[published by kind permission of Sini Kouvonen (Pärssinen)]

17.4.1968 Sini Pärssinen from Madison to Sylvi Pärssinen Tohmajärvi

Dear Mother!
Yesterday and today at school I have been writing you telling about wonderful trip to Waterloo, however, the turn of events is so that I have to tell you news, that, I think, will disturb you. God knows, how difficult this is for me, but now it has to be done. I hope you are while reading this, in a situation, where you can read this many times and think about it from mane points of view. In past months I have been giving you an expression of me like Moll family’s Finnish daughter, and, if I’m right, I have given you the expression of being happy. That’s true. However, at fall I noticed that I was in a surround hugely different than before. Of course, I expected big changes: firstly I had some kind of “father” and , secondly, my family was American. But little by little I began  notice, that differences reached enormous dimensions. You before all know how independent we were raised, and how we learnt to mange all on our own. Actually you were joking that we kids have raised ourselves, not you.

. But here my life was totally guarded, I was living like wrapped in cotton wool. First it was smooth and safe, but with time it began to suffocate me. I was told in detail what I was allowed to do and what not. Of course I understood, that I should adjust to new rules and so I did. I learned make to bed how Molls wanted it and I learned to fold the bedspread like Molls wanted it. I learned that not in this house it was allowed to lie or to sit on the bed during daytime. I learned to go to have a shower in exact time. I learned, how many bulbs it was allowed to have light at the same time. O learned to play piano, study, chnge clothes, come to dinner and go to bed in time. In a word all those small things, that could be done million ways, I learned to do exactly like Molls.

Mrs. Rhinehart (AFS chapter leader in Madioson) was talking many times with me and with my correspondet Margot in New York. I was talking with Mollis and tried to acclimate to the situation ignoring my fears. Eastern holiday was really needed, however, when I came back, I was facing same facts. Then on 16th of April mrs. Rhinehart came to talk with be. I suppose, she got a good picture how it is like the “conversation” with Molls. Yesterday at school she gave me Margot’s letter, because Mom red the previous letter from Margot (and I didn’t say a word). Margot wwrrites: ’Sini, I do feel very strongly that you should move to another family for the remainder of this year, for I want you to be in a situation where you feel free to express your own ideas, to maintain your own individuality, and to have the independence to grow and develop in the manner in which you choose. This is such an important factor in whether or not you can gain and give the most possible during your year here, as well as in your own personal happiness, that we just cannot ignore it. I know how hard you have tried to make your relationship with the Molls work; and I think that they have probably tried too. But it does seem as though there are differencies [differences] in values, in life-styles, and in personalities between you which I just don’t think can be resolved, even by the greatest of efforts on everyone’s part  . . . “

 [Sini, minusta tuntuu erittäin lujasti siltä, että sinun pitäisi muuttaa loppuvuodeksi toiseen perheeseen, koska tahdon sinulle sellaiset olot, joissa tunnet itsesi vapaaksi ilmaisemaan omat ajatuksesi, ja jossa pidät huolen omasta itsenäisyydestäsi, ja voit kasvaa ja kehittyä omien valintojesi mukaisesti. Tämä on niin tärkeä tekijä siinä, saatko vai etkö suurimman hyödyn tästä vuodesta täällä, samoin kuin sinun oman henkilökohtaisen viihtymisesi kannalta, ettemme voi sitä ohittaa. Tiedän kuinka kovasti olet tehnyt Mollien suhteesi eteen; ja luulen että hekin ehkä ovat yrittäneet, mutta näyttää siltä että teidän välillänne on niin paljon eroja arvojen suhteen, elämäntavan suhteen ja henkilökohtaisten ominaisuuksien suhteen, että niitä ei kummankin puolen suurimmillakaan ponnistuksilla saada mitenkään sovitetuksi. ]

17.4.1968 Sini Pärssinen Madisonista Sylvi Pärssiselle Tohmajärvelle

Madison 17.4.1968

Rakas Äiti!

Eilen ja tänään olen koulussa kirjoitellut hauskaa tarinaa Sinulle ihanan ihanasta Waterloon matkastani, mutta nyt ovat asiat saaneet sellaisen käänteen, että minun on kerrottava Sinulle uutisia, jotka luultavasti pahan kerran järkyttävät henkistä tasapainoasi eli mielentilaasi. Luoja tietää miten vaikeata tämä minulle on, mutta nyt se on tehtävä. Ei kertominen ole minusta vaikeinta, vaan se ettei minulla ole aavistustakaan, miten Sinä reagoit uutisiini. Toivottavasti olet nyt tilanteessa, missä saat rauhassa moneen kertaan lukea kerrottavani, rentoutua, ja levätä, ja ajatella asiaa kaikilta puolilta. Jos suinkin mahdollista, älä kiihdy, vaan koeta ottaa tämä tapahtunut tosiasia rauhallisesti ja luonnollisesti. Ehkä tarvitset sydäntippoja tai Inarin moraaliseksi tueksesi!

Pitkin vuotta olen Sinulle kertonut elämästäni Mollien perheen suomalaisena tyttärenä, ja ellen ole aivan väärässä, olen antanut Sinulle sen vaikutelman, että olen ollut tyytyväinen olooni. Tuo onkin totta. Mutta jo syksypuolella havaitsin, että olin joutunut entisestä valtavasti poikkeavaan ympäristöön. Tietenkin olin odottanut suuriakin muutoksia, ensiksikin täällä minulla oli jonkinlainen ”isä”, ja toiseksi perheeni oli amerikkalainen. Mutta vähitellen aloin huomata, että eroavaisuudet tuntuivatkin menevän huiman pitkälle. Sinä jos kuka tiedät, miten itsenäiseksi ja omatoimiseksi olen kasvatettu, niin, Sinähän aina vitsailit, että itse asiassa me lapset olemme itse kasvattaneet itsemme. Olin tottunut suureen määrään yksilöllistä vapautta, ja nautin siitä. Ihan rauhallisesti sanon, Äiti, että jos kenellä, niin minulla on ollut onnellinen elämä, ja suurelta, ehkä suurimmalta osaltaan se on ollut viisaan Äitini ansiota. Minusta on suuremmoista, että Sinä olet opettanut minut matkustamaan yksin, huolehtimaan itse vaatteistani ja pesemisistäni, samoin kuin läksyistäni (montako kertaa Sinun on täytynyt patistaa minua läksyjen ääreen?). Minusta on korvaamattoman arvokasta, että olet lähettänyt minut yksin asioimaan pankkiin, postiin, hammaslääkäriin, muista virastoista puhumattakaan. Annan arvoa sille, että Sinä olet aina pitänyt minut tietoisena taloudellisesta asemastamme. Vasta nyt selvästi tajuan, miten hyvässä kodissa olen saanut elää. Siellä on aina vallinnut vapaa, toverillinen ilmapiiri, jokaisella oli vapaus tulla ja mennä miten halusi ja vapaus lausua ajatuksensa julki. Ja usko tai älä, minä en ole koskaan tuntenut isättömyyttä puutteeksi: Sinä olet toiminut loistavasti sekä isänä että äitinä, niin etten ikinä ole tuntenut minkäänlaista ”turvattomuutta”. Kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen suoraan, mutta silti minusta on vaikea lähestyä Sinua tällä tavalla, kun emme ole tottuneet tähän tyyliin puhumaan. Muistatko kun rippisleiriltä tultuani pyysin Sinulta anteeksi pahoja sanojani?! Se taisi olla melkeinpä ainoa tuonkaltainen lähestymisyritys. Mutta minusta on tuntunut, että tuollaiset hyvin avoimet keskustelut välillämme ovat olleet jossain määrin tarpeettomia. En tiedä, mitkä ovat Sinun tunteesi äitinä tässä asiassa, mutta minä olen aina viihtynyt seurassasi, olen nauttinut kaikesta hauskasta, mitä olemme yhdessä tehneet, olen nauttinut risti-sanoista, sanapeleistä, virkkaamisesta, matonompelusta, elokuvissa käynneistä, jännityskuunnelmien kuuntelemisesta, TV:n katselusta, matkoista ja vieraskäynneistä. Sanalla sanoen Sinä olet aina ollut minulle paras toveri ja ystävä, vaikka en ole jokaista ajatustani Sinulle kertonutkaan. Minusta on aina tuntunut, että sanaton yhteisymmärrys on vallinnut välillämme. Vaikka Sinä usein sanotkin, että me lapset ”häpeämme vanhaa äitiämme”, niin se ei kyllä ole totta! En usko että olen liian usein sanonut, miten suuresti ihailen ja kunnioitan Sinua, ja ihan tosissani olen mielestäni onnen pekka, mitä äitiin tulee. Harvalla tuntemistani on äitinä läheskään Sinun kaltainen persoonallisuus. Sinä et ole ainoastaan viisas ja oppinut nainen, vaan laajasieluinen ja ymmärtäväinen ihminen. Meidän suhteemme on kai aina ollut hyvin toverillinen, sillä enemmän on aina tuntunut, että Sinä olet kohdellut minua kuin tasavertaista ihmistä, eikä tietämätöntä lasta. En ole tottunut kertomaan Sinulle jokaisesta murheestani, en siksi, ettenkö uskoisi Sinun ymmärtävän tai välittävän, vaan siksi, että olen ottanut sen asenteen, että Sinulla on ollut elämässäsi ihan tarpeeksi suuria murheita, ja jatkuvasti saat taistella toimeentulosta ja meidän lasten kouluttamisesta ja elättämisestä äärimmäiseen uupumukseen saakka. Minusta on aina tuntunut tarpeettomalta kuormata hartioitasi minun omilla vähäpätöisillä murheillani, vaan olen koettanut selvitä niistä yksin.

Nyt olen eksynyt jo kauhean kauas lähtökohdistani! Tarkoituksenani oli vain osoittaa, millainen Sini Pärssinen saapui Mollien perheeseen elokuussa: hyvin itsenäinen, omatoiminen, tarmokas, sisukas turhaan itsepäisyyteen saakka, tottunut tekemään omat ratkaisunsa ja tottunut pitämään omat ajatuksensa aika hyvin kurissa. Kaipa Sinä minut tunnet!

Mutta täällä uudessa ympäristössäni minua alusta alkaen kohdeltiin kerta kaikkiaan toisella tavalla. Elämäni oli äärimmäisen varjeltua, elin suorastaan pumpulissa. Aluksi se oli suloisen pehmeää ja turvallista, mutta sitten se alkoi tukahduttaa. Minulle kerrottiin yksityiskohtaisesti, mitä sain tehdä ja mitä en. Totta kai ymmärsin, että minun oli sopeuduttava uuden perheen sääntöihin, ja niin teinkin. Opin sijaamaan vuoteeni Mollien haluamalla tavalla, opin taittamaan sänkypeiton taiteen sääntöjen mukaan, opin, ettei tässä talossa päiväsaikaan loiota tai istuta sänkyjen päällä. Opin ottamaan kylvyn määräiltana määräaikaan ja tietyllä tavalla; opin, miten paljon vettä sain ottaa ja miten käyttää saippuaa, harjaa ja pesulappua. Opin, miten monta lamppua huoneessani sai palaa yht’aikaa. Opin soittamaan, opiskelemaan, muuttamaan vaatteita, syömään ja menemään nukkumaan määräaikaan. Sanalla sanoen kaikki nuo pienet asiat, jotka voi tehdä miljoonalla eri tavalla, opin tekemään täsmälleen Mollien tavalla. Jopa huoneeni kalustamisessa Martha määräsi, mitkä koriste-esineet oli pidettävä pöydällä ja mitkä hajuvesi- ja käsivoidepullot kampauspöydällä ja mitkä kirjahyllyllä. Tiedäthän, että Sinun tyyliisi minua inhottaa nähdä kaikki pinnat täynnä rihkamaa ja helyjä, mutta alistuin mutisematta tähänkin. Tottakai opin tiskaamaan ja kattamaan pöydän määrätyllä tavalla.

Tähän asti kaikki oli hyvin: olin tottunut perheen tapoihin, ja vaikka en niistä pitänytkään, alistuin. Minusta meni liian pitkälle, että Mom määräsi täsmälleen, miten paljon minun oli syötävä, jopa välipalatkin eli illan jäätelöt olivat pakollisia. Muutaman yrityksen jälkeen huomasin, ettei minun kannattanut sanoa, että olin saanut liikaa ruokaa, tai etten välittäisi ylimääräisistä välipaloista. Mutta halusin välttää kaikkea epäsopua, ja niin alistuin tähän syömis-hommaankin, mutta koska kerta kaikkiaan olin päättänyt laihtua, lyhensin ruokalistaa koulussa lounaan kohdalla, ja monina päivinä en ole syönyt koulussa ollenkaan. Mutta siitä asti kun syksyllä aloitin silloin tällöin ”hypätä yli lounaan”, olin alituisesti peloissani, että Mrs. Moll tai Martha saisivat tietää ”rikoksestani”, jota en kyllä parhaalla tahdollanikaan käsittänyt ”rikokseksi”! Minusta on päivänselvää, että 18-vuotias ihmisentaimi osaa kertoa, mitan paljon hänen maarunsa vaatii, ja etenkin kun minulla on keskinkertaisesti tietoutta päässäni kaloreista ja vitamiineista. Mutta siis kiltisti alistuin siihenkin, ettei minulla ollut oikeutta syödä kuten halusin. Vähä vähältä minä aloin täysin vieraantua omasta itsestäni, olin kuin hyvin opetettu koiranpentu, joka alistuu kaikkeen. Mollit määräsivät tietenkin pukeutumisestani ja paikoista, mihin voin mennä. Joulun aikaan lauloin Jouluyön Mollien vaatimuksesta liian matalalta, enkä ollut siihen lainkaan tyytyväinen. Mutta en koskaan sanonut mitään enkä väittänyt vastaan. En yleensä koskaan uskaltanut ilmaista omaa mielipidettäni, jos se oli yleisestä poikkeava.

Joulun jälkeen joskus talvella tosiaan juttelin hiljaa itseni kanssa ja totesin, että minun asemani oli aivan epätodellinen: missään asiassa en ollut vapaa tai oma itseni, olin alituiseen peloissani, että taas tekisin jotain väärin. Minua kohdeltiin tosiaan kuin ymmärtämätöntä lasta. Mutta sitten sanoin itselleni että olinhan tullut USA:han juuri oppiakseni erilaista elämäntyyliä, jos uusi perheeni teki ja ajatteli kaikki asiat valmiiksi puolestani, - olkoon! Miksi en olisi tyytyväinen! Ajattelin: ”Tämä on nyt viimeinen tilaisuutesi todella nauttia turvallisesta, suojatusta elämästä! Kotona Suomessa on taas edessä sama vanha ajatuksenvapaus ja entistä itsenäisempi opiskelijan elämä. Siispä nauti tästä vuodesta tältäkin osalta! Nauti siitä, ettei sinun tarvitse päättä itse mistään, vaan kaikki tehdään valmiiksi! Nauti oikeasta ”hellästä vanhempienrakkaudesta!”

Koko ajan ymmärsin, että Mollit tahtoivat vain parastani, ja tekivät kaikkensa tehdäkseen minut onnelliseksi. Tajusin että he kohtelivat minua täsmälleen samalla tavalla kuin Marthaakin, ja sehän olikin oikein. Siispä sain itseni vakuuttuneeksi, että minun oli muututtava. Kerroin itselleni, ettei minulla ollut oikeutta vaatia tai odottaa Mollien muuttavan kasvatusperiaatteitaan ja antavan minulle yhtä paljon itsenäisyyttä ja itsemääräämisvaltaa kuin olin kotona tottunut. Minä olin nuori ja joustava, ja minun tehtäväni oli muuttua ja sopeutua olosuhteisiin.

Siispä sain itseni tästä vakuuttuneeksi ja asiat olivat taas hyvin. Uskoni vähän horjui, kun leikkautin tukkani, ja Mollit nostivat siitä sellaisen metelin. En suorastaan uskonut korviani, - minusta oma tukkani on aivan minun oma asiani, kunhan sen näkö vain pysyy sopivaisuuden rajoissa.

Kaikki pienet asiat vähitellen kerääntyivät lumivyöryksi ja alkoivat kiusata minua. Keväämmällä Martha alkoi suunnitelmallisesti ”auttaa” minua pianonsoitossa. Hän määräsi täsmällisen aikataulun, ja Marthan kenraalinkomennon alla harjoittelin pari tuntia päivässä. Mutta huomasin, että annoin tarkoituksettomasti kovien ja armottomien sanojen loukata minua. Virheeni oli, etten vieläkään sanonut mitään kenellekään, näytin vain iloista naamaa, myönsin nuhteet todeksi ja pahoitin mieleni pinnan alla uudelleen ja uudelleen. Nämä Martha ”pianotunnit” loppujen lopuksi kärjistivät tilanteen. Totta kai Marthakin tarkoitti vain parastani; hän halusi minun edistyvän pianonsoitossa, mutta hän erehtyi metodissa. Ankara opettaja on hyvä opettaja, mutta kaikissa tapauksissa ankaruus ei kanna hyvää hedelmää. Niinpä päivän harjoituksesta tuli minulle vähitellen peikko, jota pelkäsin koko päivän, ja harjoituksen alkaessa olin etukäteen hermostunut ja varma epäonnistumisestani. Martha käytti jatkuvasti sanoja: ”Sinun olisi pitänyt oppia tämä jo tähän mennessä . . . ” tai ”Jokainen pianisti tietää tämän!”. Siinä ei ollut mitään pahaa ja Martha oli totisesti oikeassa, mutta minä annoin vaativan äänensävyn pelottaa itseäni siinä määrin, että loppujen lopuksi olin niin säikky, että rupesin itkemään, kun en osannut soittaa edes oktaaveja oikein. Mutta mistään myötätunnosta puhumattakaan Martha sanoi ettei itkuun ollut mitään syytä ja alusta vaan uudelleen.

Kaikki Mollit olivat hyvin voimakastahtoisia ja päättäväisiä ihmisiä, itsepäisimpiä mitä olen tavannut. Molemmat vanhemmat ovat saksalaista syntyperää, ja germaanien täsmällisyys ja sotilaallinen kuri ovat kodille leimaa-antavia piirteitä. Heidän kaikkien mielilauseita on: ”Kukaan ei ole täydellinen, mutta ihmisen on aina yritettävä olla mahdollisimman lähellä täydellistä” ja ”Jos ihminen todella tahtoo tehdä jotakin, hän voi” Nuo ovat arvokkaita elämän-ohjeita, mutta vaikka he totisesti vaativat itseltäänkin paljon, silti tuonkaltaiset mietelauseet sattuivat minuun kuin piiskansivallus, ja aina tunsin itseni yhä vain pienemmäksi, tyhmemmäksi ja epä-täydellisemmäksi. Monet ihmiset Madisonissa ovat vahvistaneet käsitystäni, että Mollien perheessä perhesiteet ovat harvinaisen kiinteät. Kaikilla perheenjäsenillä on ihanteellisen läheiset, avoimet välit, ja kaikki probleemat puidaan keskustelemalla. Mielipiteet kalskahtevat vastakkain melko kiivaasti toisinaan, jokainen on aina hyvin varma omasta mielipiteestään.

En tiedä, saatko selvän kuvan minkälaisessa henkisessä ympäristössä olen elänyt. Vähitellen, nyt viimeisen parin kuukauden aikana asiat tuntuivat kerääntyvän lumivyöryn lailla. Olin selvillä perheittemme suunnattomasta erilaisuudesta, ja myös siitä, että Mollit olivat harvinaisia amerikkalaisiksikin, mutta silti edelleen ajattelin, että minun asiani oli tottua näihin olosuhteisiin. Ajattelin, että tämä oli mainio tilaisuus kurittaa itsepäistä luonnettani ja totutella suorasukaiseen kielenkäyttöön eli suoriin ja joskus armottomiin moitteisiin. Yritin ottaa kaiken eteen tulevan opin kannalta. Ajattelin, miten suunnattoman arvokas tilaisuus minulle oli tarjottu vapaiden pianotuntien muodossa, ja niin purin hampaani yhteen, yritin voittaa pelkoni Marthaa kohtaan ja yritin oppia.

Mutta sain hämmästyksekseni huomata, etten enää tuntenut itseäni. Olin kyllä jo tottunut siihen, että itsepäisyyteni oli mennyttä; alistuin kaikkeen vastaväitteittä. Mutta olin totisesti kuvitellut olevani kovakuorinen, kilpikonnamainen olio, mitä tulee ulkomaailman antamiin kolhaisuihin. Mutta sen sijaan sainkin huomata, että otin kaikki pahaa tarkoittamattomatkin nuhteet ja opettavat sanat turhan vakavasti ja pahoitin mieleni. Itkin pienimmästäkin ja pelkäsin aina, että tekisin jotakin väärin tai hullusti. Kerta kaikkiaan, aloin pelätä kaikkea mahdollista, missä ei itse asiassa ollut mitään pelättävää, ja olin äärimmäisen herkkä vähänkin epäystävälliselle sanoille. Koko ajan elin jännityksessä ja pelossa, ja paine sisälläni alkoi käydä ihan sietämättömäksi. En puhunut mitään kenellekään, en edes Sinulle, koska yhäkin ajattelin, että minun oli sopeuduttava ja tultava esiin kuorestani; tämähän oli aivan järjetöntä: kaikki asiat olivat kunnossa, kaikki oli vain oman mielikuvituksen tuotetta, ja enhän vielä ollut tavannut ihmisiä, joiden kanssa en olisi tullut toimeen. Älä nyt käsitä tuota ”toimeen tulemista” väärin: ikinä meillä ei Mollien kanssa ole ollut minkäänlaista sanasotaa; ulkonaisesti kaikki oli hyvin ja Mollit luulivat minun olevan tyytyväinen, mutta sisäisesti olin aivan kaaostilassa. En koskaan ole niin puinut omia mielentilojani kuin maaliskuun aikana. Olen aina kuvitellut olevani rautahermoinen ja kestävää tekoa, ja nyt en enää tuntenut itseäni, kun niin järjettömästi pelkäsin Molleja, aivan ilman syytä.  Minusta kerta kaikkiaan alkoi tuntua, että hermoni olivat aivan ratkeamaisillaan. Onhan minulla ennenkin ollut kriisikausia, etenkin kevään kokeiden tai laulu-esiintymisten aikana, mutta aina olen jälkeenpäin saanut laueta kodin rentouttavassa ilmapiirissä. Mutta nyt vähitellen alkoi selvitä minulle ilmeinen totuus: en kerta kaikkiaan pystynyt laukeamaan Mollien talossa, en ylipäänsä ollut enää lainkaan oma itseni, olin vain oikea hermokimppu.

Sattumoisin Mrs. Taubert pyysi tähän aikaan minua ulos katselemaan keväisiä puutarhoja hänen kanssaan. Puhelimessa Mom kyseli hyvin tarkkaan, miten kauan viipyisimme, ja sanoi, että minun on harjoiteltava pianonsoittoa klo 3.30 – 4.30, Mrs. Taubert oli leikillään sanonut, että eikös se piano voisi odottaa yhden päivän, ja Mrs. Moll vastasi haudan vakavana että ei, Siispä koulun jälkeen menin Mrs. Taunbertin kanssa ajelemaan, ja muistat kai kirjeestäni, miten suuresti nautin ulkoilusta ja kauniin maaseudun näkemisestä. Tulin kotiin vasta kahdeksalta, ja Mollit olivat vihaisia. Martha käski minut välittömästi soittamaan, ja niin harjoittelin nukkumaanmenoon asti. Mutta tästä Mrs. Taubert sai vihiä, ettei kaikki ollut kuin olla pitää, ja hän tuli puhumaan kanssani, eikö minun pitäisi lopettaa soittotunnit, että saisin enemmän aikaa vain huvitella ja pitää hauskaa. Sitten Mrs. Rhinehart tuli puhumaan kanssani pitkän tauon jälkeen, tai oikeastaan hän pyysi minut luokseen päivälliselle ja sitten harppukonserttia kuuntelemaan. Hän kysyi, olisiko liian suuri uhraus luopua pianotunneista, ja muutenkin kysyi kuulumiseni. Ja minä olin jo niin väsynyt hyödyttömään sisäiseen taisteluuni, että kerroin avoimesti hänelle ongelmani. Siitä asiat lähtivät rullaamaan. Mrs. Rhinehart ensin tuli puhumaan Mrs. Mollille pianotunneista. Samana iltana Molleilla ja minulla oli pitkä keskustelu kaikista asioista. Lähinnä he olivat vihaisia, etten ollut puhunut probleemeistani heille suoraan, vaan AFS-ihmisille. Tottakai parasta olisi selvittää ongelmat perhe-piirissä, ja siinähän onkin asian ydin ja minun perustava virheeni: en uskaltanut puhua minua kiusaavista asioista ujostelematta ja suoraan, vaan annoin niiden kasaantua sisässäni sellaiseksi vyyhdiksi, että kun sitten tuona iltana yritin puhua Molleille, en millään saanut itseäni ymmärretyksi. Minusta tuntui, että he aina keskeyttivät minut ja että aina oli kolme minua vastassa. Yksi toisensa jälkeen he todistivat minulle, ettei minulla ollut mitään syytä mennä puhumaan perheen ulkopuolisille, koska mitään ongelmia ei ollut. Minun olisi pitänyt olla avoin ja rehellinen heille alun alkaen. Se on totta; minun olisi pitänyt olla. Mutta kun on kerran saanut nahassaan tuntea kovien sanojen kolhaisun, luuletko että mielellään toisen kerran avautuu ihmisille? Tuona iltana olin kyllä aivan ratkeamispisteessä. Kaikki asiat heittivät kuperkeikkaa ja epäilin jo järkeni valoa. Loppujen lopuksi olin niin suuniltani, etten uskaltanut sanoa sanakaan pelosta, että alkaisin huutaa. Väsymyksestä se kai myös osaltaan johtui. Mrs. Rhinehart puhui monta kertaa kanssani, hän puhui kirjeenvaihtajani Margotin kanssa New Yorkiin, hän puhui Mollien kanssa. Minä puhuin Mollien kanssa, ja taas kerran päätin yrittää sopeutua ja olla avoin ja puhua kaikista asioistani Molleille huolimatta järjettömästä pelostani. Pääsiäisloma oli tarpeellinen lisäaika, todellinen unelma, mutta palattuani olin saman tosiasian edessä: olin sormenpäitäni myöten jännittynyt ja pingottunut. Sitten [yliviivattu: 16.4.] ei kun maanantaina Mrs. Rhinehart taas kerran tuli juttelemaan. Kaipa hän sai hyvän kuvan, millaista ”keskustelu” Mollien kanssa on, koskapa eilen 16.4. koululla sanoi ymmärtävänsä, miltä minusta tuntui, kun sanoin että Mollien kanssa on niin vaikea puhua. Eilen hän myös koululla antoi minulle Margotilta tulleen kirjeen (hän ei lähettänyt sitä, koska Mom luki edellisen Margotin kirjeen nenäni edessä – enkä sanonut mitään), ja siinä oli se mitä olin odottanut, salaa toivonut ja toisaalta pelännyt. Margot kirjoittaa: ’Sini, I do feel very strongly that you should move to another family for the remainder of this year, for I want you to be in a situation where you feel free to express your own ideas, to maintain your own individuality, and to have the independence to grow and develop in the manner in which you choose. This is such an important factor in whether or not you can gain and give the most possible during your year here, as well as in your own personal happiness, that we just cannot ignore it. I know how hard you have tried to make your relationship with the Molls work; and I think that they have probably tried too. But it does seem as though there are differencies [differences] in values, in life-styles, and in personalities between you which I just don’t think can be resolved, even by the gretast of efforts on everyone’s part  . . . “

Toivottavasti käännät tuon hyvin huolellisesti, että saat selvän kuvan, mitä New York ajattelee tilanteesta. Margot kirjoittaa Sinulle luultavasti hyvin pian, mutta Mrs. Rhinehart kehoitti minua kirjoittamaan ensin, jos mahdollista. Toisin sanoen tämän viikon kuluttua osoitteeni ei ole enää Maplewood Farm. Mutta älä huolehdi postista, Mrs. Rhinehart on jo ilmoittanut postitoimistoon muutosta. Ei ole vielä varmaa tietoa, mihin perheeseen menen. Mrs. Mclein [McLean], sama herttainen rouva, joka työskentelee ruokalamme kassana, ja jonka tyttöpartiolaisille puhuin, on halukas ottamaan minut, samoin Hudgensit. Mrs. Rhinehart olisi halunnut muuttaa minut välittömäsi, eli tänään, mutta Dad pyysi, että jäisin täksi viikoksi, että saamme Sing Out –konserttimme pois tieltä.

Niin siinä sitten kävi. Tämä on varmasti kauhea šokki Sinulle, varsinkaan kun siellä kaukana on varmaan vaikea ymmärtää, että perheen vaihtaminen ei tosiaankaan ole yksipuolisesti kenenkään ”vika”. Minä en pyytänyt vaihtoa, eikä kukaan kysynyt haluanko muuttaa, mutta kun AFS kuuli oloistani, New York teki päätöksen. Ja ota huomioon, että AFS on kuullut myös Mollien puolen asiasta. Heille tämä oli täysi yllätys, koska he luulivat, että kaikki oli kunnossa. Luultavasti Mollit tai ehkä monetkin ihmiset kirjoittavat Sinulle, ja saat kuulla monenlaisia tarinoita, jotka kukin valaisevat jonkin puolen asiasta. Tämä on minun puoleni, ja totta kai se on subjektiivinen tunneperäisesti väritetty ja sekava, mutta kello on 2.15 yöllä, ja minun täytyy saada asia nyt selvitetyksi, niin vaikeaa kuin se onkin.

Toivon että Sinä ymmärrät tapahtuneen, ja jaksat ottaa sen luonnollisesti. Ongelma on, mitä kertoa tutuille, vai kertoako mitään, - suurin osa ei kuitenkaan ymmärtäisi. Minä vain toivon ja rukoilen, että Sinä ymmärtäisit. Kyllä minä kaiken muun kestän, mutta en sitä, jos Sinä ole vihainen. Minulle tämä on nimittäin vaikein kriisi, mitä elämässäni olen kokenut. En pelkää mitä ihmiset sanovat, vaan pelkään omaa itseäni. Minä olen myös tehnyt anteeksiantamattomia virheitä tämän kaiken aikaansaamiseksi, mutta minä yritin, kuule Äiti minä tosissani yritin tottua tähän elämään ilman yksilöllisyyttä ja omaa tahtoa, mutta vapaus on liian syvällä, - se oli mahdoton yritys. Mutta kun muistat, miten aina tarmokkaasti olen saattanut päätökseen aloittamani asiat, voit varmaan käsittää, miten suuri persoonallinen tappio tämä on minulle. Kaikkein vaikeinta on kokea tämä sisäinen tappio. Mrs. Rhinehart ja Mrs. Billman ovat kyllä sanoneet kerta toisensa jälkeen, että saan olla aivan huoletta: tämä ei ole minun ”vikani” eikä minulla ole pienintäkään syytä tuntea itseäni ”epäonnistuneeksi”. He sanovat että olen luonteeltani niin herkkä (!) että on ihme miten olen kestänyt sellaisen sisäisen paineen. Nyt he vain toivottavat minulle hauskaa loppuaikaa, ja kehoittavat nauttimaan siitä kaikin siemauksin. Ketkään muut eivät kuulemma tiedä muutostani. Rehtorille Mrs. Billman oli ilmoittanut, että luultavasti muutan Hudgenseille, ja rehtori oli vain sanonut, että tarvitsen sen perheen ilmapiiriä voidakseni rentoutua vähän ja pitää hauskaa. Tämä on minulle äärettömän vaikeaa, mutta toisaalta se on hyvä oppitunti. En ole ikinä ollut niin maahan painettu kuin nyt, mutta varmasti kaikki muuttuu täysin kun vain pääsen tästä talosta. Olen onnellinen, että minulla on takanani koko AFS-chapterin tuki ja myötätunto.

Mutta nyt yksi hyvin tärkeä näkökohta: vaikka kuinka sanon, miten vaikeaa elämä loppuaikoina oli Mollien kanssa, emme silti missään mielessä eroa vihassa tai katkerina. Siihen ei ole pienintäkään syytä. Mollit tekivät kaikkensa antaakseen minulle hyvän kodin ja onnellisen vuoden, he menivät hyvin pitkälle koettaakseen korjata suuria eroavaisuuksia, mutta kerta kaikkiaan tässä tapauksessa erot olivat liian suuria, eikä se ole kenenkään vika. Luultavasti aluksi tunteet heilahtelevat puolin ja toisin, mutta varmasti pysymme ystävinä, ja ehkä tulemme paremmiksikin kuin olimme. Älä siis luule, että moitin Molleja tästä muutosta, heillä oli vain hyvä mielessä, mutta me emme vain päässeet samalle aaltopituudelle. Muistan Maplewood Farmista kaikkea hyvää ja koko elämäni olen Molleille kiitollinen kaikesta, mitä he ovat hyväkseni tehneet. Tämä on kovaa heillekin ja varmasti vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta aluksi, mutta ehkä ajan mittaan huomaamme, että muutto oli paras kaikille osapuolille.

18.4. Koulussa. Aamulla Mom kertoi, miten pahoillaan hän oli tästä kaikesta, ja miten hän selittäisi tapahtuneen Sinulle,  kun heidän mielestään muuttoon ei ollut mitään syytä, ja AFS toimi hyvin karkeasti. Tuntien Momin perusteellisuuden uskon hänen kirjoittavan Sinulle pikapuoliin, mutta älä säikähdä, mitä ikinä hän kirjoittaakin. Tiedän, että tämä on Molleille kova isku, mutta luuletko että minä puolestani halusin tätä tai nautin tilanteesta?! En missään tapauksessa. Minusta on edelleen epätodellisen käsittämätöntä, että henkinen paine saattoi sisukkaan minun tähän tilanteeseen, mutta se on tapahtunut tosiasia, ja tästä lähtien kaikki on paremmin.

Mrs. Rhinehart pyysi minua menemään puhumaan Mrs. Billmanille ensimmäiseksi tänä aamuna ja kertomaan, miten asiat luistavat. He sanoivat kerta toisensa jälkeen, että jos minusta on liian vaikeaa olla nämä muutamat päivät Molleilla, saan muuttaa ensi tilassa, vaikkapa tänään. Taas Mrs. Billman rohkaisi minua, etten murehtisi, sillä kokemani sisäinen kriisi ei ollut lainkaan tarpeellinen, ts. ohjelman tarkoitus ei ole pakottaa minua sopeutumaan liian vaikeisiin olosuhteisiin. Koulu aiheuttaa aivan tarpeeksi painetta, ja on tarkoitus, että amerikkalaisessa kodissani voin tuntea itseni vapaaksi ja rentoutuneeksi. Lue vielä kerran mitä Margot kirjoitti ja ajattele sanojen merkitystä, niin ehkä ymmärrät, että muutto on paras ratkaisu. – Voi kun osaisin kuvitella, miten Sinä tähän reagoit! Toisaalta pelkään, että käsität Mollien kohdelleen minua julmasti, ja että koko vuosi on ollut aivan kidutusta! Se ei ole asian laita! Olen nauttinut äärettömästi olostani ja monta kertaa minulla on ollut Mollien kanssa kauhean hauskaa, kun olen vain pakottanut itseni sopeutumaan vaadittuun muottiin. Toisaalta pelkään, että Sinä ja koko suku olette nyt vihaisia minulle tästä ”munauksesta”. Mutta kun tämä ei ole mikään katastrofi tai häpeä, vaan luonnollinen toimenpide, joka tapahtuu joka vuosi monille opiskelijoille! Tietysti olisi vaikuttanut paremmalta, jos olisin vain suomalaisella sisullani purrut hampaani yhteen ja mennyt läpi kaiken kuin harmaan kiven. Mutta kuka tietää, olisinko kestänyt sen paineen. Sinä jos kuka tiedät, miten vaikeata ns. henkinen julmuus on sietää. Isän tapauksessahan se kai oli tahallista ja joskus ruumiillistakin, tässä tapauksessa se oli Molline puolelta täysin tahatonta. Kaikki nuo pienet arkipäiväiset tapahtumat, joissa minä alistuin ja menetin yksilöllisyyteni, itsenäisyyteni ja oman tahtoni menivät heiltä huomaamatta ohi, koska sellainen kohtelu oli heidän perheessään luonnollista, mutta minun sisälläni kaikki kasautui ja suureni kuin lumivyöry ja omanarvontuntoni ja kaikkinainen varmuus mureni pala palalta.

Jos saat Mrs. Mollilta kirjeen ja ehkä kirjoitat takaisin, ole oma itsesi, viisas, rauhallinen ja kiihkoilematon.

Täytyy nyt lopettaa. Koeta ottaa tämä luonnollisesti ja löysin rantein. Minun kohdaltani kaikki on hyvin ja aurinko paistaa, mutta toipuminen vie aikaa.

Rakkain terveisin Sini

Madison 21.4. 1968 Klo 23.30

Tänään sunnuntai-iltapäivällä vihdoin muutin, ja painajaismainen viikko on lopussa. Aika parantaa nopeasti kipeätkin haavat, ja nyt olen tosiaan rentouttavassa, ihanan välittömässä seurassa McLean’in perheen luona. Kaikki on hyvin! Älä huolehdi minusta, vaan koeta Sinäkin toipua tästä muutoksesta.

Rakkain terveisin Sini

PS. Ikkunan ulkopuolella kukkii suloisesti tuoksuva magnolia.

  [Translations in English IP]