Ehkä monille ei ole niin tunnettua kielitieteen harrastukseni. Lähinnä minua kiinnostaa sanojen etymologia – mistä sanat ovat tulleet ja kuinka niitten merkitys ja käyttö on muuttunut aikojen saatossa. Sanojen synty on hämärän vallassa eikä edes professori Korhonen kirjassaan Kielen synty kerro siitä mitään. Korhonen kertoo sen sijaan, että aikoinaan oli jopa kielen synty suljettu pois akateemisista tutkimusaiheista. Koska minä en ole professori, on minulla kuitenkin täysi vapaus pohtia kielen ja sanojen etymologiaa ja varsinkin suomen kielen (hei kaikki oikeakieliset: on se oikein kirjoitettu).

Sanojen etymologiasta ei voi sanoa oikein mitään, ellei käsittele yksittäisiä sanoja. Niinpä otan käsittelyyni verbit liukastua ja kompastua. Sanathan ovat agglomoraatteja, toisin sanoen jokseenkin samaa ilmiötä kuvailevia, mutta eivät kuitenkaan synonyymejä. Kantasanat ovat vastaavasti muinaisgermaanin liuk ja komp. Ugrilaisiin kieliin sanat tulivat hyvin myöhään ja acronomittumisen kautta Suomesta ensin Karjalaan.

Verbit ovat transitiiviverbejä ja siten kohdistuvat johonkin itsestään liikkuvaan, autovolvo siis ihmiseen tai eläimeen. Liukastua sanan agressiivimonotoni on liukastumaisuuttaankin ja kompastua sanan agressiivimonotoni on kompastuttamaisuuttaankin. Sanomattakin on selvää, ettei agressiivimonotonia kovin paljon käytetä TV-uutisissa.

Mielenkiintoista kyllä, olen kulttuuriantropologian ja kielitieteen yhdistämisellä pystynyt melko varmasti kuvailmaan noiden kahden verbi transition muinaisgermaanista. Sanat tulivat käyttöön vasta silloin, kun kotieläimeksi tuli lehmä. Linnaeus kutsuu lehmän jätöstä latinankielisellä sanalla patela veska (kuten on nähtävissä Linnaeuksen museossa Lontoossa), mutta kansan suuhun sopivat paremmin liuk ja komp.

Sitten käytäntöön. Komp tarkoittaa yksinkertaisesti lehmän tukevampaa jätöstä, joka on ehtinyt jo kovettua. Sitä käytetään Intiassa polttoaineena – siis tietysti vain intialaisten omien lehmien jätöstä. Jos laitumella kulki huolettomasti, voi jalka sattua huomaamatta kompaan ja siitä seurasi kompastuminen. Komp’astumista vahvistettiin yleensä jollakin kompasanalla esimerkiksi {sensuroitu] ”oho”. Kompasanoja kertyikin sitten suomen kieleen aikojen kuluessa monta. On kuitenkin huomattava, että hevosten yleistyttyä ei kuitenkaan tierahtaminen tullut yleisesti käytettäväksi verbiksi. Tierahan on ensinnäkin hevosen kengitettyyn jalkaan kertyvä lumipaakku, joka sitten aikanaan lennähtää rekeä kohti (siksi reessä on se korkea etureuna). Tiera jää tielle, mutta niitä osataan niin paljon varoa, että tieraisu on harvinaista. Sibelius tosin kirjoitti sävellyksen Tiera, saatuaan sellaisesta otsaansa Ainolan pihatiellä rengin hoputtaessa hevosta. Ainolan pysäkkiä ei silloin ollut, kun ei tiedetty, että Sibeliuksesta tulisi kuuluisa ja hänen Ainonsa eläisi pitempään, joten Sibeliuksen piti mennä kahden kilometrin päähän ja nimenomaan Järvenpäähän.

Komp-sanalla on myöhempääkin käyttöä. Kompasta tulee sana kompuutteri. Kompuutteria käyttäessä nimittäin joutuu käyttämään myös paljon kompasanoja. Myös sana komppania on samaa perua – siellä komppanian tuvassa vasta kompasanat leijailevatkin, Jari Tervoa mukaillen ”melkein yhtä paljon kuin riparileirillä”.

Liuk on tuoreempaa nautaeläimen jätöstä. Jos liuk’astui, oli jälki yleensä likaisempaa kuin kompastumisen jälkeen. Mitään kompasanoja ei liukastuminen tuonut huulille vaan vain painettavaksi kelpaamattomia. Liuk-sanan johdannaisia on liukumäki. Liukumäki voi olla esimerkiksi vedellä voideltu jää, mutta ei tietenkään sitä itseään liukua. Liukuportaatkin on nykyään aika steriili kone verrattuna alkuperäiseen liukuun. Olen itse hyvin perillä liukusta, koska kerran putosin navetassa sellaisen keräilykaivantoon ja meinasin hukkua liukuun.

Edellisen esitykseni perusteella ei ole vaikea ymmärtää, että en tiedä opettajani nimeä, joka suomen kieltä opetti Kajaanin lyseossa mm. minulle lukuvuonna 1955-56. Luokassa oli niin kova meteli, etten kuullut hänen nimeään. Viimeisen vilauksen näin hänestä keväällä 1956 Kajaanin asemalla, kun hän oli astumassa Helsingin yöjunaan ja makuuvaunuun. Hän kertoi määränpäänsä, mutta en sitäkään muista. Kuitenkin hän sanoi, että ”Riihimäellä konnarin pitäisi heittää hänet ulos”. Sitä vähän ihmettelin, että eikö juna voisi pysähtyäkin siellä. Helpotuksen hymy huulillaan opettaja katosi elämästäni pikajunan veturin vetämänä ja veturin piipun koksin savua tuprutellessa etelään päin. Minä oli niitä kaikkein meluisimpia oppilaita hänen tunneillaan.

En tiedä vieläkään lauseenvastikkeen merkitystä tai mikä on lauseessa agentti. Näillä eväillä, sanoi eräs työtoverini paluumatkalla Helsinki Lahti melko kosteista firman juhlista noin 250 kertaa  - välillä hän tahtoi tapella vaikka kenen kanssa – niine hyvineen hänet sitten sanottiin kohta irti: näillä eväillä. Pilkkusäännöt alan oppia, mutta en tiedä missä pilkkua pitäisi käyttää tekstissä. Teoria on toista kuin aggressiivi: ”mä mitään pilkkuja xxxi”.

Aggressivin käytöstä on tietenkin selventävämpikin esimerkki. Hienostoneiti tuli maataloon kesävieraaksi ja halusi rengin soutajaksi. Rannalla hienostoneiti alkoi arvella soutuvenettä, että jospa se kaatuu. Renki siihen: "vitut se kaatuu".