Helena Kuisman muistelmaa suurlakosta, muisteltu v. 1955

Suurlakon muistoja 1905 Kirvun Inkilässä viidenkymmenenvuoden takaa muisteltuna

Elettiin rauhatonta aikaa syksyllä 1905. Silloin ei tiedetty, mitä uusi päivä aina tuo tullessaan ja suurten tapahtumien mainingit tuntuivat syrjäisilläkin seuduilla. Niinpä meilläkin Inkilän aseman ympärillä oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa touhuilua. Puhuttiin Keisarin viraltapanosta, sekä ettei meillä enää ole keisaria ollenkaan ja muita sellaisia huhuja. Pientä toimintaakin oli mukana.

Siihen aikaan oli Suomen sinivalkoisessa lipussa myös Venäjän punainen vaate, en muista, oliko punainen lipun ylä- vai alareunassa. Sen aikuinen Inkilän asemapäällikkö Kopperi repäisi innoissaan punaisen vaatteen pois ja nosti sinivalkoisen lipun liehumaan aseman lippusalkoon. Kohta kumminkin tuli tieto, ettei suurlakko onnistunut ja keisari on hallitsija kuten ennenkin. Nyt tuli asemapäällikölle kiire ommella punainen vaate lippuun takaisin.

Mieheni kodissa olivat keisarin ja keisarinnan suurikokoiset kuvat kamarin seinällä. Appeni tahtoi myös olla mukana suurlakossa omalla tavallaan, hän otti kuvat pois kamarin seinältä, vei ja ripusti ne navetan seinälle. En tiedä, mihin hän ne lakon jälkeen vei, mutta ei niitä enää kamarin seinälle ilmestynyt.

Mieheni Israel Kuisma oli myös lakkopäivinä Pietarissa seuraavassa tapauksessa: Kuismalan kylästä talolliselta Antti Reimiltä varastettiin nuori hevonen. Aikansa etsittyään saivat tietoon, että sitä oli viety Pietariin päin. Reimi pyysi miestäni sitä sieltä etsimään, koska hän kieltä taitamattomana ei uskaltanut sinne yksin mennä, mutta sanoi menevänsä, jos saisi mukaansa jonkun venäjänkielen taitoisen henkilön. Inkilässä oli halonlatojana suomalainen mies, n.s. Vennäi-Jussi, joka oli ollut Pietarissa nuohoojana monet vuodet ja tunsi kaupungin joka puolelta. Hänen kanssaan mieheni läksi hevosta etsimään. Menomatka onnistui hyvin. Markkinapaikalle mentyään eräs mies taluttikin Reimin hevosta sinne, silloin Kuisma tarttui hevosen suitsiin ja alkoi huutaa poliisia, mutta hevosta ei annettu pois ilman tuntomerkkejä (karvakirjaa) ja todistuksia. Sitten alkoi kaupungissa hirveä hulina. Hevosen etsijätkin eksyivät toisistaan ja täytyi aina vain mennä ihmisvirran mukana. Sotaväki ampui ihmisjoukkoon, ihmiset huusivat ja juoksivat pakoon. Sotamiehet raahasivat kadulle kaatuneet ja heittivät Nevajokeen. Jossain sivukadulla tapasi mieheni ajurin, jolle koetti selvittää tahtovansa kyydin Suomen asemalle. Kierreltyään sivukatuja he tulivat asemalle, jossa oli jo Vennäi-Jussi odottamassa. Asemalla oli vielä se pelko, että jos tulevat sinne ampumaan, siltä varalta antoi Jussi miehelleni neuvon, että jos asemalla käyvät ampumaan, niin on käytävä jonkun patsaan taakse seisomaan, mutta jos sellaista suojaa ei satu löytymään, niin on heittäydyttävä maahan pitkälleen ihmisten jalkoihin. Siten hyvässä tapauksessa säilyy ainakin henki, jos ruhjevammoja tulisikin. Viellä oli se pelko, että jos junien lähtö kielletään. Kaikki meni pelosta huolimatta hyvin, vaikka ihmisiä oli asemalla paljon. Junakin lähti määrättynä aikana kohti Suomea ja niin pääsivät hevosen etsijätkin kotiin. Isäntä Reimi pyysi vielä jälkeenpäin hakemaan siellä pidettynä olevaa hevosta pois, mutta mieheni ei lähtenyt, vaan sanoi jo nähneensä kauhua tarpeeksi.

Helena Kuisman muistelemaa

Isossa perheessä eläminen ei kuitenkaan ollut meidän mieleemme. Me erosimme isosta Poja-Aatamlasta vuonna 1906 ja ostimme sen läheltä pienen mökin. Eihän meillä ollut paljon rahaa ja Juho Hänniseltä piti lainata 50 markkaa puotiostoksiin.

Mieheni Israel ei ollut koskaan pitänyt maatöistä. Hän halusi toisenlaista elämänuraa, joka paremmin sopisi hänen vilkkaalle luonteelleen. Jo nuorena häntä kiinnosti liikemiehen ura. Ensin hän perusti Tuomas Lankisen kanssa vesiratasmyllyn ja hankki samalla omistukseensa koko Myllykosken tilan. Hän hankki myös puutavaraa Pietariin ja rajan sulkeuduttua Suomen valtiolle.

Pietarissa oli siihen aikaan kova kysyntä haloista. Israel alkoi ostaa maanomistajilta metsät pystyyn könttäkaupalla. Lisäksi hän solmi leveranssikontrahteja metsän myyjien kanssa. Hyvien suhdanteiden vallitessa metsän ostot ja työmaat ulottuivat koko Keski-Karjalaan. Hän hakkautti mänty- ja koivuhalkoja ja ajatti halot hevosilla asemalaaneille kuivumaan. Kuivat mäntyhalot rahdattiin junilla Pietarin leipurien uunien lämmitykseen ja koivuhalot talojen lämmitykseen. Venäläiset olivat yleensä reiluja ostajia. Israelilla oli Pietarissa oma halkolaani ja kielitaitoinen mies myymässä halkoja ostajille. Hankkimansa ruplat hän vaihtoi ensin kullaksi ja kullan Wiipurissa markoiksi. Laajimmillaan Israelin metsätöissä ahersi 1500 miestä ja 750 hevosta.

Israel kerkesi joka paikkaan, missä vain haisi rahalle: ostamaan metsiä, hakkauttamaan, mittauttamaan ja maksamaan palkkoja. Kassana hänellä oli kyynärpäähän ulottuva rahapussi. Säkin pituutta hän perusteli sillä, etteivät sormet koskaan ulotu säkin pohjaan.  

Israel oli ”kirjuttajamies”, paljon kirjoja lukenut, eteenpäin pyrkivä. Ihmiset yhä useammin pyytelivät häntä tekemään kaikenlaisia asiakirjoja, jotka heille itselleen olivat ylivoimaisia. Kuin hän kaiken lisäksi oli tutustunut lakikirjoihin, häntä pyydettiin myös käräjillä hoitamaan riita-asioita. Tällaisia itseoppineita asianajajia oikeat tuomarit eivät katsoneet hyvällä silmällä, mutta monet ihmiset olivat Israelille kiitollisia avusta. Kai häntä arvostettiin muissakin asioissa, kuin hänet jo vuonna 1905 valittiin Inkilän kansakoulun johtokuntaan. Hän oli myös Inkilän työväenyhdistyksen perustajajäsen.

Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986]

VARHAISIMMAT LAPSUUTENI MUISTIKUVAT

Minkä ikäisenä ihmislapsi alkaa muistaa elämänsä tapahtumia? Voiko kaksi-kolmivuotias jo tallentaa aivojensa uurteisiin asioita, jotka sitten saattaa kaivaa esiin muistoistaan kymmenien vuosien kuluttua? Minä ainakin muistan tuonnoisia kaukaisia tapauksia. Kun nyt seitsemänkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tunnen pakottavaa tarvetta kirjoitella elämästäni ja varsinkin lapsuudestani, niin mieleeni välähtää kirkkaana yhä uusia kuvia sieltä kaukaa varhaisemmilta lapsuuteni ajoilta. Lapsen näkökenttä on kirkas ja samentumaton, sitä eivät vielä ole ylikuormittamassa yhtä mittaa eteenpäin liukuvat kuvat, jotka iän karttuessa tunkevat etualalle, painaen entiset näkemykset ja ilmiöt jonnekin aivolokeroitten taka-alalle. Sanotaan, että vanhana näkö ja muisti huononevat, mutta eiköhän näköaistimuksen rinnalle iän mukana liity lakkaamaton muistikuvien filmi, joka korvaa silmämykiön ja kaihien haitat. Ihmisen ensimmäisten elinvuosien näkö- ja muistivaikutukset nousevat kirkkaina mieleen, välähdyksinä, niinkuin syksyinen auringon säteily pilvien lomasta hetkeksi kirkastaa maiseman yksityiskohtia myöten. Sieltä kaukaa minä näen tapahtumia eristettyinä miljoonista muista pitkän elämän kokemuksista. Kuulen myös ääniä, enoni lempeän äänen ja hyrisevän naurun, vanhempieni ja sisarusteni juttelua, lehmänkellojen kilkatusta, junien kolkkeen ja asemankellon merkkisoitot. Tunnenpa tuoksujakin, vaniljan tuoksun mamman paistaessa kakkua, mielestäni inhoittavan kanelin hajun, angervon tuoksun asuessamme Vuoksen rantamilla, isän huoneesta tulevan viinin hajun. Mutta selvimpinä ovat kuvat ja tunnelmat.

Joskus vertaan elämäni kuvien kulkua musiikkiesitykseen, joka alkaa yksityisillä heleillä äänillä, mutta johon sitten instrumentti toisensa jälkeen yhtyy alkuteemaa kerraten, syventyen, kasvaen lopulta hurjaksi äänten kakofoniaksi, jos on mahdotonta erottaa yksityisiä sointuja. Ravelin Bolero on mielestäni tästä esimerkkinä. Samoin Schubertin eräs Impromptu. Molemmat ovat lempikappaleitani. Kuuntelen henkeä pidätellen niistä joitakin kohtia peläten, pääseekö musiikki eteenpäin. Niinpä elämässäkin. Jos olisin alusta asti tietänyt, millaisiin vaikeisiin ja mahdottomiin tilanteisiin tulisin joutumaan, niin tokkopa olisin uskaltanut elää. Mutta niinkuin säveltäjä on selkeyttänyt nuottiensa kulun vaikeista kohdista, niin minunkin elämäni on kulkenut vaarojen ja tuskallisten tapausten läpi ja ohitse näihin asti, - näihin asti.

Elämäni ensimmäisessä muistikuvassa näen itseni seisomassa kotipihan aidan takana Inkilän aseman alapuolella. Katson aidan raosta ja kuuntelen, mitä maantiellä kulkevat isot pojat puhelevat kiirehtiessään kansakouluun. Tuhmia kuulen. Pojat ovat tehneet opettajalleen ilkeyksiä. Minä ihmettelen pienessä mielessäni, miten he ovat uskaltaneet olla niin ilkeitä. Mutta he vain nauravat ja menevät menojaan.

Asuimme tällöin ”keltaisessa talossa”, pienessä mökissä melkein radan varressa. Isä oli luonteeltaan sellainen, että hän yhtä mittaa muutti asuinpaikkaamme, joten tässäkään emme asuneet kuin vähän aikaa. Lieneekö ollut vuosi 1912. Mamman piti mennä leikkauttamaan struma Sortavalan sairashuoneessa. Meitä kolmea lasta, Eino, minua ja Toinia hoitamassa oli sillä aikaa joku kylän nainen. Muistan miten mamma palasi kotiin kääre kaulassa. Hän istui kamarissa kertoen tuolle hoitajallemme hirvittävästä leikkauksestaan, joka oli tehty melkein nukuttamatta. Ja mamma  i t k i. Sairaalassa hän oli oppinut kauniin virren ”Auta, oi Jeesus, kun pimeys häijy…”. Myöhemmin, kun kaula oli parantunut, hän lauloi usein tuota uutta virttään. Minä opin sen myös. Mielessäni on vielä kuva siitä, miten mamman kotiuduttua meille lapsillekin annettiin kahvia kamarissa. Aikuiset joivat pöydän ääressä, mutta meille pistettiin kahvikupit tuolille. Olimme Einon kanssa polvillamme tuolin vierellä. Kuppiin pilkottiin vesirinkeli, sen päälle pantiin pari sokeripalaa, kahvia puolilleen ja täyteen maitoa.