Musiikki kaikissa muodoissaan – niin itse esitettynä kuin kuultuna – on melko suuressa roolissa elämässäni. En oikeastaan voisi edes kuvitella, millaista jonkun muun elämä voisi olla ilman musiikkia. Tietenkin musiikki ei ole sellaista yhtenäistä kohinaa, joka valtaa aina mielen, vaan kohokohtia löytyy ja sitten sellaisia kohtia, jotka eivät ole kohokohtia. Yritän nyt tässä kertoa molemmista.

Ensimmäisiä aidosti muisteltuja ovat veljeni Aarno, Rauno ja Kari. He lauloivat Joensuun lyseon teinikuorossa ja toivat vielä lyseon siihen aikaan parhaan laulajan, Carusoksi kutusutun (oikealta nimeltään Reijo Räsänen), mukanaan Tuupovaaraan. Kyllä sitä laulua kelpasi kuunnella. Sitten oli kesäleiri Töppyniemessä Loitimolla, jonne vahvistamaan saapui serkku, tuleva kanttori ja säveltäjä, Jouko Linjama, Jyväskylästä ja naapurin kanttorin poika Väinö Sinervo . Ei sellaista täyskvartettia joka pojan kesäleirillä kuultu. Koska minun lauluharrastukseni silloin rajoittui muutamiin virsiin ja lauluun ”Mimmi klroolasi kätipohjaa, minä vain uin koirlaa”, en muista mitä he siellä Loitimon rannassa nuotion savussa lauloivat, mutta hienoa se oli. Ilta hämärtyi ja järvi taustalla sileni – laulun loputtua kaiku kaukaisemmilta rannoilta toisti sen mihin äskeinen laulu päättyi.

Rauno ja Jouko kävivät ammatikseen hoitamassa sunnuntaimusiikin Hoilolan pienessä kirkossa, mutta sinne minä en päässyt, koska he kulkivat tuon matkan polkupyörillä ja yöpyivät lauantaista sunnuntaihin pastori Kyntäjän pappilassa kirkon vierellä.

Sitten oli lähes pakollinen kirkonkäynti. Parasta oli aina mennä kirkkoon, jossa aika kului jotenkuten. Kirkonmenojen aikaan ei pappilassa saanut tehdä muuta kuin käydä ulkohuussissa – ei esimerkiksi saanut veistellä puukolla jotakin.  Kirkossa sai kuulla virsien ja messun säestyksiä ensi vuosina harmoonilla ja sitten vuoden 1950 jälkeen uruilla soitettuna. Harmoonin soitosta minulle ei ole jäänyt mielikuvia, mutta uruista kyllä. Varsinkin oli mielenkiintoinen urkujen palkeiden voimanlähde. Hän oli nimittäin usein apulaisena pappilassa nähty Maikki Huurinainen, joka kohtalainen painonsa apunaan painoi ensi toisen palkeen alas ja sitten hyppäsi toista alas painamaan. Jonkin aikaa kirkossa oli myös ylipitkä airo, jolla samat palkeet saatiin toimimaan.

Uusi kanttorimme oli hyvin kohtuullinen soittotaidoiltaan verrattuna edeltäjäänsä Toivo Viroon ( jonka edellinen asemapaikka oli ollut peräti Terijoki), mutta protokollaan kuuluvan loppusoiton hän aina soitti. Äitini sanoi minulle, että loppusoitto kuuluu myös jumalanpalvelukseen, eikä silloin vielä saa poistua, vaikka pitkästyttävä isäni saarna oli loppunut jo aikoja sitten. Kanttori joutui itse hakkaamaan lämmityspuunsa ja haisi vahvasti hielle, kun tuli sen urakan jälkeen pappilaan käymään. Siitä äitini motkotti. Toivo Viro sävelsi siskoni Sinin synnyttyä hänelle tuutulaulun, joka – melkein voi sanoa – oli arkkihuono tai paremminkin sanottuna aivan arkipäiväinen ilman pilkahduksia suuremman säveltäjän odotuksesta. Ehkäpä tuon sävellyksen kehnouden takia äitini pystyi teilaamaan Toivo Viron sävellyskonsertin kuulematta yhtään sävellystä siitä.

Äitini ja isäni lauloivat kirkkokuorossa. Sen harjoituksia pääsin joskus kuuntelemaan Koveroon, noin seitsemän kilometrin päähän. Kanttorin kuoronjohtotaitoja ei oikein arvostettu ja isäni joutui joskus antamaan äänet, kun kanttori ei kyennyt. Isänihän armeija-aikanaan rintamalla perusti jopa kuoron ja tiettävästi itse johtikin sitä. Minusta monella äänellä laulaminen oli ihmeellistä – miten he kaikki pysyivät äänissään, vaikka oli kolme muuta ääntä laulamassa aivan eri nuotilla!

Suurin – ja myöhemmin sananmukaisesti – muusikko perheessä oli Aarno. Hänen harrastuksenaan oli voimistelu. Siitä oli seurausta, että hänellä oli myös musiikkiin hyvin urheilullinen ote. Soittopelinä pappilassa oli harmooni. Aarno osasi soittaa yhden kappaleen ulkoa: ”Kaunis Karjala, isiemme maa” –marssin. Sanat vääntyivät siihen kuitenkin jotenkin seuraaviksi: ”… äiti osti potkupallon maitokaupasta, sitä me potkikaamme, kunnes me sen rikki saamme” jne. Aarno soitti aina molemmat paisuttimet päällä. Paisutin on harmoonissa sellainen vekotin, jolla voi hiukan säädellä kuinka paljon ilmaa pilleille tulee ja sitä myöten äänen voimakkuutta. Paisuttimia oli kaksi ja niitä hoidettiin jalkoja levittämällä. Aarnolla oli aina paisuttimet auki ja oktaavikaksinnukset päällä, että saisi mahdollisimman kovan äänen. Samaa tapaa harrasti hän myös laulussaan, joka johti siihen, että hän elämänsä loppuun saakka lauloi ylisuurella paineella eikä saanut lauluansa mitenkään soimaan missään rekisterissä. Toisin oli Karin ja Raunon kanssa, joitten ääniala oli tenori. Heidän tarkoituksenaan oli saada ääni soimaan eikä niinkään mahdollisimman kova ääni.

Mielivirsikseni jäivät virsi 106 ”käy köyhään sydämeeni sä henki totuuden”, jota lausetta voi hyvinkin toistella elämänsä aikana ja sitten kovin liikuttava pääsiäisvirsi ”Murhemielin kyynelöiden oppilasta kaksi käy”.

Virret jäivät niin mieleen, että kun vuonna 1950 pääsin Vuoksenniskalle ja kuulin jotain jatsin tapaista, olin ymmälläni ja kysyin ”mitäs virlttä tuo on”.

Vuolijoen aikoihin oli tietysti kohokohta, kun voitin sarjassani pitäjän laulumestaruuden laulamalla ensiksikin sopraanoaarian ”Muista muista suur ol Väinö” Merikannon oopperasta Pohjan neiti ja sitten lasten laulun Hopoti hopoti hopoti hoi varsa hypäten  hirnuu. Laulunumeroni korottui kuutosesta kahdeksikkoon. Olisikohan pitänyt olla universumin mestari, saadakseen Vuolijoella laulusta kympin.

Seuraavaa tapausta pitikin odottaa sitten pitkään. Muistaakseni jouluna 1956 kävimme kirkossa äidin kanssa – siinä Kajaanin tosi rumassa puukirkossa – kuuntelemassa tyttölyseon kuoron konserttia. He lauloivat aivan ihanasti mm. laulun – pahus nimen olen unohtanut, mutta ihanaa se oli ja latinaa – olikohan se  se keskiaikainen laulu ”Personent hodie voces puerulæ, laudantes jucunde qui nobis est natus, summo Deo datus; Et de virgineo ventre procreatus.” jne. (No joo, lunttasin vähän, koska en muistanut sanoja aivan tarkkaan aivan heti kuudenkymmenen vuoden takaa! Käännettynä jotain seuraavaa ”Kajahtakoon tänään / lasten äänet / iloisina ylistäen / Häntä joka on syntynyt meille / kaikkein korkeimman Jumalan antamana / ja synnytettynä neitsyen kohdusta”). Sitten kun pääsin Kajaanin lyseoon, oli elämys tajuta, että monella äänelläkin voi laulaa. Sitä harrastettiin jo toisella luokalla. Rouva Kytö sitä esitti ja me onnistuimme. Tuli onnistumisen tunne.

Sitten mennäänkin jo vuoteen 1959. Suomen opettaja Isomursu Savonlinnassa soitti magnetofonilla meille Sibeliuksen Tuonelan joutsenen. Ei ollut mursu tyhmä eläin. Minun silmiini kihosi kyyneleet, niin kaunista se oli. Katsoin vaivihkaa muita, mutta eivät ne vetistelleet. Minä olin 14-vuotias. Englannintorven valittavasta äänestä ei ollut vaikeaa olla pitämättä. Savonlinnassa yksi teini oli päässyt pitkälle pianonsoitossa: hän esitti Sibeliuksen Etydin jossakin yleisessä tapaamisessa ja aivan moitteettomasti (tosin tempo oli aika hidas). Minäkin pääsin Savonlinnassa ääneen: joskus ennen joulua oli jotain pikkujoulun tapaista luokassa ja minä tempaisin (ilman säestystä) pulpetilla istuen Ludwig Fischerin juomalaulun Im tiefen Keller (suomeksi) – hyvin kelpasi, mutta kyllä minua jännitti esiintyä vaikka kuulijoina oli pelkästään tuttuja. Tuossa laulussa muuten ääniala on kaksi oktaavia – aika hyvin juuri äänenmurroksen sivuuttaneelta.

Savonlinnassa kuuluin kirkkokuoroon, koska siellä oli erittäin mielenkiintoinen tyttö – äitini oppilas tyttölyseossa – jonka kanssa oli hauskaa kulkea talvi-ilmassa ja pussailla (edelleenkin 14-vuotiaana). Siinä sitä oppi kuin ilmaiseksi ihmissuhteita ja kuinka niitä piti hoitaa. Kaksi vuotta sitä juhlaa kesti, kunnes oli aika muuttaa Imatralle ja etsiä sieltä paikallinen tyttö.

Imatralla äitini pisti minut musiikkiopistoon laulua opettelemaan. Opettaja oli musiikkiopistotasolle aika huippua – Sibelius-Akatemiasta Jolanda di Maria Petris, jonka juuret olivat Rooman oopperassa. Minun hentoinen ääneni ei paljoa sen kummemmin vakuuttanut, mutta kun ei parempiakaan ollut, niin jouduin laulamaan oppilasnäytteessä orkesterin kanssa. Orkesteri painoi päälle kuin yleinen syyttäjä, ja vain vaivoin sain ääntäni hiljaisemmissa kohdissa kuulumaan kapelimestarin takana seuraavaan yleisöön saakka.

Sitten hypätään vuoteen 1964. Oli teinien valtakunnalliset kilpailut mm. yksinlaulussa. Tulin vain toiseksi, koska en osannut valita kunnollista laulua. Mutta hyvä niinkin. Koulutoverini Timo Markkanen (nykyisin Koski) säesti. Ei minua ramppikuume vaivannut, mutta olin pettynyt, kun sain vain toisen tilan. Hyvä asenne minulla. Vain voitot kelpaa. Olisi pitänyt valita vapaaksi lauluksi Kaksi krenatööriä eikä mitäänsanomatonta antiikkista aaria, jossa ei ollut mitään esittämistä.

Sitten pyrin Sibelius-Akatemiaan vuonna 1966. Kaikkien kummastukseksi pääsinkin. Pianonsoittoni ei ollut niitä parhaimpia, mutta laulu oli. Pääsin Jolanda di Maria Petriksen oppilaaksi. Jo vuonna 1964 liityin Ylioppilaskunnan laulajiin, joiden kanssa pääsin seitsemäksi viikoksi USA:han laulamaan 32 konserttia, viimeiseksi Carnegie Hallissa New Yorkissa.

Pettymyksiin musiikin alalla sai tottua. Kyllä oli kanttori ja diplomiurkuri Pentti Savolainen punainen, kun Savonlinnan kirkkokuoron piti esittää kirkkovaltuustolle joku erittäin hyvin harjoiteltu kappale. Kappale meni auttamattomasti poikki, kun kaikki jännittivät niin tuota arvokasta yleisöä ja joku sössi äänessä ja sisääntulossa niin, että kaikki muut luulivat laulavansa väärin ja lopettivat. Kyllä hävetti.

1973 oli sisarusten konsertti Viinijärvellä, jossa isäni oli pappina. Erikoisimpia esiintyjiä oli veljeni Elias, joka soitti kontrabassoa. Hän oli ottanut muutamia soittotunteja ko. soittimessaan, ja kyllä se siltä kuulostikin. Soitto ei tosin katkennut ja asiantunteva yleisö osasi antaa arvoa näin arvokkaan soittimen hallitsijalle. Veljeni Aarno taas ei ollut ottanut yhtään soittotuntia tutustuakseen soittimeensa klarinettiin. Soitin on niin vaikea, että siinä epäonnistumiset tulevat esiin instrumentin erittäin läpitunkevina kiekaisuina, jos huulet eivät purista suuhista tarpeeksi. Aarnon tuottama maksimaalinen ääni ylitettiin siis kiekaisujen kohdalla. Piti olla todella kuin perussuomalainen Soinin ihailija, jos ei olisi arvannut noita epäonnistumisiksi.

Sitten elämyksiä. Noin vuonna 1979 olin Outokummussa sen aikaisen perheeni toisen puolen asuinpaikkakunnalla ja itsenäisyysjuhlissa. Outokummun työväen soittajat esittivät koko torvisoittokuntansa voimin Sibeliuksen Finlandian. Siihen aikaan oli punikkilaulu voimissaan: ”Läks Isontalon Antti Härmästä päin, kera joukkojen rynnistäväin, kuularuiskut pani tärärättättää, piti polosujen asemansa jätätättää”. Työväen soittokunta oli käsittänyt roolinsa jotenkin työväen ampujiksi (kokoomuksen ampumaseura) ja päästeli Finlandian siinä kohdassa, jossa trumpetit soittavat synkoopeissa ”Tärärät rät tät tää” sellaista täräyttelyä kuin suojeluskunnan kuulruiskut ja työväen ampujat olisivat yhdistyneet ”tärärärärätätätät”. Kukaan kansakoulun juhlasalissa ei nauranut, kun minäkin sain nauruni pidellyksi.

Pienoiseksi pettymykseksi jäi vuonna 1971 esiintymiseni upseerikoulun kvartetin kanssa Linnanmäellä SAInt-esittää tapahtumassa. Minä olin silloin RUK:n kuoron johtajana. Katsoin viikon päiväsuunnitelmasta, milloin IT-patterin piti olla metsässä ja yötä. Niinpä määräsin kuoroharjoitukset seuraavaksi aamuksi kello kahdeksaksi, jolloin siis pääsin aamupalaa tuovan auton kyydissä kasarmille ja johtamaan kuoroa, kun toiset jäivät vielä rämpimään sateeseen ja kylmään koko päiväksi. Paluukyydin järjestämisessä en ollut niin kovin aktiivinen. Em. Jouko Linjaman RUK:n matrikkelissa sanottiin hänestä, että kuoroharjoitusten ajankohta korreloi hyvin positiivisesti taisteluharjoitusten kanssa. Niin mikä se pettymys – no,. nousimme lavalle ja lauloimme, mutta mikrofonit eivät olleet päällä. Monisatapäisestä yleisöstä vain etupenkkiläiset kuulivat jotain – emme kuitenkaan toistaneet esitystämme vaan lähdimme kotiin. Kuin epäonnistumisen kertauksena tapasin Peacockin yleisössä nuo mukavat tytöt Savonlinnasta, joista toinen oli ollut tyttökaverini 12-vuotta aikaisemmin ja molemmat silloin kirkkokuorossa. Se vähän paransi tunnelmaa. Eivät he (se toinen tyttökaveri oli seurustellut veljeni Eliaksen kanssa) mitään olleet kuulleet, mutta uskoivat, kun sanoin että hyvin meni. Molemmat tytöt soittivat viulua ja soittivat joskus meilläkin. Ihmettelin, miten kova ääni tavallisesta viulusta lähtee -  soitetuista kappaleista ei taaskaan ollut hajuakaan.