Kuulin, että minun pitää ottaa osavastuuta myös Philadelphian telakan projekti- ja tuotannonohjausohjelmiston ylläpidosta. Samalla – harvinaista kyllä – annettiin palkankorotus pyytämättä. Sinne siis jouduin puhumaan amerikkaa. Se ei ollut mikään ongelma – firmassahan oli vuosikausia ollut opetusta englanninkielessä aina äidinkielenään englantia puhuvan vetämänä, johon koulutukseen minä aina osallistuin (ruotsin kielessä samoin).  Mutta sehän tarkoitti matkoja USA:han. Lentopelkoni oli kuitenkin jo vaimentunut siedettäväksi, joten laivalla ei tarvinnut sinne mennä, kuten tein ensimmäiset matkat Saksaan nelisen vuotta aikaisemmin.

Telakka sijaitsi paikassa nimeltä Naval Business Center. Se tarkoitti sitä, että siellä oli noin kuutisenkymmentä sota-alusta, osa odottamassa purkamista ja osa muuten vain. Olipa siellä minulle monista elokuvista tuttu Kitty Hawk hävittäjäkin, josta oltiin tekemässä museota. Yksi lentotukialus, Missouri, oli purettavana. Muutamia laivoja oli otettu uudestaan käyttöön Persianlahden sodan aikana ja joitakin oli ehditty myydä Etelä-Koreaan. Kitty Hawk oli saanut oman avenuensa tähän seutuun. Portilla sisään tullessa oli tarkastus, joka koveni huomattavasti WTC-iskujen jälkeen. Kun tulin taksilla sisään, niin taksinkuljettaja sai kaivaa henkilöpaperinsa takakontista, ennen kuin päästiin jatkamaan. Minulla oli kuvalla varustettu lupalappu. Toimivia laitoksia alueella oli potkureita sukellusveneisiin valmistava tehdas ja tietenkin se telakka, jossa kävin, ja jossa tehtiin uusia laivoja. Muuten siellä enimmäkseen pantiin vanhoja laivoja palasiksi. Vapaassa Amerikassa on hauska Jone’s pact, joka maksaa niille paljon. Siinä päktissä sanotaan, että Amerikan kaupunkien välillä saa rahtia kuljettaa vain alukset, jotka on rakennettu USA:ssa. Niinpä nämä laivat, henkilö Jonesin suosiollisella avustuksella, maksavat ainakin kaksi kertaa niin paljon, kuin ulkomailla rakennetut, ja rahtimaksut ovat tietenkin saman verran normaalia tasoa korkeammat. Niin vapaassa Amerikassa.

Toisen työmatkani U.S.A.:han tein siis alkaen 20.1. ja päättyen 18.2.2000, siis kolmen viikon työmatka. Edellisestä matkastani sinne ehtikin kulua 35 vuotta (se oli Ylioppilaskunnan laulajien seitsenviikkoinen konserttikiertue Kanadaan ja USA:han – työmatkaksi sen teki ensinnäkin antamamme 32 konserttia ja toiseksi kuorolaisille maksettava päiväraha). Tällä kertaa ei sen kummempaa hämminkiä ollut lentämiseen totutellessa, olihan lentoyhtiönä Euroopan luotettavin Finnair ainakin New Yorkiin saakka. Lisäksi sain business-luokan lipun, joten tilaa oli mukavasti ja ateriat loistavia. Suora reitti Helsingistä New Yorkiin kulkee Suomessa Porin kautta, sitten Islannin eteläpuolitse Grönlannin kärkeä hipoen New Foundlandin ja Bangorin yli perille. Koneena oli luotettava DC-10. Ikävämpiä turbulenssejakaan ei sattunut. Kun mennään länteen, niin kellonaika ikään kuin supistuu ja perillä ollaan aikaisemmin kuin myöhemmin.

JFK-kentältä piti olla jatkolentoyhteys jollakin pienellä härvelillä Philadelphiaan, mutta kun oli ollut kova lumipyry, niin se lento oli peruttu ja matka jatkui tuon 200 kilometriä erikoisbussilla. Bussi pysähtyi yhden kerran vaatimattomalle levähdysasemalle, josta sai hiukan evästä mukaan.

Työkaverini oli ollut jo viikon Philadelphiassa, ja hänen piti olla vastassa lentoasemalla. Tieto lennon peruuntumisesta ei ollut kantautunut hänelle saakka, joten emme kentällä tavanneet. Ajoin lopulta taksilla majapaikkaamme, joka sijaitsi melko mukavasti kentän vierellä, sen kiitoradan vieressä, josta lähtivät vain vähä-ääniset potkurikoneet New Yorkiin ja minne lienevätkään. Hotellilla sitten viimein tavattiin. Tämä hotelli oli jokseenkin tavanomainen keskitason Sheraton: alakerrassa ravintola jne. Meillä oli Philadelphian telakan auto käytössä, joten kun työkaverini lähti viikon perästä, jäin minä kahdeksi viikoksi ajelemaan hotellin, telakan ja viinakaupan väliä. Telakka ei tietenkään sijainnut keskustassa, joten minkäänlaisia ruuhkia ei ollut edes kuusi-kahdeksankaistaisella moottoritiellä, jota joutui käyttämään muutaman mailin; automaattivaihteisiin tottui pian.

Kollegani perehdytys oli tarpeen, sillä olisin ollut aivan eksyksissä, jos olisin yrittänyt oluen ostoon: sitä myytiin parakissa jonkun kaatopaikan vierellä kuuden mailin päässä keskustasta. Downtownissa oli yksi R-kioskin kokoinen viinakauppa. Oltiin Raamattuvyöhykkeellä. Paikalliset kävivät asioilla joen toisella puolella toisessa osavaltiossa, Delawaressa, Camdenin pikkukaupungissa. Siellä oli sitten liquor store lähes joka korttelissa. Philadelphian kioskissa oli seinällä lappu: ”If you are under 21, we do not call your mom, we call the police.”

Philadelphiassa oli oikea talvi. Lunta tuli silloin tällöin varoitusten kassa. Taisipa yhtenä noista perjantaista olla sellainenkin varoitus, että lähtekää klo 12 kotiin sillä klo 3 ip. alkaa kunnon myräkkä (ei alkanut). Kaikki vähänkin pitempimatkalaiset lähtivätkin. Philadelphiassa ei voinut käyttää nastarenkaita, vaan kesät talvet ajeltiin samoilla. Niinpä tiehuolto tyrkkäsikin lumi- tai pakkaspäivinä teille sellaiset määrät suolaa, että varmasti ei tilkkaakaan pohjavettä jäänyt saastumatta. Toimistoparakki (niin, se oli parakki) sijaitsi aivan joen rannalla, joten tupakalla ollessa vilvoittavan karhea tuuli pyyhki mahdollisesti työn aiheuttaman hien tiehensä. Tuulet olivat aika kovia. Muuten ajaminen oli vaivatonta, kunhan aina malttoi moottoritielle tullessa painaa kaasua tarpeeksi syvään.

Telakalla ei ollut ruokalaa niin kuin Saksassa. Toimiston pihalla kävi tosin ruoan suhteen nakkikioskia etevämpi ruoka-auto, jossa oli kaikenlaisia hampurilais- ym. tuotteita, mutta siitä emme evästä ottaneet, vaan kävimme kaupungissa syömässä milloin missäkin. Useimmiten kuitenkin Sautterin pienessä kojussa telakan ulkopuolella. Sieltä sai kohtuuhintaan kupposen soppaa, keksejä ja usein pääruoaksi samoin jonkun hampurilaisen. Taisi olla koko Sautterin perhekunta siellä töissä noin seitsenkymppistä isoäitiä myöten. (Muutama vuosi jälkeenpäin koko kuppila oli purettu, joten historiaa tuokin.) Kaupungilla kävimme pari kertaa kiinalaisessa buffetissa, jossa ruoka oli tosi edullista, kun ottaa huomioon että kiinalaisittain tehtyjä ruokalajeja oli valittavissa noin 70 erilaista. Taisi silloin maksaa peräti 7 dollaria koko ateria.

Niin, sitten piti olla ihan yksin, kun työkaverini lähti takaisin. Pidin koulutuksia, olin mukana palavereissa ja koodailin ohjelmiin muutoksia. Työtä oli enemmän kuin ehdin tehdä, mutta voihan sitä tehdä sitten Lahdestakin käsin. Välitön asiakkaiden henkilöiden tapaaminen helpotti sitten jatkossa yhteydenpitoa. Joiltakin piti kysyä, miten heidän nimensä lausutaan – kuulin että herra nimeltä Keng Tai sanoo nimensä Keng Tai.

Ehdinpä kerran käymään kaupungilla sinfoniakonsertissakin (sinne tosin menin ja tulin taksilla) Music Academy Hallissa. Konserttisali oli suuri, mutta siellä lähes halvimmilla paikoilla istuessa oli suhteellisen ahdasta. Ohjelmassa oli moderni sinfonia (en nyt enää muista säveltäjää [teos oli Henryk Góreckin toinen sinfonia, ”kopernikaaninen”; lisäys I.P. 3.7.2013]), joka oli hyvinkin mielenkiintoinen. Sitten taisi olla vielä lisäksi Beethovenin pianokonsertto tms.

Matka takaisin Suomeen kävi aika kömpelösti. Olin hyvissä ajoin lentoasemalla. Lunta tuli taivaan täydeltä, joten arvasin jo, ettei lentoa New Yorkiin tehdä. Niinpä kun noin kello 12 olin tiskillä, ihmettelin, miksi taulussa vieläkin oli luettavissa lennon aika, vaikka se ei varmasti lähtisi. Viimein sitten lennon peruutus näkyi sielläkin. Minä kyselemään kuljetusta New Yorkiin. Varsinainen virkailija ei tiennyt asiasta mitään ja kehotti menemään American Airlinesin tiskille ja kysymään punapukuiselta naiselta asiaa. Ei siellä tietenkään mitään punapukuista ollut. Vihdoin sain selville että auto tulisi puoli kahdelta viemään New Yorkin matkustajat JFK:lle. Ei tullut puoli kahdelta. Olin käsittäväninäni, että auto olisi limousine, mutta vasta kun aseman eteen kurvasi pienoisbussi, jossa luki LIMOUSINE, arvasin asian oikein. Mitään kuulutuksia asiasta ei tullut, joten arvuuttelimme, me matkustajat bussissa, mihin tämä bussi on menossa. Matka sitten alkoi ja tavanomainen pysähdys kahville puolivälissä. Siinä katselin jo huolestuneena kelloa ja alkoi näyttää siltä, että en millään ehtisi koneeseen. JFK:lle ajettaessa on ylitettävä Verrazano-siltä. Siinä olikin mukavat ruuhkat, kun joku työntämällä yritti siirtää sammunutta autoaan sillan toiseen päähän. Soitin Finnairille, josta sanottiin, että yrittäkää nyt vain, koska näyttää siltä, että koneen lähtö viivästyy. Vihdoin olin sitten terminaalissa, jonka ääreen Philadelphian kone olisi laskeutunut, jos olisi. Sieltäkin vielä soitin Finnairille, josta sanottiin, että koettakaa vaan ehtiä, he lähettävät ovelle ihmisen vastaan minua. Olikin konsti löytää bussi, joka kuskaisi minut kentän toiselle puolelle toiseen terminaaliin, josta Finnair lähtisi. Matka kesti raivostuttavat 45 minuuttia siinä kentällä. Ovella oli topakka täti vastassa, joka melkein käsikynkkää lennätti minut turva- ja passitarkastusten läpi vauhdilla. Tiskillä piti kuitenkin käydä jättämässä matkalaukulle hyvästit, matkalaukku kun ei varmasti enää ehtinyt koneeseen. Passintarkastaja löi lähtöleiman melkein peukalooni, niin kiire oli. Nainen tyrkkäsi sitten minut hikisenä ja huohottavana putkeen ja sitä myöten Finnairin koneeseen, businessluokkaan. Kun olin takin ja käsikassin saanut hyllyyn ja kiinnittänyt turvavyön, tulikin siihen heti lentoemo kuohuviinilasillisen kanssa. Sitten ehdin vilkaista ympärilleni ja huomasin kulttuuriministeri Suvi Lindenin istuvat parin metrin päässä. Varmaan hän ihmetteli, kuka oli tämä tuntematon arvohenkilö, jota koneen piti odottaa tunti ja 45 minuuttia. Kone nimittäin lähti heti rullaamaan lähtöön pari minuuttia minun tultuani.

Finnairin business-luokka on aika mukava, koska jokaisella oli oma leveä istuin tilpehööreineen ja televisioineen. En kyllä muista paljon mitään muuta seuranneeni kuin että missä tämä kone menee. Kuten jo 35-vuotta aikaisemmin, kun Norjan rannikko alkoi olla tuntumassa, tuntui, että ollaan kohta kotosalla.

En ollut ehtinyt kentältä soittamaan, että sittenkin ehdin oikeaan koneeseen. Niinpä sitten aamun koittaessa soitin lentokoneen puhelimella (omaa ei saanut käyttää) pikaisen viestin kotiin, että tulossa ollaan. Minuutin puhelu maksoi hirvittävät 50 markkaa. Matkalla taisin saada jopa nukutuksi, joten ei se niin pitkältä tuntunut. Aamulla oltiin Helsingissä. Ajoin taksilla Tikkurilaan ja sieltä paikallisjunalla Järvelään. Matkalaukun kävin hakemassa seuraavana päivänä, ei se mihinkään hävinnyt.