Kari Enqvist kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY 2012, 230 s.) pohtii, miltä hänestä, uskonnottomasta, näyttää uskovien, lähinnä kristittyjen, maailma. Samalla hän valottaa myös tieteen olemusta. Minä olen lukenut muista yhteyksistä noista asioista aika laajalti. Yksi asia, joka aina kristittyjen tms. kirjoituksissa minulle pistää silmään, on halventava ajatus, että uskonnottomuus on elämänkatsomus ja niin ollen myös uskonto. Edellinenhän on aivan puuta heinää. Miten jotakin, joka puuttuu, voidaan sanoa uskonnoksi. Eunukilta puuttuu seksuaalinen halu – onko se elämänkatsomus. Miten voi jonkin puuttuminen olla elämänkatsomus? Tätäkin Enqvist aprikoi.

Enqvuist kuvailee kirjaansa esipuheessa mm. näin (s. 6) ”Tämä kirja ei ole uskonnosta vaan uskonnollisuudesta sellaisena kuin se näyttäytyy uskonnottomalle. Tänä on myös kirja tiedosta, mutta en kirjoita tutkijana vaan tutkimusmatkailijana.”

Sitten Enqvist pohtii mm. Michael Martinin kirjassaan Ateismi esittämää näkemystä ateismista. Enqvist (s. 16): ”Martinin kirjassa tehdään esimerkiksi jaottelu positiivisen ja negatiivisen ateismin välille. Positiivinen ateisti tarkoittaa henkilöä, jolla ei ole uskomusta Jumalaan. Negatiivinen ateisti taas uskoo, ettei jumalia ole olemassa. Ateismilla viitataan siis joko uskomuksen puutteeseen tai sen aktiiviseen kieltämiseen. Tällainen näennäislooginen, reaalielämästä irrallinen käsitekikkailu joutuu todellisuuden kohdatessaan helposti neuvottomuuden tilaan. Miten meidän pitäisi luonnehtia esimerkiksi henkilöä, joka sanoo, ettei usko persoonalliseen Jumalaan mutta arvelee kuitenkin, että korkeampi voima on olemassa? … Perimmäinen ongelma tällaisessa valitettavan yleisessä lähestymistavassa on olettamus, että yksi ainoa kysymys – onko Jumala olemassa vai ei – määrittää ihmisen koko henkisen rekisterin.”

Neljännessä luvussa, jonka otsikko on kuvailevasti Uskovan toisenlainen tieto, Enqvist pohtii uskovien tiedon laatua: ”Tieteen tehokkuus käsin on käsin kosketeltavissa jokaisen länsimaisen ihmisen arkipäivässä. Mutta sitkeässä on vakaumus, että olemassa on muita tiedon hankinnan keinoja. Ne nostetaan pöydälle, kun aletaan puhua uskonnosta ja Jumalasta.” (IP:n huomautus edelliseen: Enqvist käyttää – vaikka onkin tiedemies - arkipäiväisen huolettomasti sanaa ”tiede”. Ensimmäisen lauseen olisi pitänyt kuulua: ”Tieteellisellä metodilla saavutettujen tulosten tehokkuus on käsin kosketeltavissa…” eikä ”Tieteen tehokkuus”. Tiede itsessään ei ole sen enempää tehoton kuin tehokaskaan, vaan (Richard P. Feynmania lainaten – käännös IP): “Science is a way to teach how something gets to be known, what is not known, to what extent things are known - for nothing is known absolutely - how to handle doubt and uncertainty, what the rules of evidence are, how to think about things so that judgments can be made, how to distinguish truth from fraud, and from show.” (Tiede on keino oppia kuinka saada jotakin selville, jota ei vielä tiedetä, ja missä laajuudessa asioista tiedetään -koska mitään ei tiedetä absoluuttisesti - ja kuinka menetellä epäilyksen ja epävarmuuden kanssa; mitkä ovat todistelun säännöt, kuinka pitää asioista ajatella että voidaan päätyä johonkin ratkaisuun; kuinka saada totuus erottumaan huijauksesta tai teeskentelystä.)

Usein olen kuullut sanonnan ”tiede ei tiedä kaikkea”. Sanonta on yhtä järkevä kuin esimerkiksi: ei ynnälasku tiedä kaikkea.

Uskon olemus paljastuu Enqvistille: ”Mutta entä tiede ja Raamattu. Patavanhoillinen Luther-säätiö on yleisilmeeltään yrmeä, sen suhtautuminen evankelis-luterilaiseen kirkkoon jurottavaa ja kyräilevää kun se jupisee: ’Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun naisesta papin tekivät.’ Sillä on kuitenkin viralliset internet-sivut. Sieltä löytyy  ’usein esitettyjä kysymyksiä’ kuten  ’Eihän Raamattua voi tänään enää ottaa kuten aiemmin, kun tiede on edistynyt?’ Vastaus on viiltävä analyysi: ’Tiede on edistynyt sillä tavalla, että se on tullut entistä paremmin tietoiseksi omasta suhteellisuudestaan ja rajallisuudestaan. Raamattuun voi toki luottaa kuten aiemminkin.’ – Tämä erityislaatuinen luottamus näkyy sekä puheissa että kirjoituksissa. Esitelmiä kuunnellessa voi jo etukäteen arvata, milloin raamatunlause on tulossa. Puhujan silmiin syttyy erityinen palo, sieraimet levittäytyvät kuin metsäpalon haistaneella kauriilla ja raamatunlause purskahtaa esille kuin tulvapatoon olisi hetkeksi avattu juoksutuskanava. Uskonnottomasta tällainen raamatunlauseiden hokeminen vaikuttaa piinalliselta, sillä niiden merkitykset ovat hämäriä kuin Nuorgam kaamosaikaan. Joskus on vaikea nähdä mitään yhteyttä käynnissä olevaan puheeseen, mutta selvää on, että sanojalle itselleen näillä lausahduksilla on eeppisiin mittasuhteisiin kurottuva merkitys. Sellaisina ne ovat tunneilmaisua pikemmin kun informaation välittämistä, teatraalisia lausahduksia, joita ei jaella niiden sisältämien tosiseikkojen takia vaan pelkästään siksi, että Raamattu on sekä niiden isä että äiti. Kirjoituksissa keskustelupalstoilla käydään raamatunlauseiden taistoa. Ne törmäävät yhteen kuin saalistavat dinosaurukset: Yksi perustelee asiaansa yhdellä jakeella, toinen pyrkii kumoamaan perustelun toisella: minun raamatunlauseeni on vahvempi kuin sinun raamatunlauseesi.”

Loppuyhteenvetona on Enqvistin kirjassa parikin lukua, joissa esitetyt ajatukset ovat miettimisen arvoisia.

(Erimielisyyksistä, s. 185) ”En tahdo, että kaikki ajattelevat kuin minä, sillä erimielisyys, epäily ja kriittisyys ovat voimia, jotka jalostavat ihmiskunnan ajatuksia. Jos kaikki ajattelisivat täsmälleen kuten minä, kaikki toistaisivat myös virheeni. Siksi en ymmärrä, miksi uskovaisille on niin tärkeää, että mahdollisimman  moni kuuluu kirkkoon. Sillähän ei pitäisi olla mitään merkitystä heidän oman uskonsa kannalta. Ei myöskään sillä. miten muut uskovat tai ovat uskomatta. Mutta lähetystyö – ihmisten käännyttäminen, suostuttelu – jolla yritetään saada toisia muuttamaan uskomuksensa kristilliseksi (mitä se nyt kulloinkin tarkoittaakin), kuuluu uskonnollisen elämän ytimeen. Kuten piispa Häkkinen sanoo Kansan Raamattuseuran Sana.fi sivulla, ’kyseessä on kristillisen seurakunnan keskeisin ja tärkein tehtävä’. ”

(Uskon olemuksesta s. 190) ”Kristillisen uskon pohjalla lymyää mörkö, jonka mukaan jokainen ihminen on lähtökohtaisesti matkalla helvettiin. En aio ryhtyä kristityksi, joten minä joudun varmuudella helvettiin. Mitä todennäköisimmin helvetti odottaa myös sinua, hyvä lukija.

Virallinen kirkko ei kuitenkaan pidä helvetistä meteliä ikään kuin omaa opetustaan häpeillen. Kuten teologi Kari Kuula toteaa: ’Ikuista helvettiä ei  voida avoimesti hylätä, mutta se voidaan unohtaa kuoliaaksi.’ Tämä näkyy myös kirkon nettipapeille esitettyjen helvettikysymysten  vastauksissa. Niiden vaivalloisen kiemurtelun voi kiteyttää toteamukseen, että Jumala rakastaa kaikkia eikä asiaa kannata miettiä.

… Saarnatilaisuuksien lisäksi helvetillä mässäilevät luvuttomat hurmahenkiset kirjaset, joiden kirjoitustyylille on ominaista lapsenomainen uhittelu. Eräs esimerkki on 1980-luvulla kirjoitettu mutta vieläkin myynnissä oleva edesmenneen kristillisen kynäilijän Tapio Nousiaisen Yksi ainoa elämä. Se tietää kertoa, että helvetti on pelastumattomina kuolleiden ihmisten henkien lopullinen ja iankaikkinen säilytyspaikka, ’hirvittävä paikka, jossa palaa iankaikkinen tuli’. Nousiainen toteaa armollisesti: ’Emme halua pelotella ihmisiä kauhumaaluksilla; Raamattu puhuu asiasta kyllin selvästi. Eikä helvetistä ole poispääsyä. Se on iankaikkisen vaivan paikka.’ Minua viehättää suuresti Nousiaisen kaltaisten nököttäjien sanankäytön tahaton koomisuus. ’Mutta moderni ihminen ja veretän muotousko eivät kestä puhetta helvetistä … Me yritämme unohtaa ikävät ja vastenmieliset asiat … Sen vuoksi tulee ymmärtää ihmisiä, jotka kieltävät sen olemassaolon ja nauravat sille. Helpottaahan se edes väliaikaisesti. Mutta vain väliaikaisesti. Voi, että kenenkään ei tarvitsisi olla herätyksessä vasta helvetissä. Silloin emme voi paeta, painaa asiaa piilotajuntaamme, kieltää, nauraa ja ivata.’ – Nousiainen ja hänen hengenheimolaisensa tietävät, että helvetti on totta koska Raamattu niin sanoo.”

(Kadotuksesta vielä, s. 19) Ikuinen kadotus on mielestäni niin vastenmielinen uskomus, että sen levittäminen on moraalitonta. En voi olla tuntematta syvää murhetta nähdessäni, kuinka TV7:n keskustelijat hymysuin ja pelastuneen omahyväisyydellä rupattelevat miljardien ihmisten ikuisesta piinasta. Haluaisin huutaa heille: hävetkää, jos vielä muistatte, mitä häpeä on! Tällaisen puheen armottomuus on näet määrätöntä. Se todistaa uskonnollisen uskon nurjasta puolesta. jossa vilpitön tarkoitus on kuin radioaktiivisen transmutaation kautta muuntunut traagiseksi pahuudeksi… Voi helposti yhtyä Ilkka Pyysiäiseen kun hän kirjoittaa: ’Kirjaimellinen usko siihen, että kuollut ihminen joutuu ikuiseen tuleen kidutettavaksi, on kaiken tiedon ja normaalin ymmärryksen valossa mieletön.’ ”