Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986]

V u o s i   1 9 1 4

Ensimmäisen maailmansodan uhka ja syttyminen heinäkuun lopussa ja elokuun 1. päivänä 1914 eivät toki vielä tunkeutuneet pienen tytön [5 v.] tietoisuuteen ennen kuin sitten, kun Wiipurista tulevat sotapakolaiset täyttivät kaikki sopivat asuintilat Inkilässä. Aikuiset vähän naureskelivat heidän arkuuttaan, mutta perää oli pakoon lähtemisen syissä. Uskottiin nimittäin Saksan mahtavan laivaston heti tunkeutuvan Suomen suuriruhtinaskunnan rannikkojen kautta valloittamaan Wenäjän arimpia kohtia, ennen muuta pääkaupunkia Pietaria. Hätiköiden Wiipurin linnoituksen komentaja kuulutti, että siviili-ihmisten on lähdettävä pois kaupungista. Aikaihmiset kertoivat lukeneensa sanomalehdistä, että koko Wiipurin asema oli tulvillaan maaseudulle pyrkiviä hätäisiä viipurilaisia. Samaa hämmennystä ja hätiköintiä kuului myös olevan Helsingissä, Turussa ym. rannikkoseudulla. (Näistä päivistä minun mielestäni parhaiten kuvaa professori Reino Lento kirjassaan ”Sellaista oli elämä vuosisadan vaihteen Turussa”) Niin myös Inkilään tulvi pakolaisia. Kohta huomattiin, että saksalaisilla oli etelämmässä tarpeeksi tekemistä, ja ihmiset täällä Suomessa rauhoittuivat. Sotapakolaiset palasivat koteihinsa. Mutta todella Saksan sotalaivat olivat pommittaneet joskus Suomenlahdella ja Ahvenanmaan rannikolla. Sodan julistamispäivä oli lauantai, ja jo sunnuntaina paniikki oli vallannut rannikkoseutujen asukkaat.

Kodissani kolmas kamari oli vuokrattu wiipurilaisille, mutta pian he jättivät meidät. Sitten siihen tuli Juho Turunen perheineen.

 

Suomen Sanomat marraskuun lopulla 1914

Tämä käytössäni ollut lehti oli Otavan vuonna 1960 tekemä näköispainos ja tallessa Sylvi-äidin jäämistössä. Tiedossani ei ole miksi juuri 1960 tällainen lehti oli ajankohtainen. Aikaisemmin referoin lehden juttua Ernst Rutherfordista. Tässä sitten seuraa politiikkaa ja muita uutisia.

SUURSOTA ILMASSAKIN

Uusista aseista, joita suursodassa on nähty käytettävän, ovat lentokoneet ehkä merkillisimmät. Näitä ilmassa jopa 200 kilometrin tuntinopeudella kiitäviä laitteita käytetään sodassa nähtävästi tiedustelutehtäviin. Länsirintamalla kerrotaan, että vastapuolten tiedustelukoneet ovat tulleet toisiaan kohti ilmassa ja tällaisessa tapauksessa olivat ilmailijat eräässä kohtauksessa yrittäneet ampua toisiaan mukanaan olevilla pistooleillaan. Konekivääriä on hyvin vaikea sijoittaa tuollaisen lentokoneen ohjaamoon – ainakaan ampumaan muuhun suuntaan kuin taakse päin. Sivuilla ovat lentokoneen tasot ja edessä taas potkuri esteenä.

Vielä pieni juttu kertoo tulevasta sotapäälliköstämme, C.G.E. Mannerheimistä.

MAANMIEHEMME KEISARIKUNNAN PALVELUKSESSA

Yksityistä tietä olemme saaneet kuulla, että maanmiehemme kenraalimajuri Carl Gustaf Mannerheim, joka ennen sodan puhkeamista toimi Varsovassa erillisen kaartin-ratsuväkiprikaatin komentajana, on saanut nimityksen H.M. Keisarin seurueeseen kuuluvaksi kenraaliksi. Tämä kunnianosoitus on seurannut hänen joukko-osastossaan suoritetun tarkastuksen jälkeen ja oikeuttaa kenraalin käyttämään olkaimissaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa nimikirjaimia.

Sylvi Pärssisen muistelmia noin vuodelta 1915 [1972]

Mesiangervot tuoksuivat huumaavasti. Se oli outo tuoksu, jonka opin tuntemaan vasta kesällä 1915. Angervot tuoksuivat. Juoksimme kaitaa polkua niemen kärkeen lehtipuiden vihreän katoksen alla. Polkua reunustivat putkikasvit, jotka olivat korkeampia kuin minä. Niiden varsista pojat tekivät puhallusputkia. Tällainen runsas kasvillisuus ja kaikki nämä tuoksut olivat minulle outoja, samoin kun se vesi, joka nientä ympäröi. Se oli Vuoksi. Isä oli myynyt entisen kotimme Inkilässä ja ostanut Käkisalmen pitäjästä [Näpinlahdesta] talon, jonne muutimme keväällä. Se oli meille lapsille iloinen kesä. Meillä oli pieni vasikka, jonka kanssa saimme leikkiä. Pyydystimme läheisestä joesta rapuja. Juoksimme ja teuhasimme kuin huolettomat hullut, jopa niin että hyppiessämme ladon parsilta alas sisareni Toini taittoi kätensä, Se ei meno haitannut, ja kokonaan kipsissä oleva käsi vain heilahti, kun hän hyppi penkeiltä alas. Ja ne sotauutiset tulivat tännekin säännöllisesti.

Syksyn tultua muutimme jällen Kirvuun, seurannut talvi kului kuin pahan painajaisessa. Syyskuussa syntyi perheeseemme viides lapsi, poika [Isarel-Ismo-Itti]. Asuntomme oli kovin ahdas. Kun ajattelen tätä Merolassa vietettyä aikaa, niin siihen aina sekoittuu pikku veljeni itku öin ja päivin. Isä kulki asioillaan ja oli usein juovuksissa. Oli hauskaakin. Minä pääsin kiertokouluun. Istuimme Benjamin tuvassa penkeillä ja opettelimme lukemista ja kristinoppia. Ihmettelin, miksi minunkin piti tavata, vaikka osasin lukea suoraankin, mutta niin vain oli. Opettaja oli hieno mies. Hän pesi käsiään yhtä mittaa. Kun hän jätti meille jäähyväiset, hän meni sen jälkeen taas kamariin, ja naiset tuvassa sanoivat, että nyt se meni taas pesemään. Erikoista oli, että tämän talon isäntäväellä oli tapana tuoda joulujen ajaksi olkia tupaan. Niissä oli mukava peuhata.

Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986]

V u o s i   1 9 1 5

Sota jatkui. Sen mukana alkoi levitä tauteja. Toukokuussa 1915 tuli määräys yleisestä rokotuksesta isoarokkoa vastaan. Venäjältä tauti oli leviämässä Suomeen. Tällöin meidät lapsetkin rokotettiin. Muistan, miten tomera nainen iski vasempaan käsivarteemme kuusi pientä haavaa, kolme riviinsä. Sitten niihin pistettiin rokotusaine. Ainakaan minulla rokot eivät kohonneet, jolloin tarkastuksessa viikon-parin kuluttua rokotus uusittiin. Muistan, miten rokottajanainen aivan vihoissaan puristeli käsivarttani ja irvistellen antoi uuden rokotteen. Sanoi vielä, että ”ihme jos ei nyt tehoa”. Ja tehosihan se: koko kesän käsivarteni vuoti visvaa, eikä kunnollisesta pukeutumisesta ollut puhettakaan. Kesä sattuikin olemaan aika kumma, ja mamma leikkasi paidoistamme, jotka siihen aikaan tehtiin hihallisiksi, vasemman hihan pois, ja kesäpukuina meillä olivatkin vain paita ja esiliina. Rokot kun piti pitää ilman sidettä. Rokkojen arvet säilyivät sitten rumina koko elämän ajan ja olivat suurena harmina, kun muotiin tulivat hihattomat leningit. Säilyimme isoltarokolta, mutta joku Suomessakin oli siihen kuollut. Kuka selvisi taudista hengissä, sen kasvot jäivät pahoin arpisiksi.

Sota siis jatkui. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sen kulusta, en voitoista enkä tappioista. [Ei] tavaroista eikä ruoasta ollut puutetta. Me jopa herkuttelimme, lapset nimittäin. Vaikka isä ei koskaan ollut meille hellä eikä läheinen, hän kuitenkin matkoiltaan toi meille aina tuliaisia. Isällä kävi niitä puutavaraliikemiesystäviä, kauppa-kampraatteja, ja hän teki usein Pietarin matkoja. Sieltä saimme ihanan kauneissa askeissa marmelaadeja, joissa karamellit olivat paperipitsien ympäröiminä. Joka laatikossa oli pieniä kiiltävästä vanungista kierrettyjä haarukoita. Ne olivat leikkitalouksissamme erittäin mieluisia. Saimme myös suklaata ja etelän hedelmiä. Mutta kotonakin me joskus herkuttelimme. Ruokamme oli muuten aivan talonpoikaista ja tavallista, mutta mamma tahtoi myös kokeilla uusia lajeja. Hän kävi myös jonkun lyhyen keittokurssin Inkilässä, ja sen jälkeen yritti tehdä meille ihan jäätelöä. Se ei tosin onnistunut aivan jäätelöksi, mutta syötiin vanukkaana nauttien.

Mukava kerjuripoika oli siellä Valkiassa talossa koiramme Nätti. Se oli todellinen rotukoira, jossa selvimpinä esiintyivät mäyräkoiran lajitunnukset. Sillä olivat etujalat ulospäin kiertyneet, paksu pitkäkarvainen vaaleanruskea turkki sekä peräpuolen kaunistuksena villainen kippurahäntä selän päällä pallona. Meille lapsille Nätti oli kiltti leikkitoveri, mutta siitä sitä ei saatu luopumaan, että se joka päivä kävi kerjuulla. Lamppuharjana se kieritteli lähellä olevan setäni Yrjö Läherinnan kauppaan, nousi kahdella jalalla tiskiä vasten seisomaan, katseli anovin ruskein silmin hellyttävästi kauppiaita, kunnes sai tavallisen annin, vesirinkelin. Sitten se lyhyillä jaloillaan livahti ulos omille teilleen. Mihin ja milloin tämä hauska monirotuinen ystävämme lienee joutunut, en muista.

 

Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986]

V u o s i   1 9 1 6

Keväästä syksyyn vuonna 1916 asuimme Käkisalmen Näpinlahden kylässä. Muutosta sinne minulla ei ole muistikuvia, mutta varhainen kevät oli, kun lähdimme Inkilästä Valkiasta talosta. Talo, jonka isä oli ostanut, oli pieni ja vanha. Tupa ja pari kamaria. Tuvassa vielä asui eräs Malisen perhe. Minusta tuntui, ettei emännillä oikein luistanut saman hellan päällä keittäminen. Lähellä oli muita taloja, Ruippoja ja Ryyppöjä. Leikkitovereita niistä löytyi, mutta aikuiset eivät oikein ehtineet tutustua. Isän suurpiirteisistä eleistä tässä kodissa on muistissani, että hän osti kokonaisen säkin vesirinkeleitä, ettei mammalla olisi vaivaa pullan paistamisesta. Nämä ”paraskit” maistuivat kyllä kuivinakin.

Näpinlahdesta säilytän muistoissani kesän vehreyden ja angervojen tuoksun. Mesiangervot olivatkin minulle uusia kokemuksia. Kotoa Vuoksen rantaan polku kulki kostean, huumaavan tuoksuvan lehdon läpi. Eipä tainnut tyttösen päälaki näkyä, kun angervot ja putkikasvit polun kahden puolen olivat niin korkeat. Ja mitenkä korkea tämä kuusivuotias [p.o. 7-vuotias] silloin voi ollakaan. Näpinlahti oli etelämpänä [Näpinlahti oli noin 14 km etelämpänä, mutta Vuoksen varrella, Laatokan rantaan oli linnuntietä 10 km. Näpinlahden nykyinen nimi on Синево - Sinevo] kuin Inkilä, ja siellä kasvisto oli erikoisempaa, siellä kasvoivat minulle tuntemattomat puut, lehmukset, tammet, rautalepät ja pähkinäpuut. Vuokselle en päässyt koskaan soutelemaan, mutta rannassa käytiin uimassa.

Mutta kotini lähellä virtasi pieni joki, puro oikeastaan, jonka kivien alta ruskeanharmaat ravut työnsivät pelottavia saksiaan ja viiksiään. Kävimme siinäkin polskimassa ja uimassa, ja joskus kanssamme oli pieni vaaleanruskea Manteli vasikka.

Kohta ennen juhannusta oli koko perheen yhteinen vastanteko. Marjat kypsyivät Näpinlahdessa aikaisemmin kuin Inkilässä. Menimme Einon kanssa poimimaan mansikoita läheiseen lehtoon. Einolla oli pieni astia, minulla suurempi. Aina saatuaan pienen poimurinsa täyteen Eino juoksi tyhjentämään sen minulle. Minä söin mansikoita astiastani minkä vain ennätin. Luulin hänen tarkoittaneen niin. Kun sitten poislähdön aika tuli, sain veljeltä ankarat sapiskat ja kyllä minua hävetti.

Heinänteon aikaan leikimme pienessä ladossa, jossa oli mukava parvi. Sieltä oli jännittävää hypätä alas heiniin. Me Einon kanssa onnistuimme hypyissämme, mutta pientä Toini ressukkaa ei onnistanut. Hän putosi kädelleen ja alkoi huutaa. Siihen hätään mamma juoksi riiheltä, jossa puitiin ahosta. Hän huomasi heti, että Toinin käsi retkotti poikki menneenä. Ei muuta kuin äkkiä hevonen valjaisiin, mamma hiukan itseään pesaisten ja mekon muutettuaan ”riihipinnalla”, kuten hän itse jälkeenpäin kuvaili, työmiehen kanssa Käkisalmen lääkäriin. Toini oli silloin nelivuotias. Ensimmäinen lääkäri oli  ollut tyly. Sanoi että ”jos minä sen sidonkin niin en minä nukuta”. Mamma ei hennonnut jättää pienokaista sen lääkärin kynsiin, vaan jatkoi menoa toisen lääkärin luo, joka oli ”turvalaitoksella”, ja sieltä tuli apu. Toini nukutettiin, luut oiottiin, ja koko käsivarsi olkapäästä asti pantiin kipsiin. Molemmat käsivarren luut olivat katkenneet. Mutta mitä meille Einon kanssa kotona tapahtui? Meidän syytämmehän tapaturma oli. Emmehän olleet estelleet pikku siskoa hyppimästä, ehkä olimme jopa yllyttäneet. Isä, joka oli jäänyt kotiin, oli aivan suunnitaan. Hän huusi ja pauhasi meille kovasti, mutta emme saaneet edes tukkapöllyä. Nurkassa saimme seista jonkin aikaa siellä peräkamarissa. Toinin käsivarsi parani ihmeen nopeasti. Muutaman päivän perästä hän jo hyppi tuvan penkillä niin että kipsattu käsi vain heilui eikä se vauhtia haitannut. Pian kipsi voitiin käydä otattamassa pois, eikä Toini nykyään enää muista mitään koko tapaturmasta. Ihmetteli, kun minä tätä kirjoittaessani (1985) kyselin häneltä, että onko hänelle sellaistakin tapahtunut.

Elettiin maailmansodan alkuvuosia. Lukuunottamatta juuri sodan syttyessä tapahtunutta pakohämminkiä Suonessa saimme elää aivan sivussa sotatoimista ja rauhassa. V. 1915 kerrottiin Saksan laivaston Itämerellä joutuneen kokonaan Englannin sotalaivojen saartamaksi. Minä muistan myös seuranneeni sanomalehdistä sotauutisia. Mutta ne olivat kyllä sensuroituja. Ihmettelin silloin kovasti, miksi joidenkin kuvienkin alla olivat kirjaimet SH. Myöhemmin, monia vuosia myöhemmin sain tietää, että ne merkitsivät ”Sotasensuurin hyväksymä”. Myös aivan tyhjiä paikkoja oli joskus lehdissä. Meille tuli viipurilainen Karjala, ja nyt myös Käkisalmen sanomat. Jatkuvasti mamma tilasi myös Kodin Kuvasto-nimisen viikkolehden. Sen saapumista odotettiin aina innolla, minäkin, koska osasin lukea. Kilvattiin, kuka sen sai ensimmäiseksi käsiinsä. Siinä oli kertomuksia, tietoja elämän eri aloilta, uutisia, ja tietysti myös osasto ”tuoreimmat tiedot sotatanterilta”. Hupiakin oli, sarjakuva ”Iso-Lasse ja Pikku-Lasse eli kahden vekkulin merkilliset kepposet!”. Nämä samat velikullat ovat sitten pelanneet lehdissä nykypäiviin saakka, Suomessa nimillä Matti Mainio ja Jussi Juonio. Kouluaikoina tapasin nämä Lasset myös ruotsalaisissa viikkolehdissä. Lienee kaikkein vanhimpia sarjakuvia. Kun lehti oli luettu, mamma korjasi sen piironginlaatikkoonsa lukon taakse, mutta antoi katsottavaksemme kun pyysimme. Myöhemmin mamma sidotti pari vuosikertaa, mutta ne katosivat vuonna 1939 talvisodan evakuoinnissa.

Näpinlahdessa Eino aloitti kansakoulun, mutta ei ehtinyt käydä sitä kuin vähän syksyllä. Jätettiin tämä seutu. Isää ei viihdyttänyt eläminen Näpinlahdessa. Taisi mammakin sillä kertaa suostuvaisesti hyväksyä isän tuumat palat Inkilään. Varmasti emme viettäneet yhtään talvea Näpinlahdessa, olisihan minulla siitä joitakin muistikuvia, lumesta, pakkasesta, ulkonaolosta ynnä muusta. Talo myytiin, tavarat pakattiin, samoin osa karjasta [myytiin], ja jätettiin hyvästit vehmaille Vuoksen rantamille. Pieni Manteli-vasikka pääsi emänsä kanssa talsimaan matkaamme. Pieni muuttokolonna ja mukaanotettavat lehmät aloittivat matkan Kirvuun vuorokauden ennen meitä, siis entisille asuinsijoille, mutta isä, joka oli reilu luonteeltaan ja tahtoi ehkä näyttää ”köyhälle kansalle ihmettä”, tilasi Käkisalmesta auton perheen kuljettamiseen. Sieltä tulikin sen ajan hieno ”voorti”, avokattoinen, meistä aivan yliveto. Isä ahtoi mamman ja meidät neljä lasta, Einon, minut, Toinin ja Wäinön, peräistuimelle, mutta itse hän rojahti kuljettajan vieraan eteen ja sitten alkoi pelottava kyyti. Vastaantulevat hevoset aivan hurjistuivat ja keikkuivat kahdella jalalla silmät nurin päässä, ennen kuin ne saatiin haisevan ja kamalasti ”purpettavan” automme ohi. Autonkuljettaja huusi ja isä huusi ja hevosmiehet raivosivat, ennen kuin tie tuli selväksi. Me siellä takapenkillä emme uskaltaneet hievahtaakaan, niin olimme kauhuissamme. Korkeat mäet kiemuraisella soratiellä olivat myös pelottavia. Päästiin kuitenkin tällä harvinaisella ajoneuvolla ensin Käkisalmen kaupunkiin, jossa pidettiin lepohetki, ja sitten viho viimein Inkilään.

Nyt kyllä muistini pettää, en muista, mihin siellä Inkilässä retkueemme pysähtyi. Ihan Inkilään vai menimmekö yhtä kyytiä Merolan Akkasenmäelle. Lehmät ja tavarakuormat tulivat myös perille. Vieläpä yksi lehmä, joka lähtiessä oli myyty Näpinlahdessa, ilmestyi parin päivän perästä toisten lehmien luo veräjälle ammumaan. Oli lehmäparka varmasti kovin huolissaan emäntänsä huolimattomuudesta, kun se oli unohdettu ottaa mukaan. Muun karjan jälkiä seuraten se oli kävellyt monikymmenkilometrisen matkan ja tullut läpi Käkisalmen kaupungin. Reippaasti osasi suunnistaa Inkilään. Eikä sitä enää hennottu palauttaa, vaan kauppa peruttiin. – Kuka sanoo vielä, että lehmä on tyhmä eläin?