikemminkin brugundilaista siroutta (tosin hän jää tässä suomennoksessa vaille kotipaikkaoikeuksia) kuin tavanomaista rahvaanomaisuutta ja äänikin soi varsin näyttävästi. Löytyipä matala F-sävelkin juuri ja juuri.

Oli helppo uskoa Hellikki Pentti hänen sisarekseen: varsinainen makupala Magdalenaksi. Kukapa ei himoitsisi noin herkullista lutkaa, jos vain kehtaisi, varsinkin kun Magdalena lauloikin aivan etevästi. Ilmo Pärssisen vakuuttava esiintyminen Monteronen hahmossa ansaitsee sekin tunnustuksen.

Ei tule unohtaa Kuopion konservatorion tanssilinjan tanssijattarien ihastuttavia numeroita. Verdi ei alun tanssikohtausta ammattitanssijoille tarkoittanut, hoviväki siinä menuettia tai périgoudinia tanssii, mutta parempi näin kuin kömpelömmin pyörähdellen. Kiitokset vielä Tuija Liikkaselle koreografioista.

     OLAVI KAUKO