Rauno Pärssisen ja Seppo Linjaman Lapin matka kesällä 1955

Seuraavassa kuvattu Raunon matka Lappiin on minulle eräänlainen kulttimatka. Vaikka jo Tuupovaarassa olin ihaillut Raunon polkupyöräretkeä niinkin kauas kuin Punkaharjulle ja Joroisiin, oli tämä kuitenkin jotain toista. Lappiin. Matkailuala eli Suomessa vielä lapsenkengissään, mitään järjestäytyneitä leirialueita ei ollut ja matkailu oli niin marginaalinen tulolähde, jopa niin että sen tuotto oli vähemmän kuin viimeisen rauhankesän 1939 tuotto. En tiedä, mistä Raunolla oli ollut varaa hankkia alumiini-runkoinen Hermes retkeilypyörä, jossa oli jopa 3 vaihdetta. (Rauno kertoo, että se oli Lauttamuksen Leon vanha pyörä: Leo lähti opiskelemaan, eikä enää tuntunut tarvitsevan pyörää. Leo lähti opiskelemaan lääketiedettä, ja toimi ortopedinä Lahdessa, mutta alkoholismi vei koko miehen) Sekin (pyörän vaihteet) tuntui erikoiselta. Sen pyörän kyydissä olin kerran kun Rauno kuljetti minut tavaratelineellä vuonna 1954 Härmistä Tuupovaaraan opettaen samalla siinä edessä minulle prosenttilaskua. – Luin tämän matkakertomuksen heti tuoreeltaan kun se oli kirjoitettu ja sitten useasti myöhemminkin. Siitä Raunon matkasta minullekin tuli kipinä tehdä joku vastaavanlaatuinen ja niin teinkin. Vuonna 1959 kesällä ajoin Kajaanista Iisalmen, Kuopion, Joroisten ja Mikkelin kautta Kuusankoskelle ja sieltä Lahden ja Hämeenlinna kautta veljeni Karin luokse Turkuun. Sitten takaisin päin Tampereen kautta Jyväskylään. Viimeinen etappi oli vain Joroisiin, koska muu väki oli muuttamassa Kajaanista Savonlinnaan. Olin silloin 14-vuotias ja matkaa kertyi 1240 kilometriä. Seuraavan kertomuksen ajoivat polkupyörällä siis veljeni Rauno ja serkkunsa Seppo Linjama noin 20-vuotiaina ja matkaa kertyi vähän yli tuhat kilometriä – poljettua matkaa, laskin sen itse kartalta varmuuden vuoksi, miten paljon. Yritin itse myöhemmin Savonlinnasta polkupyörällä myös Kilpisjärvelle, mutta kun rahaa oli kesätöistä tullut, niin menin enimmän osan julkisilla kulkuneuvoilla. Olin silloin 17-vuotias, kun en siis viitsinyt niin pitkää matkaa vaivautua. 

 

Rauno Pärssinen SEPON JA RAUNON IHMEELLISET SEIKKAILUT

LAPPALAISTEN MAASSA KESÄLLÄ  1955

20. 6.  Nyt ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä Lappiin…. Tuollaisesta, pienen vastoinkäymisen aiheuttamasta ajattelemattomasta toteamuksesta kaikki sai alkunsa. Ensin suunnitelmat valmiiksi, sitten varusteita hankkimaan jne. Hakemukseni opettajien poikkeusvalmistukseen evättiin, ja heitin sen vuoksi kaikki ajatukset opiskelusta yhdeksi kesäksi. Olen aina halunnut Lappiin, mutta näin pitkälle en vielä koskaan ollut haaveissani päässyt. Kulkuvälineeksi valitsin polkupyörän, koska minulla sattui olemaan kunnollinen sellainen, kolmella vaihteella varustettu verrattain uusi Hermes.

Varusteiden hankkiminen tuotti puuhaa ja aiheutti päänvaivaa moneksi viikoksi, kun retkeilyvälineistä kiskottiin mielestäni suorastaan huimaavia hintoja. Monesta tarpeellisestakin oli luovuttava sen vuoksi. Vihdoin viimein kaikki välttämätön oli koossa.

Vielä oli eräs pulma ratkaisematta: Oli saatava matkatoveri, sillä yksin ei ole hauska matkustaa. Kirjoitin heti kaksi oikein vetävää kirjettä, joihin toiseen tulikin vastaus. Tämän lähettäjä kuorsaa juuri parhaillaan teltassa makuupussissaan tässä vieressäni. Hän on serkkuni Seppo Linjama Jyväskylästä.

Retkemme ensimmäinen päivä on juuri menossa mailleen. Kellon käydessä yhdeksää starttasimme Vuolijoen pappilan pihasta. Oli kylmä ja sateinen sää. Vähän väliä, alusta lähtien, saimme sadekuuroja niskaamme. Se ei tietysti tuntunut ollenkaan hauskalta, mutta sitten koetimme tottua, sillä olihan matka vasta aivan alussa. Parikymmentä kilometriä ajettuamme menimme erästä uhkaavan näköistä sadepilveä karkuun tien varressa nököttävään maitokoppiin. Siellä söimme välipalaa.

Säräisniemen kirkolta löytyi rahvasta ja tupakansavua pullollaan oleva kahvila ja sieltä kauniisti hymyilevä neitonen, jolta tilasimme kahvia ja olutta. ”Ei Jyväskylässä näe noin leveitä lanteita”, oli Sepon arvostelu.  Kirkonkylän ainoassa kaupassa hän soitti suutaan siihen malliin, että hiivin pikkuhiljaa nolona ja häpeissäni pois. Nousimme pyörien selkään jatkaaksemme matkaa. Arvelin Sepin hervottoman kielenkäytön takia vielä monta kertaa matkan aikana saavani jäädä häpeissäni piiloon.

Ohitimme Vaalan ja ajoimme rautatien viertä. Satoi taas ja tie oli kurainen ja raskas ajaa. Kummallakin meillä oli vähintään kolmenkymmenen kilon painoiset pakkaukset pyöriemme tavaratelineillä. Hieman arvelutti, mahtavatko pinnit kestää koko matkan.

Oli mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran Oulujoki. Se vaikutti aika mahtavalta virralta monine koskineen.

Tänä ensimmäisenä päivänä emme ole ajaneet enempää kuin hiukan yli 90 kilometriä. Entisistä pyöräretkistä olen oppinut, ettei ensimmäisinä päivinä kannata liikaa rynnistää, vaan on ajettava liiemmälti ponnistelematta.

Olemme pystyttäneet leirin pienen puron äärelle aivan maantien lähelle. Muutaman metrin päästä teltastamme löysimme pajulinnun pesän. Sepi väsyi aika tavalla ensimmäisellä etapilla ja uhkasi nukkua kellon ympäri. Itse en tunne matkan pienimmälläkään tavalla väsyttäneen. Huomena on aikainen herätys, sillä silloin on päästävä jo Ouluun saakka.

21. 6.

Koski pauhaa tuossa vierellä. Autot jyrisevät. Junankin vihellys kuuluu silloin tällöin. Ihmiset liikuskelevat puistossa.

Telttamme seisoo suurin piirtein keskellä Oulun kaupunkia. Saimme eräältä ystävälliseltä poliisisedältä luvan asettua pieneen saareen, jolla sijaitsee ravintola ja Oulun uimala. Paikka on muuten hyvä, mutta silloin tällöin tulee uteliasta rahvasta töllistelemään meitä, mutta koska olemme ihan oikeita turisteja, emme ole siitä moksiskaan. Puiston siimeksessä istuvissa pareissa herätti hilpeyttä, kun Sepi yöpukimissaan meni rantaan iltatoimiaan suorittamaan. Kaipasimme kipeästi rauhaa, sillä takana oli raskas päivä. Ilma oli siinä suhteessa hyvä, ettei sade enää haitannut, vaan aurinkokin paistoi suurimman osan päivää. Mutta tuuli oli kamala. Se puski aivan suoraan vastaan, niin että kaikkemme pinnistettyämme pääsimme keskimäärin vain 12 kilometriä tunnissa.

Eräässä paikassa huomasimme, että tavaroissamme oli alkanut käydä kato. Sepin rukkaset olivat pudonneet, samoin minun erinomainen partiolakki, jonka leveiden lierien alla olisin ollut turvassa niin sateelta kuin auringopaisteeltakin.       

Välillä Sepin Jaguaarin keskiö alkoi pitää ihmeellistä ääntä. Ajoimme pyörät tien sivuun ja kävimme tarkastamaan tilannetta. Keskiö oli rikki. Myös se hidastutti matkan tekoa, mutta oli onni, että pääsimme sentään tänne Ouluun saakka. Muhoksen ohi ajoimme aika kyytiä. Muuten kaunista seutua, mutta ikävä puoli oli se, että Armi on sieltä kotoisin. Kaikki tytöt Muhoksessa olivat sen näköisiä kuin luulisivat olevansa miss universumeja.

       22. 6.

Jo kauan aikaa sitten tunsin sanonnan ”Kävi kuin Oulussa”. Niin sanottiin, kun jokin vastoinkäyminen kohtasi. Nyt kun olen joutunut toimettomuudessa kuluttamaan kalliin ja kauniin päivän täällä Oulussa, voin aivan omasta kokemuksestani käyttää tuota sanontaa. Mieleni menee aivan masennuksiin, kun ajattelen, miten tavattoman pitkän matkan olisimmekaan ehtineet ajaa tänä aurinkoisena päivänä. Mutta onhan se niinkin, etteivät asiat aina suju mieleisellä tavalla. Toisaalta Luojalle kiitos, että Sepin pyörä särkyi juuri Ouluun saapuessamme, missä saimme sen vähin vaivoin korjatuksi. Mitenkähän olisimme pulmasta selvinneet, jos pyörävaurio olisi sattunut erämaataipaleella? Kamalaa ajatellakin sellaista.

Vaikka Oulu on suuri ja kaunis kaupunki, sillä on varjopuolensakin. Täällä ei ole ruokaloita. Etsimme aamulla kauan, kunnes sellaisen löysimme.

Eilen illalla teimme pitkän listan tarvikkeista, jotka meidän on ostettava. Huomasimme, että monta tarpeellista kalua puuttui matkavarusteistamme. Oli käytävä pankissakin, kun omaisuus osoitti hupenemisen merkkejä. Sepi on synkällä tuulella. Sen kyllä arvaa, kun ajattelee, että pyörä on rikki ja vatsa kipeänä. Masentuuhan sitä vähemmästäkin.

Kun kuljeskelin tuolla kaupungilla, toivoin, että olisin oikean turistin näköinen. Kuitenkin tiedän näyttäväni kaikelta muulta. Risaiset tennarit koivissa, prässittömät, nuhruiset kapealahkeiset jalassa, hiihtopusero ja pitkä, inhottavan vaalea parransänki leuassa. Ellen pitäisi päässäni ylioppilaslakkia – kun se partiolaislakki katosi – ja kantaisi kaulassani kameraa, näyttäisin hampparilta.  Sepi on sensijaan enemmän oikean turistin näköinen, hänellä kun on tuo komea jenkkitukkakin.

Jo nyt, kolmen matkapäivän jälkeen, housuni ovat verrattoman nuhruiset. Ihmettelen, erottuuko sininen pohjaväri viikon kuluttua. Epäilen sitä.

Huomena kello kahdeksalta Sepi saa käydä hakemassa pyöränsä korjaamolta ja sitten pääsemme viivyttelemättä jatkamaan vähäksi aikaa keskeytynyttä matkaamme. Seuraava etappimme on kai Rovaniemi, jonne on täältä matkaa 270 kilometriä. Jos mieli olla juhannuksena siellä, täytyisi päivämatkat kahtena päivänä venyttää yli 130 kilometrin. Eihän se mahdotonta olekaan, jos vain sattuu myötäinen tuuli eikä sada. Aiomme ainakin yrittää.

23. 6.

Aamulla kun heräsimme, oli ihana ilma: Tuuli oli kääntynyt etelään, mikä tiesi meille myötäistä. Ilma oli kaunis ja tiekin erinomainen. Sepi kävi aamulla pyöränsä korjaamolta. Sen takarumpu oli ollut aivan riekaleina. Tuntuikin oudolta, kun Sepillä ei enää ollut mitään valittamisen aihetta. Erinomaista riemua tuotti se, että tuuli, joka kahden päivän ajan oli tehnyt parhaansa estääkseen pääsymme eteenpäin, nyt puhalsi selkäämme lisäten melkoisesti vauhtiamme. Tuntinopeuskin kohosi tyydyttävän suureksi. Kolme tuntia ajoimme pyöriltä nousematta, ja matkaa kertyi runsaasti yli 50 kilometriä.

Sitten pysähdyimme ruokailemaan. Pienen puron partaalle teimme nuotion, jossa käristimme makkaraa ja keitimme suklaata. Nyt alkoi Sepi noitua. Hän kun oli kaupunkilainen, itikat tunsivat paljon suurempaa mielenkiintoa häntä kuin minua kohtaan. Kuitenkin parin tunnin ajan loikoilimme mukavasti jäkäläisellä alustalla ja nautimme vapaudesta ja Sepi tietenkin itikoista. Sitten kävimme taas pyörien selkään.

Taivas peittyi vähitellen pilviin, jotka kävivät yhä tummemmiksi. Ei aikaakaan, kun ensimmäiset pisarat putoilivat niskaamme. Harmittelimme ja manailimme. Ennenkuin ehdimme kastua, kohdallemme pysähtyi kuorma-auto, johon meille tarjottiin kyytiä. Kun aivan takanamme kohisi sadekuuro, heitimme pyörät ja kamppeet lavalle ja kiipesimme koppiin. Saimme tietää, että auto oli menossa Kuusamoon. Saisimme siis kyydin ainakin Pudasjärvelle. Mutta kun katselimme, kuinka ulkona tuli vettä aivan taivaan täydeltä, päätimmekin muuttaa matkasuunnitelmaa ja mennä Kuusamon kautta.

Kuorma-auton kuljettaja oli ollut nukkumatta useita vuorokausia ja oli aivan poikkiväsynyt. Hän otti meidät kyytiinsä, että pysyisi valveilla. Koetimme pitää koko ajan juttua yllä, ettei mies nukkuisi. Hän ajoi hyvin kovaa vauhtia ja pisti välillä päänsä ulos sateeseen saadakseen virkistystä ja välttääkseen nukahtamisen. Jonkun verran siinä kyydissä pelotti, mutta ei kuski kuitenkaan päässyt nukahtamaan.

Nyt istumme Kuusamon retkeilymajassa. Ihmeellistä. Matka kesti kauan, mutta komeata katseltavaa oli yllin kyllin. Sade vain pyrki pilaamaan näköalat. Perille saavuttuamme oli suuri työ saada pyörät puhdistetuksi ravasta. Ne olivat menneet aika saastaisiksi auton lavalla, kun rapaa oli roiskunut sinne saakka. Menimme suuren kirkonkylän ainoaan hotelliin, mutta eihän siellä ollut meille huoneita. Joko ne olivat todella täynnä, niinkuin meille selitettiin, taikka sitten meitä ei huolittu majataloon ränsistyneen ulkoasumme vuoksi. Rahaahan meillä oli. Olisi pitänyt näyttää lompakko. Hotellin portsari oli kyllä niin ystävällinen, että soitti ensin matkustajakotiin, joka sekin oli tupaten täynnä, mutta sitten tänne retkeilymajaan, jonne on tapana sijoittaa tällaiset maankiertäjät.

Sepi on jo ehtinyt heti nukkumaan keksittyään uutta noitumisen aihetta. Ja sitähän tietysti onkin: Teltta meni likomäräksi ja se piti yön ajaksi levittää retkeilymajan lämpöiselle vintille kuivumaan.

Meidän kanssamme samassa huoneessa pesii kolme tuntematonta henkilöä: pikku poika, kuorsaava, isonenäinen ja haiseva ukko sekä eräs vasta äskettäin saapunut tyyppi, josta ei oikein saa selvää, minkä on miehiään. Kamera olalla, karttalaukku samoin, huonohkot ryysyt ja pitkä tukka. Solmio kuitenkin on.

Täytyy käydä nukkumaan, että aamulla taas pääsee hyvissä ajoin jatkamaan matkaa.

  24. 6. Aamulla lähdimme kauniissa ja lämpimässä säässä ajamaan Kuusamosta pohjoista kohti. Tie oli hyvä ja tuuli, mikäli sitä oli, myötäinen. Maisemat muuttuivat yhä karummiksi. Tie nousi korkeille vaaroille, joilta avautuivat näkymät monien kymmenien kilometrien päähän. Tuntureitakin alkoi häämöttää taivaanrannalla. Puolenpäivän aikaan saavuimme komean Rukatunturin luo, jolla parhaillaan varustauduttiin ottamaan vastaan juhannusta. Tämä tunturi kuuluu olevan eteläisin paikka, jonne näkyy keskiyön aurinko.

Aurinko paistoi kuumasti ja vettä kului paljon. Kun ei ollut hyviä vedenottopaikkoja, täytyi tyytyä maantien ojasta otettuun veteen. Kuumimmaksi ajaksi poikkesimme tien varteen paistamaan lettuja ja pitämään siestaa. Kun aurinko alkoi painua vähän alemmaksi, alkoi vauhtimme parantua. Nyt olimme jo siinä määrin tottuneet ajoon, ettei väsymys päässyt haittaamaan matkantekoa, vaikka tunti toisensa jälkeen annoimme pyöriemme kiitää eteenpäin. Vauhti pysyi tasaisesti siinä kahdenkymmenen kilometrin tuntinopeudessa.

Tuli jo ilta, mutta yhä vain ajaa huristimme eteenpäin, sillä päämääränämme oli päästä yöksi Kemijärvelle, jossa voisimme yöpyä entisen kansakoulunopettajani Pietarisen luona. Vihdoin viimein kellon ollessa jo yli kymmenen, saavuimme Kemijärvelle. Mutta vielä ei matka loppunut. Harmiksemme saimme tietää, että olimme ajaneet seitsemän kilometriä liikaa. Pietariset eivät olleetkaan opettajina aivan Kemijärvellä. Olimme ajaneet oikeasta paikasta jo ohi. Ei auttanut muu kuin purra hampaat yhteen ja kääntyä takaisin. Vihdoin viimein löysimme oikealle paikalle.

Nyt olemme suuren kansakoulun eräässä luokassa, jossa meillä on makuusija. Olemme tänään ajaneet yli 160 kilometriä eikä voi väittää, etteikö se hieman tuntuisi koivissa. Luojalle kiitos, että pääsimme saunaan, jossa saimme pestä paksut pölykerrokset nahkastamme ja hautoa raukeita jäseniämme. Kyllä varmasti uni tulee maistumaan.

25. 6. Juhannuspäivä on ollut tuulinen, suorastaan myrskyinen. Emme halunneet heti lähteä jatkamaan matkaa, vaan olemme viettäneet tämän päivän täällä kansakoululla ja lepäilleet. Koululla on piano, jota Sepi innolla pimputtelee. Minä puolestani tyydyn harmooniin.

Kemijärvi

Illalla sää tyyntyi, ja sen vuoksi päätimme lähteä yön selkään jatkamaan matkaamme. Kello oli puoli yksitoista, kun nousimme pyörien satulaan ja aloimme polkea Kemijärveltä eteenpäin. Täällä näin pohjoisessa on kylmää keskikesälläkin. Aivan käsiä pyrki palelemaan ajettaessa. Mutta maisemat ovat olleet hienot näin yöllä. Järvet ovat usvan peitossa. Yölintujen ääniä kuuluu silloin tällöin. Ainoatakaan kulkuneuvoa ei ole liikkeellä. Saimme polkea aivan rauhassa omia aikojamme. Huomiotamme herättivät lukuisat tien varressa törröttävät savupiiput muistoina saksalaisten tuhotöistä Lapissa.

Huomasimme pian, ettei yöllä oikein jaksa ajaa, ei ainakaan, jos on päivän valvonut. Ajoimme viitisenkymmentä kilometriä, kunnes aloimme katsella yöpymispaikkaa. Sellaisen löysimmekin erään pikkuisen joen törmältä. Puuttomalle paikalle pystytimme teltan. Aurinko oli jo ylhäällä, kun kömmimme telttaan. Sepi on taas tapansa mukaan nukahtanut ja kuorsaa soinnukkaasti. Itse istun epämukavassa asennossa nojaten selkäni reppuun ja koetan hämärässä kirjoittaa muistiin päivän tapahtumia. Joen rannalla liro huutelee hätääntyneenä. Sillä on kai poikaset lähellä. Liro näyttää olevan aika yleinen lintu Lapissa. Se huutaa kuuluvalla äänellä omaa nimeään. Sen huuteluun aion nukahtaa.

26. 6. Heräsimme vasta puolen päivän aikaan. Aurinko paistoi telttamme seinään, ja sisällä oli tukahduttavan kuumaa. Löysimme telttamme ympäriltä paljon korvasieniä, joista päätimme tehdä muhennosta saadaksemme vaihtelua jo yksipuoliseksi käyneeseen ruokavalioomme. Kiehautimme sienet nopeasti ja nostelimme niitä suoraan kattilasta suuhumme, mitä nyt hieman suolaa ripottelimme päälle. Suurin osa jäi syömättä, koska sienet eivät maistuneet hyvälle. Vasta paljon myöhemmin saimme tietää, että korvasieni on myrkyllinen ja sitä on keitettävä kauan, jos mieli niitä syödä. Onneksi vatsamme olivat niin parkkiintuneet, ettei ainakaan heti ilmennyt minkäänlaisia vatsaoireita myrkkyateriamme seurauksena.

Vasta iltapäivällä pääsimme jatkamaan matkaa. Nyt ajelimmekin aivan hiljalleen ja ihailimme kauniita maisemia. Napapiirikin ohitettiin jo toiseen kertaan. Kemijärvelle tullessamme olimme saapuneet sen paremmalle puolelle, mutta Rovaniemelle ajaessamme jouduimme poikkeamaan hieman etelämmäksi, niin että saavuimme taas napapiirin huonommalle, eteläiselle puolelle.

Arvelimme, ettei ole mitään mieltä tulla Rovaniemelle kauppojen sulkeuduttua. Siksi etsimme itsellemme leiripaikan hieman ennen kaupunkia.

Olemme käyneet peiton alle taisteltuamme Sepin vaatimuksesta puolisen tuntia niitä harvoja itikoita vastaan, jotka laskin seurakseni telttaan. Sepi ei tunnu ymmärtävän sellaista. Hänestä on suurin nautinto päästä rauhassa kuorsaamaan makuupussiinsa ja hänen vihansa viattomia, miellyttävästi iniseviä, itikoita kohtaan on suuri.

27. 6. Aamupäivällä 15 kilometrin ajon jälkeen ja laskettuamme kolmen kilometrin pituisen rinteen huimaa vauhtia alas teimme tuttavuutta Rovaniemen kanssa. Sepin ensimmäinen huomio oli viinakaupan sijainti. Sinne meillä ei kuitenkaan ollut asiaa, koska molemmat olimme viattomia ja viinan makuun tottumattomia. Muuta ostettavaa meillä kuitenkin oli runsaasti. Ruokavarasto oli huvennut vähiin. Rahaa meni hirmuisesti emmekä millään tahtoneet saada kaikkia tavaroita sopimaan reppuihimme. Aikomuksenamme oli syödä vasta Rovaniemen pohjoispuolella, mutta kun ostokset oli tehty, nälkä kurni suolissa. Menimme erääseen hauskaan ravintolaan, jossa muutamalla satasella söimme tukevan ja maukkaan ateria. Sitten taas taipaleelle ja lopullisesti pohjoista kohti.

Mutta ajaminen ei ollut ollenkaan hauskaa. Taas se kirottu tuuli oli vastainen. Ponnistelimme tunnin toisensa jälkeen. Sitä paitsi Sepan vatsa oli sekaisin; ehkä hän pisteli niitä myrkkysieniä enemmän kuin minä. Vasta kun päivämatkaksi oli kertynyt yli 80 kilometriä, leiriydyimme.

Telttamme seisoo jymisevän kosken partaalla. Koski on Ounasjoessa. Vaikka kosken pauhu onkin voimakas, se vaikuttaa unettavasti. Vai johtuukohan väsymys ankarasta vastatuulesta.

   Huomautus ”viinakaupan sijainnista” ja ”viattomuudesta” lienee aika kerettiläinen, verraten Raunon kirjeisiin edelliseltä vuodelta, mutta uskon, ettei tuollaisia taipaleita kovin krapulassa poljeta.

28. 6. Aamulla heräsin ulkoa kuuluviin ääniin. Sepi nukkui vielä täyttä päätä, kuten tavallisesti, mutta heräsi, kun hakkasin häntä kylkeen. Menimme ulos ja saimme huomenen yhdeksältä tukkilaiselta, jotka olivat kokoontuneet ihmettelemään telttaamme ja polkupyöriämme. He olivat iloisia ja suorasukaisia jätkiä. Koko aamupäivä kului filmatessamme heidän touhujaan keskellä koskea olevan kiven varaan syntyneen ruuhkan selvittämiseksi. ”Henkiurakalla me jätkät täällä työtä teemme”, sanoi heidän pomonsa, ja siltä se kyllä näyttikin.

Vasta puolen päivän jälkeen lähdimme matkaan. Nyt ei tuulesta enää ollut haittaa niin kuin edellisenä päivänä. Oli aivan tyyntä. Neljä tuntia meni aivan huomaamatta ja sinä aikana jäi taaksemme reippaat yli 60 kilometriä.

Tuli eteen mukava koski, jonka äärelle kävimme aterian tekoon. Nyt muistuivat mieleeni kalastusvälineet repun taskussa. Kiinnitin Oulusta ostamani uistimen pitkään siimaan ja kompuroin kosken keskellä olevan kiven päälle. Parin heiton jälkeen jalkani lipesi liukkaalla alustalla ja horjahdin nurin. Olisi voinut käydä hassustikin, ellei takapuoleni olisi osunut sille kivipahaselle, jolla seisoin. Kastoin ainoastaan toisen jalkani nilkkaa myöten. Jalojen kalastusyritysteni palkkana oli tällä kertaa vain Sepin pirullinen hohotus sillalta, jolta käsin hän vailla kaikkea osanottoa oli seurannut tapahtumia.

Kello kuusi jatkoimme taas matkaa. Tie oli hyvä ja vauhti parani. Ohitimme Kittilän ja käännyimme Muoniota kohti. Nyt näkyi jo tuntureita vaikka millä mitalla. Pöntsän kylän kohdalla tapasimme muutamia porojakin.

Tämän päivän osalle kilometrejä on kertynyt 120. Se on hyvä saavutus. Leiripaikka on tähän mennessä paras. Teltta seisoo kuivalla kankaalla. Maa on kokonaan pehmeän jäkälän peitossa. Kankaalla kasvaa puita vain harvassa. Aivan edessämme notkelmassa on kylmää lähdevettä. Istun nuotion äärellä ja kirjoitan. Kello on juuri kaksitoista, mutta siitä huolimatta on aivan valoisaa. Olemme nyt toista sataa kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Äsken syödessämme kaksi kuukkelia kävi katsomassa meitä. Ne olivat ihmeen kesyjä. Äänettömin siiveniskuin ne lehahtelivat oksalta toiselle.

29. 6. Aamu oli lämmin, vaikkakin pilvinen. Heräsimme vasta yhdeksältä, mistä johtui, että matkaan pääsimme vasta yhdeltätoista. Kemijärvellä meille sanottiin, että Rovaniemeltä Muonioon mentäessä tunturit ovat koko ajan selän takana. Asianlaita olikin niin, mutta kun vain vaivautui sopivissa paikoissa kääntämään päätään, ne näki kyllä. Ja olihan meillä toki aikaa katsella taaksemmekin. Kakkien tunturien huipuilla näkyi suuria lumiläikkiä, jotka selvästi erottuivat kallion tummanharmaasta pinnasta.

Lähellä Muoniota ohitimme kauniin Jersiön (Jeris) järven. Sen takana kohosi useita tuntureita, joista mahtavin oli noin 10 kilometrin päässä sijaitseva yli 800 metriä korkea Pallastunturi. Koska ei tuullut, järven pinta oli aivan tyyni ja kirkas. Vain pari sorsaperhettä piirteli viirujaan sen pintaan.

Muonio osoittautui huomattavaksi paikaksi. Siellä oli hieno hotellikin turisteja varten. Uskaltauduimme sinne ostamaan Muonion merkit reppuihimme. Eräässä kaupassa oli suuri peili. Kauhistuin nähdessäni oma kuvani. Olin kuin metsäläinen pitkine pölyisine partoineen ja nuhraantuneine vaatteineni. Ulkonäköni oli hyvä todistus siitä, että matkaa oli kertynyt jo toista tuhatta kilometriä. Ei Sepikään paljon sievempi ollut.

Käynti postissa oli jännittävää. Pelkäsin, etten saisikaan mitään, mutta olihan siellä kaksi postikorttia odottamassa. Samalla lähetimme kaikkiaan seitsemän korttia.  Yhdessä kiitimme Pietarisia vieraanvaraisuudesta, kuten tapoihin kuuluu.

Tällaisella retkellä huomaa selvästi, millainen yhteyden ja samanvertaisuuden tunne vallitsee matkailijoiden kesken. Tulipa vastaan mitä kulkuneuvoa tahansa käyttävä matkaaja, aina käsi nousee tervehdykseen. Se tuntuu hauskalta.

Muoniosta poljimme vielä 50 kilometriä eteenpäin, kunnes illan suussa leiriydyimme Muonionjoen varrelle Palojoensuun kylän kohdalla. Teltan seinän läpi näkyy keskiyön aurinko ja lähellä käy porolauma laitumella. Teltan edessä rannan lähellä pulikoi sorsaperhe ja liro hätäilee, kuten tavallista, pesänsä ja poikastensa takia. Täällä on jo tarpeeksi erämaan tuntua eikä liioin kuulu sivistyksen ääniä. Täällä saa olla rauhassa.

30. 6. Nyt kyllä selvästi huomaa, että ollaan Lapissa. Tie on mittaamattoman pitkä. Sitä on näkyvissä viivasuorana jopa kymmenenkin kilometriä. Vaaleana pölyisenä juovana se kiertää tunturit etsien tasaisia laaksoja. Suuria mäkiä ei ole ollenkaan. Silloin tällöin nousemme jaloittelemaan. Ohiajavia autoja ja moottoripyöriä on paljon, mutta pyöräilijöistä ei kukaan luonnollisestikaan aja meistä ohi, sillä vauhtimme on yleensä sellainen, ettei näillä teillä tarvitse pelätä kenenkään polkupyöräilijän pysyvän kannassamme. Väillä on ollut korjausvaiheessa olevaa tietä, jolla ajaminen on surkeaa. Tie on niillä paikoilla kokonaan nyrkinkokoisten kivenmurikoiden peitossa.

Ensimmäiset pari kilometriä tällaista tietä ajoimme vaiti, mutta vasta sitten, kun ajokelvotonta tietä oli jäänyt taaksemme yli kymmenen kilometriä, Sepi alkoi manailla. En minäkään jäänyt sanattomaksi. Tuntinopeus supistui kymmeneen kilometriin. Aurinkokin paistoi hirvittävän kuumasti, mutta me kestimme, vaikkakin valittaen ja kärsien.

Tapasimme pikkuriikkisiä porolaumoja. Erästä ryhmää valokuvailimme niin ahkerasti, että johtajaporo pudisti sarviaan ja kävi hyökkäykseen. Ellen olisi säikähdyksestä päästänyt pahaa mölyä, minulle olisi ehkä käynyt hullusti.

Saavuimme Kaaresuvantoon. Se on kuin keidas keskellä erämaata huoltoasemineen ja ravintoloineen, jossa sai mm. valaanpaistia. Sieltä vie tie Muonionjoen yli Ruotsin puolelle. Ravintolassa söimme makkarapaistia, vaikka Sepi marmatti tuhlaavaisuuteni vuoksi. Sitten taas muutamaa satasta köyhempänä jatkoimme matkaa.

Eräässä mäessä kuului takapyöräni paikkeilta terävä paukahdus. Ja katso: Yksi löystynyt pinni oli mennyt poikki ja takapyörä hankasi kahvelia. Oli otettava koko pakkaus pois ja korjattava vika. Kun tämän pikku vaurion jälkeen oli ajettu hieman yli kymmenen kilometriä, huomasin sanomattomakseni harmikseni, että kiikari ja kamera olivat unohtuneet korjauspaikalle.

Heitin repun ja teltan tien varteen, johon Sepe jäi minulle irvistellen makailemaan, ja aloitin vimmatun polkemisen takaisin päin. Löysin kuin löysinkin tavarani. Neljäkymmentä minuuttia viivyttyäni ja kolmattakymmentä kilometriä ajettuani saavuin Sepin luo, ja matka voi jatkua niinkuin ennenkin. Ajoimme sitten pysähtymättä iltaan saakka ja auringon alkaessa muuttua punaiseksi pystytimme telttamme erään tunturin loivaan rinteeseen aivan tien viereen.

Paistoimme katajan ja koivun varvuista tekemällämme nuotiolla kasan lettuja ja keitimme pari litraa suklaata. Kyllä sellaisella aterialla nälkä lähtee.

Keskiyöllä kiipesimme tunturin huipulle. Nyt olemme jo sivuuttaneet havumetsärajan, niin ettei näreitä eikä kuusia näy ollenkaan. Huipulta avautui suurenmoinen näköala. Muonionjoki kimalteli keskiyön auringon valossa ja kaukana näkyi kiikarilla katsottuna pieni lappalaiskylä, jossa keskiyöstä huolimatta näkyi liikettä. Lappalaiset eivät näy kesällä nukkuvan ollenkaan. Tunturin laelta Sepi löysi poron sarven puolikkaan, jonka hän korjasi matkamuistokseen. Sinirinnan laulu vaivutti meidät uneen vasta pikkutunneilla lämpöisessä teltassamme.

1. 7. Aamu tuntui kylmältä. Olemme jo niin kaukana pohjoisessa, ettei kesä ole läheskään niin helteinen kuin mihin olemme tottuneet. Nyt olemme todella Lapissa. Tuntureita on joka puolella. Tie tekee kymmenien kilometrien suuruisia mutkia kierrellessään niitä. Muonionjokea emme enää näe. Sen tapaamme seuraavan kerran vasta Kilpisjärvellä.

Saavuimme yhä karummille seuduille. Vihdoin, noustuamme parinkymmenen kilometrin matkan, tie alkoi laskeutua. Tuntui hirvittävältä laskea alas sellaista mäkeä, joka näytti loppuvan yli puoli kilometriä alempana olevaan järveen. Tietä reunustivat korkeat kaiteet. Eteemme avautuva järvi oli Kilpisjärvi. Sen toisessa päässä oli vielä jonkin verran jäätä. Kylmä viima puhalsi pitkin järveä Norjan puolelta. Tien varsilla kasvavat kituliaat koivut eivät olleet vielä kunnolla hiirenkorvallakaan. Järvi on joka puolelta tunturien saartama. Ruotsin puolella kohoavat kölin vuoristot mahtavina kokonaan lumen peittäminä vuorina. Suomen puolella seisovat Saana- ja Mallatunturit.

Raunon teksti: ”Lunta kaikkialla heinäkuun alussa”, ”Kilpisjärvi ja Ruotsin vuoristo Saanalta nähtynä”, ”Saanatunturin huipulla: Kilpisjärvi, sen takana Mallatunturi ja kauimpana Ruotsin vuoristoa”.

Ensimmäisenä rakennuksena näimme yksinäisen hienon hotellin, jossa näkyy majailevan rikasta väkeä. Siihen emme pysähtyneet, vaan jatkoimme matkaa eteenpäin. Pian saavuimme hauskan retkeilymajan luo. Siihen pysähdyimme ja purimme pakkaukset pyöristä. Meille neuvottiin yleinen leiriytymispaikka tunturin kupeelta. Siellä näkyikin useita telttoja pystyssä. Pystytimme omamme eräälle sopivalle tasanteelle puron viereen. Koska jo oli ilta, ei ollut aikaa maisemien ihailuun, vaan kävimme ensi töiksemme ilta-ateriaa valmistamaan. Lettujen paistomme houkutteli muutamia neitosia puuhiamme katsomaan ja siitäkös Sepi innostui panemaan parastaan. Jokainen lettu sai vähintään kolmen ja puolen voltin ilmalennon, tosin ilman kierteitä. Tässä hommassa Sepi on mestari.

Yön nukuimme hieman palellen, sillä ulkona satoi ja alustakin teltassa kostui. Sitä paitsi liian kuumaa ei näin pohjoisessa totta totisesti ole.

2. 7. Aamulla heräsimme myöhään ja kävimme peseytymässä aivan teltan vieressä virtaavassa kylmävetisessä purossa. Lepäilimme ja katselimme teltan ovelta avautuvaa maisemaa, joka oli suurenmoinen. Vetelehdimme sitten vielä jonkin aikaa matkailumajan liepeillä ihmisiä katsellen. Muutamille kehuskelimme niillä tuhansilla kilometreillä, joita olimme jo ajaneet, ja olimme tyytyväisiä, kun meitä ihmetellen kuunneltiin ja katseltiin.

Ruokatavaramme alkoivat olla vähissä, kun Kilpisjärveltä emme löytäneetkään kauppaa, minkä varaan olimme laskeneet. Lettuihin, mieliruokaamme, tarvittavat kananmunatkin olivat lopussa. Sepi taitava suunsoitto maksoi kuitenkin vaivan: Matkailumajan keittiössä häärivät sievät neitoset antoivat hänelle ilmaiseksi muutaman munan.

Kun olimme aikamme viettäneet joutopäivää, läksin kävelemään Saanan huipulle. Ensin kuljin puolisen kilometriä matalaa koivumetsää, jossa nousu oli verrattain jyrkkää. Vähän väliä piti hengähtää, että jaksoi taas eteenpäin. Sitten metsä ja puut loppuivat. Polku kiemurteli yhä ylöspäin. Se muuttui vihdoin niin jyrkäksi, ettei mieli tehnyt kompastua, sillä se olisi tiennyt ainakin sadan metrin vierimistä louhikkoisessa maastossa. Vihdoin pääsin jonkinlaiselle tasanteelle, josta jos siitäkin avautui suurenmoinen näköala. Mutta huippu oli vielä kaukana. Jatkoin edelleen kiipeämistä. Matka huipulle tuntui loputtomalta. Monta kertaa näytti, että nousu loppuu, mutta kun oli yhdelle tasanteelle päässyt, eteen avautui aina uusi rinne.

Puolen tunnin yhtämittaisen vaelluksen jälkeen saavuin viimein huipulle. Sinne oli kivistä pystytetty röykkiö, jossa oli pienoinen vieraskirja. Kirjoitin siihen nimeni. Maisemia ei voi sanoin kuvata. Näköalaa riitti varmaan ainakin viidenkymmenen kilometrin päähän. Tunturin huipulla tapasin riekon, joka kovaäänisellä naurullaan pelästytti minut. Sain siitä valokuvankin, kun se osoittautui verrattain kesyksi linnuksi. Tunturin partaalla näin saksalaisten kivistä rakentamia pesäkkeitä, joista käsin oli tykein helposti voitu estää liikenne alhaalla Kilpisjärven rantaa pitkin kulkevalla maantiellä.

Hitaasti laskeuduin tunturilta alas ja koska oli myöhä, kömmin telttaan nukkumaan. Sepi oli tietysti kuorsannut koko ajan.

3. 7. Kun olin jo tarpeeksi maisemia katsellut, halusin pistäytyä myöskin Norjan puolella. Rajallehan ei Kilpisjärveltä ole kovinkaan pitkää matkaa. Lähdin siis ilman erityisiä varusteita ajamaan tietä eteenpäin. Suomen tullin ohitin niin, etten nähnyt ketään. Norjan tullin ohi aioin ajaa samalla tavalla, mutta silloin juoksi sisältä norjaa puhuva tullimies, joka alkoi kysellä, mikä mies olin. Selitin lähteneeni vain hieman valokuvailemaan Norjan puolelle, mistä johtui, ettei minun tarvinnut näyttää mitään papereita.

Norjan puolelle maisemat olivat hieman toisenlaiset. Ei niinkään näkynyt tuntureita, vaan vuoria. Tie kiemurteli kallioiden kupeissa, niin että toisella puolella kohosi vuori ja toisella puolella taas jyrkkä putous. Onneksi tien vierellä oli kaide. En ole missään tavannut niin vihreävetistä koskea kuin siellä. Eräältä korkealta kummulta otin valokuvan kauniista laaksosta, jonka pohjalla kiemurteli joki. Joen varrella oli muutamia asumuksia.

Ajettuani arviolta kolmisenkymmentä kilometriä Norjan puolella, käännyin takaisin. Jokseenkin kova nälkä ehti yllättää, ennenkuin pääsin Sepin paistamia lettuja maistamaan ja suklaata juomaan. Sitten olikin jo päivälevon aika.

Meidän retkemme oli tähän mennessä sujunut kaikin puolin hyvin. Mutta nyt, perille päästyämme, eteen tuli pulma, joka saattoi meidät kiireen vilkkaa matkaamaan takaisin päin. Olimme kuvitelleet, että Kilpisjärvellä olisi kunnollinen pankki ja kauppa, joiden molempien avustuksella voisimme täydentää ruoka-varastoamme, mutta kumpaistakaan ei ollut. Rahat ja ruoka olivat molemmat loppumaisillaan. Siksi ei auttanut muu kuin koota jokikinen penni, joka ryysyjemme poimuista löytyi ja nousta yöllä puoli kahdeltatoista lähtevään postiautoon, joka meni Muonioon. Pyysimme kuljettajaa viemään meidät niin pitkälle kuin rahamme riittäisivät. Pääsimme vain Kaaresuvantoon saakka, josta oli pankin ja ruokakaupan luo Muonioon matkaa vielä 90 kilometriä.

4. 7. Kello oli kaksi aamuyöllä, kun aloitimme ajon, joka oli hurjin ja raskain koko pitkän matkamme aikana. Nälkä kurni alusta lähtien suolia heikentäen voimiamme arveluttavasti, mutta jos mieli syömään päästä, oli ajettava Muonioon saakka.

Emme puhuneet toisillemme mitään, vaan poljimme kuin henkemme edestä. Yö oli onneksi kaunis ja lämmin. Tiekin oli tällä etapilla hyvä. Tuntinopeuttamme emme ehtineet laskemaan, poljimme vain niin paljon kuin jaksoimme. Sen kyllä tiesimme, että nyt mentiin kovaa. Sellaiset ylämäet, joita emme jaksaneet ylös polkea, menimme juoksujalkaa. Mielessä takoi koko ajan yksi ainoa ajatus: Pian on päästävä syömään. Alkumatkasta olin hieman epäillyt, jaksaako Sepi kunnolla ajaa pitkillä ja raskailla taipaleilla, mutta nyt näin, että hän oli jo alkumatkan aikana harjaantunut niin, että pysyi hyvin kannassani. Itse olin koko edellisen kouluvuoden joka päivä pyöräillyt 20 kilometriä päivässä, pappilasta Männistön koululle ja takaisin, sateissa, tuiskuissa ja pakkasissa, joten pyöräilykuntoni oli vankka.

Eräässä paikassa jäniksen poikanen pyrähti juoksuun tien viereltä. Hyppäsimme pyöriltä ja pinkaisimme perään. Olisihan saanut jonkinlaisen paistin. Jänis oli kuitenkin nopeampi kuin me.

Ja ihme tapahtui. Kello ei ollut vielä paljonkaan yli kuuden, kun Muonio sukeltautui tunturien välistä esiin. Olimme hieman yli neljässä tunnissa taittaneet tuon 90 kilometrin matkan nälkäisinä, nukkumatta ja väsyneinä eikä tie suinkaan ollut tasaista. Mutta kuitteja sitten olimmekin. Erään kioskin penkillä torkuimme ja odottelimme pankin aukeamista. Sitten aikanaan pankkiin ja nopeasti ruokakauppaan. Kyllä leipä kelpasi paljaaltaankin. Tuntui kuin olisi taivaassa.

Sepi sai mieliruokaansa, pähkinöitä, ja kävi niitä pureskelemaan.

Koska aamupäivällä lähti linja-auto Muoniosta etelään, nousimme siihen ja päätimme jonkin matkan jälkeen jatkaa polkupyörillä. Mutta nyt huono onni potkaisi meitä. Sepin pyörä rikkoontui autossa niin, ettei sillä voinut ajaa ja sen korjaamiseen olisi kulunut päiviä. Sen vuoksi oli istuttava autossa niin pitkälle kuin se meidät vei. Ja veihän se. Istuimme koko päivän autossa. Nukuimme niin paljon kuin jaksoimme ja kun heräsimme, olimme Kemissä. Auto jäi sinne, ja siksi oli matkaa jatkettava junassa. Menimme asemalle, heitimme tavarat junaan ja kävimme kuorsaamaan. Juna meni Ouluun. Herätimme muutamissa ruotsalaisneitosissa närkästystä siivottoman ulkonäkömme vuoksi, mutta sehän ei ollut meidän ongelmamme.

Illalla myöhään saavuimme Ouluun ja pystytimme telttamme tutuksi käyneeseen paikkaan ja vaivuimme pian uneen.

5. 7. Aamulla herättyämme läksimme kävelemään asemalle kaikkine tavaroinemme aikomuksena jatkaa matkaa postiautolla Vuolijoelle. Oli aivan tipalla, ehdimmekö siihen. Ainoastaan se seikka, että Sepi ehti viitisen minuuttia ennen minua autolle ja kerjäsi kuljettajaa odottamaan vielä hiukan, pelasti meidät jäämästä seuraavaan autoon. Pääsimme siis lähtemään viimeiselle taipaleelle.

Matka kesti tavattoman kauan. Päivä oli kuuma ja hikoilimme autossa. Nälkäkin tuli, kun emme olleet ehtineet ostaa evästä. Vasta neljän seuduilla iltapäivällä saavuimme Vuolijoelle. Sylvi-äiti sattui olemaan postiautolla ja kauhistui sanattomaksi ulkonäkömme vuoksi. Lähtiessä valkoinen ylioppilaslakkinikin oli kerta kaikkiaan muuttanut matkan aikana väriään. Ajoin parran pois, vaihdoin vaatteita ja aloin näyttää ihmiseltä. Kun vielä illalla olimme käyneet saunassa ja uineet Oulujärven vilpoisessa vedessä, tunsimme pitkän matkan päättyneeksi. Nukuimme ensimmäisen yön viiteentoista vuoro-kauteen kunnollisessa vuoteessa ja tunsimme olomme jollakin tavalla oudoksi.

Siltä kuitenkin tuntui, että vielä joskus palaan uudelleen Lappiin.

 

30.7.2006 Seppo Linjama Uudestakaupungista serkulleen Ilmo Pärssiselle Järvelään. [Alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje Ilmo Pärssisen arkistossa.]

 

SEPPO LINJAMA SUULAKJ. 7 D 15 235000 UUSIKAUPUNKI

 

Tervehdys, Ilmo-serkku!

Ja KIITOS kirjeestäsi, TODELLA! Kiva kun vielä näin vanhat toisiaan muistavat. Minulta nämä yhteydenpidot ovat jääneet valitettavan vähiin, jotenkin ”ei jaksa, ei viitsi ja unohtaa”.

No, tässäpä jotakin: Olette te Pärssiset uutteria sukumme asioiden / menneisyyden tutkijoita. Siitä on minullekin Raunon kirjoja useampikin. Oli = on kyllä myös kertomus Lapinmatkastamme kesällä .55, mutta lähettämässäsi olivat mukana VALOKUVAT, joita en ollut nähnyt. Jaa – ja se viinakauppajuttu reissustamme: olimme ehdottomasti ilma a-juomia koko matkamme ajan. Minä (silloin 17 v.) en ollut koskaan niitä maistanut, ei kai Raunokaan. – Ja kun Rauno kertoo häpeilleensä minun jutustelujani (tyttö-)ihmisille, se varmasti johtuu siitä, että PAPPILAN KAKARAT ELIVÄT TEKOPYHÄSSÄ ILMAPIIRISSÄ, mihin ei normaali, luonteva kanssakäyminen sopinut En TAATUSTI TÖRKEILLYT, lestadiolaiskodin pentu 1950 luvulla! Olin vain 17-vuotias, jolla ”SEISOI AINA”, onhan se totuus. Kun vain hame vilahti, NIIN SINULLAKIN, eikö? – Näistä voi nyt jo puhua ääneen, totuuden.

Kilpisjärvellä oli ehkä kohdallani riman alitus, kun meillä ei ollut kananmunia lettuja varten, ei ollut kauppaa. Ravintolan keittiöön painelin, selitin tarpeemme sekä tilanteen; se ylilyönti: ”Eikö teiltä tytöiltä millään saisi munia, vai pitääkö paistaa omia?” – Naurultaan kerettyään antoivat muutaman munan, saatiin Raunon kanssa letut. – Onneksi ei ollut PAPPILAN POIKA kuulemassa ”tuhmuuksiani”. – Ja siitä on yli 50 vuotta. – Ja ai niin; ne Kilpisjärven ravintolakeittiön tytöt vielä ehdottivat munien vaihtamista, nuo 20-30-kymppiset. Oli hyvä, ettei Rauno kuullut. Mutta me nauroimme.

- Voi sitä nuoruutta, mennyttä, muistoja! Kivaa oli kuin anoppia naaratessa! Tai haudatessa!

Ja vielä Kilpisjärven matkailumajan tyttöjen kera käydyt ”tuhmuudet”: Kai 17-vuotiaana en ollut niin pahan näköinen kuin nyt 68-vuotiaana. Tytöt kiinnostivat minua kovin, taisivat hekin olla kiinnostuneita minusta.

Hyvällä mielellä muistelen myös Imatran-käyntejäni mp-kisoissa (Agostini ym!) 1970-80-luvuilla, jolloin aina kävin tapaamassa Sylvi-tätiä, äitiäsi. Hän oli todella SUURI IHMINEN, avarakatseinen ja ymmärtävä. Itkin, kun kuulin hänen kuolemastaan. – Joskus olimme Karin pihallakin teltassa yötä.

Helena-mummon haudan hoidosta KIITOS! Panen ensi tilassa = 20/8 kun tulee eläke sen 20,- € haudan hoitoon Sinulle. – Miten ihmeessä mahduimme kaikki Muuramen koululle joskus evakkovuosina alkuun? Meitä oli iso perhe, lisäksi Israel ja Helena Kuisma samassa 3h + k asunnossa! Toki vain vähän aikaa, ehkä joitakin viikkoja/kuukausia. Eipä silloin napistu kaikesta, kuten nykyään. Ja kun nyt pitäisi kaiken olla SUPER-hyvää. SYÖDESSÄ ”Saadessa ruokahalu KASVAA kiihtyy! kai on niin.

Minä muutin 23 Mikkelin-vuoden jälkeen tänne U:kiin isäksi ja isoisäksi. Olin täällä kanttori-urkurina 1974-1975, eucco lähti. Toinen avioni 1970-1994 tuotti 2 lasta, nyt jo aikuisia hekin. En ehkä jää tänne, mieleni tekee lapsuusmaisemiini Muurameen, jonne muuttanen 2-3 v. kuluttua (?). Nuorin poikani opiskelee matematiikka[a] Jyväskylän yliopistossa, kävi jo INTinkin.

Kun vanhin sisareni Pirkko täytti 70 vuotta viime vuonna (samassa juhlassa Hilkka-sisko 60 v.), alkuun tavatessamme Pikko sanoi: ”Kukaan ei saa sanoa sanaakaan sairauksistaan.” – Niitä kun tässä iässä jo riittää. Mutta sen verran olen kai harvinainen 68-vuotias, kun ei ole mitään lääkitystä.

Aleksis Kiveä siteeraten, olutta kun joskus juon, Oluesta siis AK: ”Saattaapi hän aikaan iloisen huimauksen tuolla pääkuoressamme”, sanoi A.K.

Eikö vain, Ilmo? Kesän jatkoa!

                 Ja kiitos kirjeestä. Seppo-serkku.

- - -

Pappilan tekopyhistä ilmapiireistä ei minulla ole kokemusta.