Tuli mieleen ruveta muistelemaan, mitä oli 1950-luvulla erikoista käytöstä tai asiaa, jotka nykyään eivät ole tapana tai ovat kokonaan käyttäytymisenä hävinneet (Tällaisista tunnistettavista käyttäytymispiirteistä käytti Richard Dawkins kirjassaan Selfish gene nimitystä ”meemi”.) Tämähän on saman ajanjakson päässä kuin mummoni muistelut 1950-luvulla kun hän kertoo ajoista vuonna 1890 – siis hyvin pitkän ajanjakson takaa. 1950-luku ei tullut mieleeni sen takia, että silloin olisi ollut joku erityinen tapojen muuttumisen murros, vaan siksi, että se on ensimmäinen ajanjakso, josta minulla on omakohtaisiakin muistoja.

Lähdetäänpä käymään asioita läpi alhaalta päin eli kengistä. 1953 oli vielä suutareita ja muuten vain suutarin taidot omaavia, jotka osasivat tehdä kengät tai ainakin uusia puolipohjat kuluneiden tilalle. Minun koulupaikassani Härmissä oli tällainen Myller-niminen suutari. (Härmin kylässä melkein puolella kylästä oli Myller sukunimenä). Jos kansakoululaisella ei ollut kunnon kenkiä, niin anomuksesta kunta voi sellaiset hankkia kengättömälle köyhälle. (Minulle ei hankittu kenkiä kunnan puolesta, vaan sain pitää Eliakselta pieneksi jääneitä.)

Kun kengät aamulla vedettiin jalkaan, ei niitä sitten päivällä riisuttukaan. Tämähän asetti kengälle kovat vaatimukset: nahkan piti olla hengittävää eikä hiostuttavaa. Kenkiä ei koskaan riisuttu eteiseen, kun mentiin kylään. Ei tullut mieleenkään, että vieraat käyskentelisivät sisällä sukkasillaan. Sen sijaan kyllä Nokian kumitehtaan valmistamat kalossit jätettiin  eteiseen. Kalosseja käytettiin kun oli sohjoa tai muuten vain loskainen keli. Oletteko muuten nähneet yhdessäkään amerikkalaisessa TV-sarjassa, että sarjahenkilöt riisuvat kenkänsä sisään tullessaan? Luulenpa, ettette ole – tai ehkä joskus hauskuutuksena. Mökkien miehillä oli kaikilla saappaat – vain herraskaisilla oli upokkaat.

Hammasharjat tekivät vasta tuloaan. Minulla ei ollut hammasharjaa olemassakaan vasta kun joskus 12-vuotiaana. Niinpä sain tutustua Tuupovaaran terveydenhoidon hammaspuolen osastoon, josta vastasi vuosittain kylällä käyvä hammaslääkäri. Hänellä oli mekaaninen porakone, jota lääkäri poratessaan käytti polkimilla kuin rukkia. Kierrosluvut eivät poran kärjessä kohonneet kovin suureksi ja kun ei kuoletusta käytetty, oli poraamisen kuunteleminen passiivisena potilaana melko ilkeää. Lisäksi hammaslääkärissä haisi antiseptiset aineet, joka sekin outoudessaan pisti pelottamaan.

Sanaa ”uudenaikainen” käytettiin hiukan toisessa merkityksessä kuin nykyään. Esimerkiksi v. 1950 kerrottiin sanomalehti Karjalaisessa, että ”Mannervaaraan oli rakennettu "uudenaikainen kaksikerroksinen koulurakennus”. Vuoden 1950 uutta aikaa oli, että vesi piti hakea ulkoa kaivosta, sauna oli ulkorakennuksessa, koulua lämmitettiin joka huoneessa olevilla puu-uuneilla eikä taloon tullut sähköä. Siis valaisimina olivat öljylamput lippulamppuna 12-linjan öljylamppu. (”Linja” ja luku siihen liitettynä kertoo öljylampun sydämen leveyden. Mitä leveämpi sydän, sen parempi valo.)

Veroja maksettiin, kuten on aina maksettu. Oli kunnan vero, valtion vero, kirkollisvero ja omaisuusvero. Lapsellisille maksettiin tulonsiirtoina lapsilisää, joka oli veroton. Ennakkoveron käyttöönottoa pohdittiin pitkään. Ilmeni tietenkin, ettei monikaan älynnyt säästää verottomasta tulostaan veroa varten mitään, vaan joutui vaikeuksiin. vuoden loputtua, kun verot piti maksaa. Vuonna 1951 tuli käyttöön leimamerkit, joita piti verokirjaan liimata veron määrän mukaisesti.

Siviilisääty ratkaisi paljon verotuksessa. Jo vuonna 1940 keksittiin, että poikamiehet ja poikatytöthän ne säästävät paljon, kun eivät ole naimisissa eikä heillä useinkaan ollut elätettäviä. 1940 määrättiin poikamielle lisäveroa 40 prosenttia lisää naimisissa oleviin verrattuna. Veroa oli maksettava, jos vielä 24-vuotiaana oli naimaton. Veron määrää tasoitti suhteellisesti naimisissa oleviin nähden se, että naimisissa olevien tulot laskettiin yhteen ja heitä verotettiin kuin yhtä henkilöä. Kun vero oli progressiivinen, ei poikamiehen lisävero todellisuudessa ollut aivan noin paljon. Lopulliseksi yksinäisyyden rangaistusmääräksi asettui sitten kohtuullinen 20 prosentin lisävero.

Naurukin pantiin verolle. Konsertit, lavatanssit, teatteri, elokuvat ja tivolit saivat aluksi maksaa 10 prosenttia pääsylipputuloistaan veroa alkaen vuodesta 1915, mutta veron tuotto huomattiin pian ja vero korotettiin jo vuonna 1919 25 prosenttiin. Ahneus iski kuitenkin, kun kankaalle alettiin heijastaa elokuvia. Se oli niin lystiä, että siitä piti maksaa veroa 40 prosenttia pääsylipputuloista. Syntisistä syntisin eli kabaree sai pulittaa puolet pääsylipputuloistaan. Huvivero oli aluksi korvamerkittyä ja käytettiin sen tuotto köyhäinhoitoon. Vasta 1.1.1981 luovuttiin huviverosta. Siihen saakka jopa pelikorttien hinnasta osa oli huviveroa.

Metsän alkuperäisasukkaiden katsottiin aiheuttavan merkittävää haittaa. Niinpä esimerkiksi sudesta maksettiin tapporahaa 500 mk per kappale. Muita hintoja esim. kettu 20 mk ja hylje 40 mk. Nahkan kun vei nimismiehelle, niin sai selvää rahaa ja verottomana. Tapporahan maksaminen lopetettiin vasta 1975.

Koiraverokin keksittiin. Sen suuruus oli 1950-luvulla ja maaseudulla 500 – 1500 mk vuodessa eläimeltä. Kissoja ei verotettu.

Tanssikielto poistettiin vasta 9.9.1948. Silti luterilaisen kirkon juhlapyhien aikaan eivät muidenkaan uskontojen kannattajat saaneet järjestää tansseja. Vasta 1960-luvun lopulla tuon yhden uskontokunnan juhlat eivät estäneet enää tanssiaisia.

1950-luvun alussa traktoreita oli vielä harvassa. Hevonen teki raskaat peltotyöt. Sen sijaan harvassa eivät olleet pontikkatehtaat. 1950-luvun alussa Tuupovaarasta sai alkoholipitoisista juomista ainoastaan pilsneriä, 2,25 prosenttista, eau de colognea (paikallisittain otikkaloonia) ja kenkälankkia. Nuo viimeksi mainitut eivät kaikkia miellyttäneet, joten ei kun kylän toiseksi ainoalla Ronkaisen taksilla Joensuuhun ostoksille, jos Palviaisen taksi oli varattu. Ronkaisen taksi oli kuplavolkkari ja hän valitteli, että siihen pitää asettaa valaistu VAPAA läppä joka läpäytettiin tuulilasia vasten, josa ajoa ei ollut. Taksi Joensuuhun (yli 55 kkm) oli kuitenkin melko kallista matkailua, joten pontikkatehtaille oli tilausta. Poliiseja oli kylällä oikeastaan vain yksi. Kun muutakin tekemistä oli, niin pontikkatehtaita tuhoamaan lähdettiin vain silloin kun oli varma tieto ja muuten luppoaikaa. Useimmiten tehtaan käräytti naapuri, joka ei saanut ilmaista huikkaa. Pontikkaa tehtiin myös tilaustyönä. Veljeni Rauno kertoi valitettavan uutisen kirjeessään Kari-veljelleen, että nyt ei voinutkaan tilata pontikkaa Karin vierailun ajaksi, kun tehdas meni nurin ja tekijä oli putkassa. Uusia yrittäjiä kuitenkin tuli. Kiinnijäämisriski oli aika pieni, mutta tuotto suuri.

Tuupovaaran kauppojen valikoimat olivat melko rajatut, vaikka väkeä pitäjässä asuikin yli 4000 ihmistä. Ei ollut esimerkiksi maitoa. Maidon jokainen sai joko omasta takaa tai sitten tinkimaitona. Voitakaan ei usein ollut. Sen sijaan margariinia löytyi. Maitoa ei suinkaan pakattu mihinkään muovipusseihin tai pahvitölkkeihin. Ensiksikin muovipusseja ei oltu keksitty eikä toiseksi kenellekään tullut mieleen, että pahvin sisällä voi mitään kuljettaa. Vielä 1956 Helsingissä Malmilla oli maitokauppa. Maito tuotiin suurissa säiliöissä ja laskettiin kaupan säiliöihin. Jäähdytystä ei ollut, joten maito piti kauhoa litran mitalla sukkelasti ihmisten hinkkeihin, jottei ehtisi hapantua. Siitä huolimatta joskus sai hapantunutta maitoa.

Tuoretta kalaa ei ollut myytävänä. Kaupoissa ei ollut jäähdytyslaitteita, joten jokainen sai hakea kalansa itse järvestä. Pistävän hajuisia ytysuolaisia sillitynnyreitä sen sijaan oli ja tietenkin kalasäilykkeitä. Meille ei kalasäilykkeitä tarvinnut ostaa, kun tuoretta kalaa oli melkein aina niin paljon kuin vain jaksoi syödä.

Kunnan terveydenhuollon hoiti kunnanlääkäri, terveyssisar ja kätilö. Jos tuli enemmän sairaaksi, joutui Joensuuhun keskussairaalaan. Kunnanlääkärillä oli röntgen-laitteisto, jolla hän vaikka huvikseen otti röntgenkuvia itsekään mitenkään valotuksen aikana suojautumatta.

Linja-autot hoitivat joukkoliikenteen. Useissa autoissa oli kuljettajan lisäksi rahastaja. Jos rahastajaa ei ollut, niin matka maksettiin sitten kun autosta lähdettiin. Tähän tuli hirveä uudistus silloin, kun määrättiin, että matka pitääkin maksaa etukäteen, vaikkei tiedä, pääseekö auto perille. Linja-auton takaosassa oli eristetty koppi, jossa sai tupakoida ja juoda viinaa. Viinaa juotiin vasta kun tultiin Joensuusta.

Rautateillä oli kummallisesti henkilökuljetuksiin tarjolla kaksi luokkaa: toinen ja kolmas.  Vasta 1956 kolmas luokka poistui ja siitä tuli toinen luokka, vastaavasti toisesta luokasta tuli ensimmäinen luokka. Minä en ennen vuotta 1965 matkustanut kuin toisessa luokassa.

Ulkomaalaisia ei Tuupovaarassa käynyt enää saksalaisten sotilaiden ja vuoden 1941 jälkeen, kun se ainut sveitsiläinen kreivikään ei päässyt tulemaan Ilomantsista lumiesteiden vuoksi 1930-luvulla. Ulkomaalaisiksi kelpasivat helsinkiläiset, joilla oli kummia sanoja. Esimerkiksi itikoista he käyttivät nimeä hyttynen. Kerran tosin joku oli ottanut kuvan neekeristä seisomassa Joensuun kirkon portailla. Kyllä me sitä ihmeteltiin, sitä kuvaa, vaikka tiesimme, että neekereitä oli Afrikassa, jossa he puhuivat neekereitten kieliä, mutta eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa, ennen kuin lähetyssaarnaajat taidot heille opettivat.

Sellaista oli elämä 1950-luvulla kun sotakorvaukset oli maksettu, kahvi kortilla ja olympialaiset tulossa. Olympialaiset oli tosin sellainen sana, jota ei osattu lausua silloin niin kuin nytkään.