Vuoden 1931 Iso tietosanakirja määrittelee: ”Automobiili l. auto. Kiskottomalla tiellä kulkeva vaunu, jossa on sekä voimakone että voimanlähde”.  Kirvun Inkilään enoni Eino Kuisma hankki tällaisen vaunun noin vuonna 1928. Siitä on kuvakin, jossa äitini istuu kyydissä ja Juvosen Jussi näyttää ajavalta. Tietosanakirjan mukaan edelleen: ”nopeus säädetään lisäämällä tai vähentämällä polttoaineen (tav. bentsiinin) ja ilman seosta, ’kaasua’, silinteriin.”, ”differentiaali on suljettuna erikoiseen pesään”. Tietosanakirja esittää erilaiset automallit kuvien kanssa: Roadster, Kupee, Kabrioletti, Viktoria,Faëton, Sedan, urheiluvaunu, autobussi, kuorma-auto ja viimein puukaasuttajalla varustettu kuorma-auto.

Kahdeksan vuoden perästä Eino Kuisman auton hankinnasta Inkilään autoliikennettä oli Suomessa vuonna 1935 jo niin paljon (autojakin 33.000), että rajoituksia piti olla, ettei aivan silmittömästi hurjasteltu (siihen saakka sai ajella miten halusi). Kaupungeissa asemakaava-alueella, kauppaloissa, taajaväkisissä yhdyskunnissa tai tiheään asutetuissa kylissä maaseudulla ei saanut moottoripyörällä tai enintään seitsemälle henkilölle suunnitellulla henkilöautolla ajaa lujempaa kuin 45 kilometriä tunnissa. Maaseudulla sitten vauhtia voi olla hurjat 70 km/h. Siihen nopeuteen ei aivan kaikki autot vielä pystyneetkään. Suuremmat henkilöautot, so. linja-autot, saivat ajaa maalla korkeintaan 45 km/h ja kaupungeissa tms. 35 km tunnissa. Enintään 3,6 tonnin painoiset paketti- ja kuorma-autot saivat tyytyä 30 km tunnissa ja sitä painavammat vain pikajuoksuvauhtiin – 25 km tunnissa. Mutta jos hankki ilmarenkaat, sai lisätä vauhtia 5 km tunnissa. [Iso Tietosanakirja, 1935, hakusana Moottoriajoneuvoliikenne.]  Poliiseilla tuskin oli nopeustutkia, koska tutkaa ei oltu keksitty, niinpä ainut konsti saada hurjastelijat kiinni oli kaiketi ajella rikollisen vauhtia ja sitten rankaista. (Näihin rajoituksiin nähden tulee käsitettäväksi eräässä 30-luvun dekkarissa esitetty lause ”… rosvot hurjastelivat Porvoontiellä 90 km tuntivauhtia…”.) Jo vuodesta 1926 lähtien oli ajoneuvon kuljettajalla oltava ajokortti, mutta ajokoulutus tuskin oli kovin perusteellista. Arvi Pärssinenkin kävi ohikulkiessaan vuonna 1939 hankkimassa ajokortin Joensuussa, kun vähän oli harjoitellut Einolta lainaamallaan autolla ajoa Kirvusta Pyhäjärvelle ja takaisin. Einolla oli silloin jo uusi auto, ”virtaviiva”. Virtaviiva joutui sitten sotaankin, mutta se on jo toinen juttu.

Tietokirjassa Oma maa, painos vuodelta 1908, ei puhuta maanteiden yhteydessä automobiileista mitään, eikä ihmekään, koska ensimmäisen auton Suomeen osti kamariherra Hj. Linden vuonna 1900. Seuraavaa autoa saatiin odottaa viisi vuotta.  Sen osti maisteri Y. Weilin vuonna 1905. Ketjukolarit tulivat mahdolliseksi vasta kun S.Nikolajeff ja Lars Wiik ostivat kukin omansa. Jo vuonna 1908 alkoi autoilla ”vuokra-ajo”. Sääntö-Suomi oli kuitenkin ajan hermolla ja jo 22.7.1908 tuli voimaan ”Järjestyssäännöt Helsingin kaupungin autoliikenteelle” vaikka Helsingissä taisi silloin olla yhden käden sormin laskettava määrä autoja.

Ei hollikyytejäkään kestikievareitten välillä oltu ajettu ennenkään ilman sääntöjä. Hornborgin kirjassa Vägvisaren näitä sääntöjä löytyy, kirja on painettu vuonna 1831. ”Vid trånga broar väntar den, som först med tecken eller rop blifvit varnad till dess den andre farit öfver, och den, som kommer jemna vägen, väjer den, som kommer backe utföre. Är vägen så trong, att endera måste stryka tillbaka, stryke den, som mindre vägen hafver eller det bequåmligast göra kan.” [Kapeilla silloilla se odottakoon, jota on ensiksi merkein tai huudoin varoitettu, kunnes toinen on ajanut yli ja jos kohdataan mäkisellä tiellä,väistäköön se joka tulee mäkeä alas. Jos tie on niin kapea, että toisen pitää peruuttaa, peruuttakoon se, joka käyttää tien leveydestä vähemmän tai se joka sen mukavimmin voi tehdä.”] Samasta opuksesta selviää, että ainakin maanteillä oli vasemmanpuoleinen liikenne, kun nuo kestikievarin ohjeet vuonna 1734 laiksi kirjoitettiin.