24.12.1943 Rauno Pärssinen kuvailee joulua 1943 [Kirjoitettu 24.12.1984.]

JOULU VUONNA 1943

(Mistäkö sen niin tarkasti muistan? Se oli se joulu, jolloin kansakoulun joulujuhlassa lauloin Laakkosen Sylvin kanssa ”Varpunen jouluaamuna” opettaja Pietarisen säestyksellä ja jolloin Aarno ja Kari olivat aloittaneet oppikoulun Joensuun Klassillisessa Lyseossa. Seuraavana vuonna olin jo heidän kanssaan Joensuussa. Muistan myös tappelunnahistelun Aarno-veljen kanssa, mutta muut lahjat voivat tulla vuotta tai kahta aikaisemmin. Mutta eihän sillä ole niin väliä. Muuten sota-ajan joulut talvisotaa lukuunottamatta kulkivat samaa rituaalia noudattaen, niin ettei kaikkea tarvitse juuri vuoden 1944 [1943] jouluun liittyvänä muistaakaan. Kirjailijalla on sitten vielä omat, tietyt vapautensakin.)

Heräsin aamulla jo viiden aikoihin, niinkuin minulla siihen aikaan oli tapana. Jouduin monta tuntia piirtelemään ja lueskelemaan yksikseni, ennenkuin muut heräsivät. Joka-aamuinen kaurapuurokin syötiin yön pimeyden vielä viipyessä ulkona.

Jouluaatto valkeni hitaasi, koska päivä oli harmaa. Eihän se oikein kunnolla ehtinyt valjeta koko päivänä, mutta sitä nopeammin tulisi ilta.

Monta pitkästyttävää päivää olinkin jouluaattoa odotellut. Koulu oli loppunut jo viikkoa aikaisemmin ja odotin kovasti Aarnoa ja Karia Joensuusta kotiin, missä he kävivät oppikoulua minun ollessani vielä kansakoulussa.

Linja-auto ei tullut Tuupovaaraan saakka, ja heidän piti kävellen tulla Koverosta Tuupovaaraan. Sitä matkaa heille kertyi peräti seitsemän kilometriä. Olin lähtenyt illan hämärtyessä heitä vastaan, olinhan jo kymmenvuotias. Kävelin yhä pimeämmässä illassa ohi suojeluskunnan ampumaradan, ohi Asennon kylän, mutta veljiä ei vieläkään näkynyt.

Ilta pimeni ja kun taivas oli pilvessä, tie erottui vain heikosti pimeydestä. Korkeat aurausvallit estivät kuitenkin tieltä eksymisen.

Aarnoa ja Karia ei vain näkynyt. Aloin jo pelätä, kun olin niin synkän metsän keskellä; yksin ja täydessä pimeydessä. Jo kolme kilometriä oli takana, kun saavuin Vilvas-joelle, joka on Tuupovaaran nykyisen aseman seutua. Silloin alue kasvoi synkkää metsää. Ketään ei kuulunut vastaan tulevaksi. Epätoivoissani laskeuduin lumiselle tielle polvilleni ja rukoilin: ”Rakas Jumala, anna jo Aarnon ja Karin tulla”.

Harvoinpa on rukoukseen tullut niin nopeata vastausta. Kun nimittäin nousin tieltä ja katsoin eteenpäin, näin pimeydessä kaksi hämärää hahmoa tulemassa vastaani. Aarno ja Kari. Ryntäsin juoksuun veljiäni vastaan, enkä ollut enää yksin.

Paluumatka kotiin sujui nopeasti. Veljet kertoivat, että heillä oli repuissaan paperikaupasta ostettua kiilto- ja silkkipaperia, joista voisimme yhdessä leikata joulukoristeita. Teimme siihen aikaan silkkipaperista pitkiä ketjuja kuusen koristeiksi. Eriväriset paperilenkit liimasimme yhteen keitetyistä perunoista valmistamallamme liimalla. Myös monenlaisia tähtiä leikkasimme ikkunoihin kiinnitettäviksi.

Kun Aarno ja Kari olivat tulleet, joulunaluspäivät olivat puuhaa täynnä. Valoisana aikana laskimme mäkeä pappilan vierellä, kuusiaidan takana, olevassa ns. postin mäessä. Mukana olivat yleensä Kuivalaisen ja Laakkosen pojat. Kun teimme mäkeen ison hyppyrin, niin pisimmälle hyppäsi seppä-Tahvanaisen Arvo.

Illoin tehtiin joulukoristeita, luettiin ja tapeltiin. Helena oli jo iso tyttö, 6-vuotias, Elias 3-vuotias nassikka, joka puhui jo vilkkaasti, mutta Sanerva oli vielä vauva.

Vihdoinkin oli jouluaatto.

Jo edellisenä päivänä pappilan tilanhoitajan, Airion, Reino oli tuonut isänsä avustamana suuren joulukuusen, joka oli pantu pääsisäänkäynnin eteiseen hiljalleen sulamaan. Isä oli pannut sen jo puusta tehtyyn kuusenjalkaan. Joulukuusi tuntui valtavan suurelta, sillä meidän kuusemme ulottui aina kattoon saakka ja oli kolmisen metriä korkea ellei ylikin.

Aattoaamuna kuusi kannettiin miehissä eteisestä saliin.

Tämä sali oli hyvin suuri huone, jossa oli kirjahyllyjä, harmooni ja monia nojatuoleja. Seinillä oli muutamia öljyvärimaalauksia: yhdessä oli harmaa riihi järvi taustanaan [riihellä tarkoitetaan ehkä kuvaa tsasounasta järven rannalla]. Me lapset emme saaneet tavallisesti oleskella salissa ja sitä lämmitettiin harvemmin kuin muita huoneita. Sali oli arvokas ja hieman oudolta tuntuva paikka. Siellä kävi arvokkaita vieraita enkä minä useinkaan saanut olla mukana, kun vanhemmat keskustelivat salissa vieraittensa kanssa. Yhtä arvokas oli salin vierellä sijaitseva piispan huone. Siellä oli metallipäätyinen korkea sänky ja sen päällä valkea virkattu peitto. Huoneen seinällä, sängyn yläpuolella, oli taulu, jossa Väinämöinen veneestä käsin tavoittelee alastomana kahlaavaa Ainoa [Taulu, tai oikeammin valokuva taulusta – alkuperäinen Gallen-Kallelan teos on Ateneumissa - on nykyään Raunon kesämökillä] Piispan huoneessa oli myös kirjoituspöytä, ja sen ääressä isä valmisteli sunnuntai-aamuisin saarnojaan, eikä häntä saanut silloin häiritä.

Sali oli osittain lapsilta kielletty paikka, mutta meille sen tärkein tehtävä oli palvella jouluaattoillan vietossa. Silloin siellä oltiin koko ilta.

Iltapäivän alussa kuusi koristeltiin. Äiti ei voinut olla siinä mukana, sillä hän valmisteli jouluruokia keittiössä ja hoiti Sanervaa. Palvelija oli pitänyt päästää jouluksi kotiinsa, joten äidin oli tultava toimeen ilman apulaista.

Isä asetti tähden kuusen latvaan, koska kukaan meistä pojista ei olisi sinne yltänyt, vaikka olisi tuolillekin noussut, Helena oli mukana katsomassa, mutta Elias oli pelkästään tiellä: Haasteli omiaan ja olisi halunnut auttaa.

Isän avustuksella laitoimme kuuseen silkkipaperista tekemämme ketjut, jotka yltivät moneen kertaan kuusen ympäri. Kynttilöiden laittaminen oli isän työtä. Ne kiinnitettiin metallisiin kynttilänjalkoihin, joita piti pystyasennossa alas riippuva varsi ja sen päässä tinasta valettu kellonmuotoinen paino. Oli meillä myös Suomen lippuja, jotka nauhasta kiersivät kuusta. Pumpulia heiteltiin kuusen oksille ikäänkuin lumeksi. Mari-täti oli tuonut jostakin, muistaakseni Valamosta, hopean ja kullanvärisiä palloja, jotka myös ripusteltiin kuuseen.

Vietimme pitkän tovin ihaillen joulukuusta ja miettien, mitä isän ja äidin kuiskuttelut ja rapistelut ja muut salaperäiset puuhat salin ja ruokasalin välisessä pimeässä komerossa tulisivat tänä iltana meille oikein merkitsemään.

Ilta oli jo pimennyt, kuin Airion Reino tuli sanomaan, että sauna on valmis.

Sauna sijaitsi n. 50 metrin päässä pappilasta erillisenä rakennuksena. Vuokraaja lämmitti sen meitä varten ja kuumensi veden suuressa muuripadassa. Saunan uuni oli valtava pönttö, joka parituntisen lämmittämisen jälkeen jaksoi antaa löylyä monelle perheelle. Nyt oli tosin vain kaksi perhettä kylpemässä, meidän ja Airion, mutta siellä oli jo aikuisia tyttäriä, Mirjam ja Kaarina, ja pojatkin, Arvo ja Reino, olivat aikamiehiä, joten he kävivät useampana ryhmänä saunassa, jos kaikki sattuivat olemaan kotona.

Meidän koko perhe lähti yht’aikaa saunaan, vaikka Sanerva olikin vielä vauva. Saunan pukuhuone oli suuri ja kylmä. Siellä riisuttiin viimeiset vaatteet. Saunassa oli yli takaseinän ulottuvat lauteet. Isä istui aina lähimpänä kiuasta, että saisi kovimmat löylyt. Minä istuin kauimpana, jos ollenkaan nousin ylimmälle lauteelle. Kun löylyä oli otettu tarpeeksi, äiti pesi minun tukkani, sillä sen peseminen ei minulta koskaan ole onnistunut hyvin. Pelkäsin silmiini tunkevaa saippuaa ja vettäkin pelkäsin. Ei tuntunut ollenkaan mukavalta, kun päähän kaadettiin vettä. Tästä johtuu, että opittuani aikanaan uimaan, en moneen vuoteen vielä uskaltanut sukeltaa veden alle, pysyttelin vain pää veden pinnalla.

Isä oli ennen saunaan menoa käynyt monta pullollista punaista limonadia, jota saimme sitten juoda saunomisen jälkeen. Jostakin syystä pidän edelleenkin punaisesta limonadista, olipa se sitten minkä makuista tahansa.

Äiti oli tuonut saunaan jokaiselle puhtaat alusvaatteet, ja ne olivat pukuhuoneen penkillä. Pukeuduimme niihin nopeasti, sillä pukuhuoneessa tuli pian kylmä. Sitten juoksimme paljasjaloin keittiön ovesta sisään ja lastenhuoneeseen. Siellä puimme päällysvaatteet päällemme, sillä kohta koittaisi joulun tärkein hetki: joulupukin tulo.

Mutta se ei suinkaan tapahtunut heti, vaikka olisimme olleet kuinka malttamattomia. Saimme mennä saliin. Sanervakin otettiin tietysti mukaan, vaikka ei hän vielä joulusta mitään tajunnut. Ensin lauloimme ”Enkeli taivaan” ja sen jälkeen isä luki jouluevankeliumin. Melkein heti tämän jälkeen kuului kovaa koputusta ja kolinaa pääovelta. Isä kiirehti avaamaan ovea, mutta ei päästänyt meitä mukaansa. Kun eteisestä oli tovin kuulunut kaikenlaista mutinaa ja kolistelua, sisään astui joulupukki.

Pukilla oli päällään nurin päin käännetty isän susiturkki, se jota hän käytti kinkerimatkoillaan. Se oli mahtava ja kovin raskas turkki. Panin sen joskus päälleni ja töin tuskin jaksoin sitä kantaa. Nyt se oli selvästi joulupukin päällä nurinpäin ja niskapuolelta erotin metalliketjusta tehdyn niskalenkin, josta turkki pantiin naulaan roikkumaan. Pukin kasvoilla oli punakka naamari, jollaisia sai ostaa Tukiaisen kaupasta. Naamari oli valmistettu pahvista ja sen leuasta roikkui pitkä, tuuhea parta.

Kun pukki isän ohjaamana istui nojatuoliin ja alkoi kysellä pakollisia lasten kiltteyttä koskevia kysymyksiään, tunsin äänen: kanttorin (Sinervon) Väinöhän se siinä istui. Mutta mitäpä se haittasi. Aarno ja Kari vastailivat reippaasti ja näsäviisaasti pukin kysymyksiin, ja pian päästiin lahjoihin käsiksi. Ei niitä nyt niin paljon ollut, mutta jokainen sai kuitenkin pari pakettia. Muistan, että sain ainakin nallipyssyn. Mukana ei ollut nalleja, mutta tiesin, että Tukiaisen kaupasta niitä voi ostaa. Aarno osasi tehdä nalleja itsekin.

Lahjapaperit levisivät ympäri lattiaa ja kaikki syventyivät tutkimaan, mitä pukki oli tuonut. Pukki itse poistui pian lahjat jaettuaan. Ennenpitkää syntyi taas tavanomaista riitaa vanhimpien veljesten kesken. Aarno käytti kiivastuksissaan tavanomaisia nimityksiään: ”Liplikko-kolmisormi, liplikko-kolmisormi”. Kävin vanhimman veljeni kimppuun ja iskin häntä nallipyssyllä päähän. Sen perässä oli terävä kohoutuma, joka teki haavan Aarnon päähän, Alkoi kauhea takaa-ajo ympäri huoneita, mutta äiti lopetti sen, ennenkuin mitään pahempaa ehti tapahtua. Viimein tilanne rauhoittui.

Tämän jälkeen piti vielä käydään syömään joulupuuroa, mutta olin jo kovin väsynyt. Kävin siihen aikaan nukkumaan iltaisin kuuden-seitsemän paikkeilla. En jaksanutkaan olla kauaa valveilla, vaan menin nukkumaan herätäkseni sitten aikanaan aamulla viiden paikkeilla.

Joulu oli mennyt.

Mutta ei aivan kokonaan.

Joulupäivän aamuna kirkosta palattuamme isä keksi yht’äkkiä, että joulupukki oli pudottanut yhden minulle tarkoitetun lahjan lumeen ja kehotti minua sitä etsimään. Sieltähän se lipputangon juurelta löytyi, pitkä paketti. Kun avasin sen, siellä oli uudet, hyvin kippurakärkiset sukset. Myöhemmin sain tietää, että ne oli valmistanut Sonkajanrannan opettaja, kapteeni Rönkkö, joka pian sen jälkeen kaatui rintamalla.