Tuupovaarasta minun ainoalla näkevällä silmälläni katsoen oli Joensuu hyvin kaukainen paikka. Vähän niin kuin Hongkong nykyään (7.12.2007), jonne tyttäreni Anu meni perheineen viikoksi australialaisia tuttujaan katsomaan ja heille asumaan.

Sinne Joensuuhun meni ja sieltä tuli ihmisiä, joiden asioista ei tiennyt. Minä pääsin ensimmäisen kerran käväisemään Joensuussa vasta viisivuotiaana vuonna 1950, kun matkustin pikkuserkkuni Raijan huostassa Tuupovaarasta Imatralle ja tarkemmin Vuoksenniskalle. Luultavasti emme kauaa viivähtäneet Joensuun kaupungissa, koska en muista mitään erikoista nähneeni. Vasta seuraavana vuonna on äitini kirjeessä 15.4.1951 maininta että ” Ilmo sai myös kerran käydä kaupungissa huvin vuoksi.”. Lieköhän tämä se samainen kerta kun kävimme Suomelalla Niinivaaralla ja oli ylitettävä rata sillan kautta. Pelkäsin vieläkin vetureita samoin kuin edellisenäkin vuonna ja varsinkin sitä, että juuri siltaa ylittäessämme jokin veturi ajaisi alta ja joutuisin kurkistamaan savuavaan veturin piippuun. Se oli samalla pelottavaa ja kiehtovaa, kun kuitenkin vetureiden kuvia aina katselin, mutta että oikeasti veturi ajaisi, oli toista.

Suomelat kasvattivat piharakennuksen häkeissään hillereitä. Ne haisivat aika pahalta, olivat ilkeän näköisiä tihruisine silmineen ja juoksivat lujaa. En tiedä, mitä ansiota muutama hillerin nahka Suomeloitten talouteen toi. Ehkä nykyään ei enää kaupunkioloissa saisi hillereitä kasvattaakaan.

Suomeloitten lähellä oli adventistien kirkko tai, kuten sanottiin, adventtikirkko. Minulle ei sekään avautunut, mitä ne sellaiset adventit olivat, joille ei kelvannut tavallinen kirkko, eikä kukaan sitä minulle ruvennut selittämään. Jotain outoa väkeä joka tapauksessa, mutta ei sitä naamasta erottanut, kuka oli menossa adventtiin ja kuka tavalliseen kirkkoon.

 Jonakin vuonna uskaltauduin Suomeloilta yksin kävelemään noin 80 metriä katua alaspäin. Siinä paikassa oli muutama kerrostalo ja yhden niistä juurella kirjakauppa. Ostin minulle annetuilla rahoilla Aku Ankka lehden tarkkailen tiukasti, kuinka kirjakaupassa muut käyttäytyivät – olihan meillä tosin Tuupovaarassakin kirjakauppa, joten aivan tuntemattomalla alueella en liikkunut.

1950-luvun alussa ei ollut vielä maaseudulla keksitty linja-autopysäkin merkkiä. Kaupungeissa sellaisia kummallisuuksia oli. Auto (ei kukaan muu sanonut linikkaa tai linja-autoa silloin bussiksi, kuin ehkä jotkut helsinkiläiset, joilla oli muitakin kummallisia sanoja) pysähtyi siinä missä ukko tai akka oli kyytiin pyrkimässä tai kyydistä poistumassa. Matka maksettiin vasta jälkikäteen.

Tuupovaarassa autot olivat usein pysäköineet Kinnasniemen tien varteen, jos lähtöpiste oli Tuupovaara. Rahastajilla oli isot säkin näköiset laukut, joissa oli kummallisia hohtimia ja rei’ittimiä matkalipun kelpoisuuden tuhoamiseksi. Laukut näyttivät hyvin rahakkailta ja niissä oli kiinni raharenki, josta pikkurahat kaivettiin. Jännittävintä oli, kun autossa jossa ei ollut rahastajaa, kuljettaja hoiti ajaessaan tämän raha-asian pannen irtokolikoita kiinni renkiinsä. Auton ovessa ei ollut mitään automaattista sulkijaa, vaan kummallinen kampilaite, johon kuljettaja istuimeltaan ylsi ja vipusi ovea kiinni ja auki. Vain pitkänmatkan pikalinjoissa (sekin uusi käsite silloin) alkoivat olla automaattiset sulkimet.

Maiseman puolesta jännittäviä paikkoja olivat Joensuuhun päin mennessä Asennon mutkat, joissa kuski sai todella kääntää rattia voimainsa takaa, kun mutkia oli peräjälkeen paljon ja jyrkkiä. Sitten jo Koveroon laskeutuessa tarvittiin jarrujakin äkkimutkaisessa alamäessä, josta poikkesi sorakuopalle pieni tie.

Koveron mäelle kavutessa heikkotehoisissa autoissa sai kaivaa esille pienimmän vaihteen, välikaasua joutui käyttämään, koska vaihteiden synkronointia ei oltu vielä keksitty. Jos Koveron koulun kohdalla joku jäi pois, oli mäkeä sen verran kuljettavaksi, että moottori voivotteli tosissaan. Pakoputket olivat joskus aika vuotavia ja nokkapuolella oleva moottori haisi selvälle bensiinille. Niinpä matkapahoinvointi oli hyvin tavallista.

Kovero ja läheinen Metonlouhi olivat linja-autojen kohtauspaikkoja. (Nykyään Metonlouhi on häipynyt kartalta, mutta se on Ilomantsin tien ja Tuupovaaran tien risteys). Koverosta pääsi Ilomantsiin, Tohmajärvelle, Enoon, Öllölään ja Joensuuhun. Minä en koskaan päässyt käymään Ilomantsissa, enkä muuten Tohmajärvellä Enosta puhumattakaan. Kerran kinusin pääsyä turistimatkalle Kolille, mutta ei sitä otettu pettymyksekseni kuuleviin korviinkaan – sille matkalle taisi päästä Elias, josta olen katkera ollut tähän päivään saakka. Ensimmäisen kerran kävin Kolilla vasta silloin, kun Katriina asui jo Outokummussa. Metonlouhessa ei silloin ollut mitään muuta kuin tienristeys, mutta vähän aikaa siellä toimi vaatimaton kioski.

Nykyään uutta sileää tietä ajavat saavat vain aavistuksen niistä mäistä, joita silloinen heikkotehoinen autokalusto joutui kiipeämään. Metonlouhelta lähtiessä oli ensin kuitenkin tasaista mäntykangasta ja Haarajoen kapea puusilta. Heti sillan jälkeen alkoi sitten jännittävä taival. Metsässä oli nimittäin tankkiesteiden rivistö: paksuja kivipylväitä vieri vieressä monessa rivissä. En ole käynyt katsomassa, onko joku nykyään jo tarvinnut niitä ja vienyt pois. Jännittävältä tuntui olla ikään kuin taistelumaastossa ja ajatella, että noita toisiaan on joskus tarvittu. Tälle alueellehan ei sota jatkosodan lopussakaan laajentunut, vaan kaksi divisioonaa venäläisiä tuhottiin tästä paikasta noin 50 kilometrin päässä Ilomantsin korvessa.

Tasaisen maaston jälkeen alkoi Keskijärveltä kumpuileva tie ja nousu Heinävaaralle. Siinä ainakin linja-auton viimeisetkin voimat mitattiin. Pitkiä väsyttäviä nousuja ja aina vain jyrkemmäksi nousee tie, kunnes metsä loppuu ja alkaa Heinävaaran kylänseutu (ajoin tuon kylätieksi muuttuneen valtatien kautta kesän 2007 alussa Heinävaaralle). Aina vain ylemmäksi noustiin ja sitten alettiin päivitellä, kun oltiin vaaran korkeimmilla kohdilla, että Joensuu näkyy, vaikka sinne oli matkaa vielä 25 kilometriä. Kun siihen aikaan heinävaaralaiset viljelivät maitaan, ei näköesteenä olevia pusikkoja ollut juuri lainkaan (tätä nykyä vain vilaukselta voi nähdä Joensuun, kun pusikot peittävät näkymän). Kaupungin valkoiset kerrostalot loistivat kirkkaalla säällä ja oli outoa ajatella, että matkaa oli jäljellä lähes tunti. Jopa Olavi Paavolainen kirjassaan Synkkä yksinpuhelu noteeraa Heinävaaran maininnalla ”Heinävaaralta oli uskomattoman upeat näkymät”.

Linja-autot ajoivat huimaavaa vauhtia 50 km tunnissa näillä kapeilla sorateillä, niinpä onnettomuuksia sattui usein, vaikka vastaantuleva auto oli melkoinen harvinaisuus. Taas Heinävaaralta lähtiessä linja-auton jarruja sai painella tosissaan ja pelätä niiden palamista, kun se äsken voitettu ylämäki muuttui tyrkkääväksi alamäeksi. Ei edes linja-autoissa ollut mitään ohjaus- tai jarrutehostimia, joten kaikki voima mikä jarruihin tuli, tuli kuskin pohkeista.

Heinävaaran jälkeen päästiin komeaan männikköön, jota on uudistettu tähän päivään saakka ja on siellä yhtä komeaa kuin ennenkin. Kulhon kohdalla oltiin jo esikaupungissa ja alettiin ihmetellä kaupunkilaisten elämää. Vähän pelottava Paiholan tienviitta ohitettiin – siellä oli mielisairaala (sen tiesin) ja sitten päästiin melkein kaupunkiin. Joensuun kaupungissa ei silloin ollut tietääkseni ainuttakaan kestopäällystettyä tai asfaltoitua tienpätkää: soratie muuttui vain mukulakivetykseksi, joka rasitti takamuksia ja autoa. Linja-autoasemalle sitten seisahdettiin, torin varteen. Siinä vieressä oli suihkulähde, jossa pojan reutoman kalan suusta tuli vettä. Se oli kaupunkilaista ihmettä.

Isot kaupat ja isot rakennukset hämmensivät mieltä, ja vielä vilkas liikennekin. Joskus oli jopa odotettava, että kadun yli pääsi. Liikennevaloja ei sentään Joensuussa ollut. Mutta siellä oli minun mielikioskini, nimittäin jäätelökioski. Hiilihappojään avulla kylmänä pidetystä arkusta sai kolmenlaisia tötteröitä: vaniljaa, suklaata ja mansikkaa. Suklaajäätelö oli tietysti se, mistä pidin. Ja Joensuussa oli puluja, melkein kesyjä. Samoin kuin jälkeläisensä nykyään, ne korjasivat kaiken syötäväksi kelpaavan hyvin välittömästi. Jäätelötötterön muruset, makkarankuoret, oksennukset ja kaikki muu kelpasivat.

Joensuun nähtävyyksistä rautatieaseman jälkeen oli tärkein Ilosaari. Sehän sijaitsee kahden veden välillä, joista toinen virtaa vapaana ja toisessa on sulut. Sillat olivat kapeat ja vilkkaasti liikennöidyt. Ilosaaressa kävin katsomassa kerran uimahyppynäytöstä, jossa kuulemma sattui jokin vahinkokin. Kymmenestä metristä hypännyt mies oli mukamas tavannut hyppypoukaman pohjaan otsallaan. Mutta hyppyjä valaistiin oikein kunnolla, kun oli ilta-aika. Oli ainakin kolme valonheittäjää seuraamassa rohkeita syöksyjä korkeudesta veden syliin.

Joensuussa oli myös sellaista mitä en ollut ennen nähnyt. Oli nimittäin elokuvateattereita. Vuohelaisen vanhemman tytön ja jonkun muun kanssa käytiin katsomassa sellainen suomalainen mestarielokuva kuin ”Siltalan pehtoori”. Siinähän pehtoori vaatimattomaksi salatun ulkokuorensa alta lopulta paljastuu urologiksi – ei pahus, se taisi olla kuitenkin astronomi. Mutta juoni oli jännittävä, ja mustavalkoiset näyttelijät hyviä. Keskusteltiin asiantuntevasti elokuvan meille tuottamasta elämyksestä kävellessämme Vuohelaisten (tyttöjen?) kanssa takaisin Merimiehenkatu 25:een (tai kuten Rauno kirjoittaa Yläsatamakatu 25:n – kumpi meistä nyt muistaa paremmin).

Oli upeaa tulla sitten takaisin Tuupovaaraan ja katsella tarkkaan, olisiko autoa vastassa ollut tuttuja pikkupoikia, joille olisi voinut sanoa, että kävin Joinssuussa. Ei niitä sitten useinkaan vastassa ollutkaan ketään paitsi yksityiskauppiaan poika Vesa, joka isänsä pakettiautolla oli ties kuinka monta kertaa käynyt Joensuussa leipää hakemassa, joten häneen minun matkani tuskin olisi tehnyt vaikutusta.