MATKA CHENNAIHIN 21.11. – 4.12.2010.

 

Miksi minun pitää mennä Intiaan?

Aikoinaan työnantajani korkeimmalla mahdollisella paikalla teki päätöksen, että määrätty määrä työtä pitää saada ohjatuksi Intiaan. Yleensä väkeä eri sovellutusten piiriin sinne palkattiin noin kymmenesosa siitä väestä, joka sitä samaa sovellusta huolsi Suomessa. Niinpä meidän noin viittäkymmentä henkeä vastaten Intiaan palkattiin neljä ihmistä. Kävin heitä opettamassa helmi-maaliskuussa 2009 kuukauden ajan meidän tavoille tehdä tätä työtä.

Tämänkertaiseen työmatkaani Intiaan olin itse tehnyt aloitteen. Jotenkin sain myös aloitteeni perusteltua, ja matka tuli hyväksytyksi johdon puolelta (kulut, joista jouduin antamaan ennakkoarvion, olivat noin 9000 euroa). Ensimmäiseksi viikoksi mukaan lähti kollegani, jonka tehtävänä oli käydä läpi pelkästään ohjelmistoomme tulleita teknisiä asioita. Minä olisin sitten viikon vielä lisää yksinäni, ja keskittyisin siihen, mitä meidän ohjelmistollamme oikein voidaan tehdä. Siinä samalla kävisimme läpi tietokantaan liittyviä jippoja. Ajattelin jo matkaa suunnitellessani hieman iloitella työurani loppupuolella, ja järjestää pienen parin viikon rentoutumisen itselleni Intiassa, jossa marras-joulukuunvaihteessa on vain mukavan lämmintä, mutta ei kuumaa. Tosin sadekausi oli vasta lopuillaan, joten sataa voisi siellä vaikka joka päivä (ei satanut, vain yhtenä yönä satoi mutta reippaasti sittenkin).

Matkan virallistamiseksi tarvittiin ensinnäkin lupa Skandinavian johtajalta, koska matka oli toiseen maanosaan, sitten kutsukirje Intiasta ja käskykirje Suomesta. Uusi passikuva piti otattaa. (Senkin hinnan, 16,30 euroa, pistin matkalaskuuni, koska kuvassa oli minun mielestäni vanhan 65-vuotiaan miehen näköinen ukkeli, enkä minä.) Viisumihakemuksen sain pilkuntarkasti täyttää ihan itse myös intialaisten yhteyshenkilöiden osalta. Sitten viisumihakemus ja passi (jossa piti olla riittävästi tilaa viisumille) matkatoimistoon ja odottelua viikko. Anoimme työtoverini kanssa yhden vuoden business-viisumin, jolla saisi poiketa toistekin Intiaan, jos tarve niin vaatisi. Minä tosin tiesin jo edeltä käsin, että tällaista uudelleen poikkeamisen tarvetta ei ainakaan minulla ole. Viisumin hinta oli päätähuimaavat lähes 200 euroa. (Sama kuin intialaisen romulaivanpurkajan neljän kuukauden palkka.)

Tietenkin ennen matkaa hyvissä ajoin varmistettiin, ettei sattumoisin mikään kansallinen juhlapäivä (PONGAL DIWALI tms.) osu meidän käyntimme yhteyteen ja muukin kalibrointi hoidettiin. Kaverit hoitivat neuvottelutilan varaukset siellä Intiassa, ja myös taksifirman. (Viime vuonna niille intialaisille kollegoillemme oli hyvin outoa, ettei Suomessa ole taksifirmoja, eikä varsinkaan luokitteluja niiden luotettavuuden mukaan. Vakuutin, että heidät heittää Lahdesta lentokentälle yöllä taksi, johon varmasti heidän laukkunsa sopii.) Hotellivarauksen teimme me itse. Muutama houkuttelevampikin hotelli oli tarjolla (siis lähempänä toimistoa, kuin se jonka varasimme), mutta ne olivat myös muiden mielestä niin houkuttelevia, ettei vapaita huoneita löytynyt. Radha Regent oli sitten lopulta hotellimme nimi. Kotvan aikaa oli hotellin varauslistalla netissä komeasti englanniksi: viimeisin varaus hotelliimme ”from Finland”, kunnes joku intialainen madalsi sen johonkin ”viimeisin varaus Mahabalipuramista” –luokkaan.

Oikeastaan en olisi halunnut koko matkalle. Jopa niin työlääntynyt olin, että haeskelin minua korvaavia henkilöitä, mutta sellaisia ei löytynyt, ainakaan varteenotettavia. Niinpä lakkasin potkimasta tutkainta vastaan, ja tunnustin, että minun kai tuo matka täytyy tehdä. Mitä lähemmäksi matka tuli, sen enemmän muistin noita edellisen puolentoista vuoden vanhan matkan rasituksia. Ei minun toukokuinen USA:nkaan matka miltään huvimatkalta enää tuntunut.

Sunnuntaina 21.11. heräsin kello 3.30 aamulla taskupuhelimeni aina yhtä tylyltä kuulostavaan tingel-tangeliin. Olisin kyllä herännyt varmasti, koska Eeva oli jo valmiiksi hereillä kaikkien hänen neljän herätyskellonsa äänivoiman avustamana jo puoli tuntia aikaisemmin. Lentosukat jalkaan ja toivotaan parasta. Työkaverini tulisi omalla autollaan kello 4. Eeva keitteli minulle kahvit, ja sitten lähdettiin ajelemaan lentoasemalle. Laukkuni oli Eeva pakannut edellisenä iltana. Meille, Eevalle ja minulle, on kehittynyt sellainen tapa, että työmatkoille Eeva aina pakkaa minun laukkuni, mutta ei koskaan lomamatkoille.

Minun lievää lentopelkoani vastaan ”nautin” autossa pari pientä viskiä. Olihan edellisestä pitkästä lentomatkastani U.S.A:han kulunut jo yli puoli vuotta. Lentoyhtiö Lufthansa oli minun mielestäni kuitenkin varmassa maineessa, joten pari viskiä (5 vl) riitti. Ensimmäinen vaihtoehto reitiksi oli ollut Finnairilla Delhiin ja sieltä sisäisellä lennolla Chennaihin. Tulomatka Finnairilla olisi ollut hankala, koska olisin joutunut yöpymään Delhissä, ja Finnair lähti sieltä aamulla jo kello 10. Todellisuudessa paluumatka olisi ollut vielä hankalampi, koska Finnairin stuertit ja lentoemännät olisivat silloin olleet lakossa, eikä kone olisi lentänyt. Niinpä, tietämättä tulevista lakoista, valitsimme reitiksemme Helsinki-Frankfurt-Chennai. Ottakoonpa nyt joku, kuka tahansa, ei täysin alkoholisoitunut, pari viskiä aamulla kello neljä, niin tietää, minkälaisen nautinnon tuo varhainen paukku antaa.

En pysty oikein nukkumaan lentokoneissa. Niinpä koneen noustessa klo 6.25 voin vain katsella lennon edistymistä monitorista. Kirjakin oli mukana, mutta olin valmiiksi jo niin väsynyt, etten sitä jaksanut lukea, mutta en niin väsynyt, että istualtaan olisi ollut mahdollista nukkua. Lufthansan ”snack” vastasi hyvinkin Finnairin ”ateriaa”. Tosin en muista mitä tarjottiin, mutta ilmeisesti ei mitään hapanta ankkaa, koska muistikuvaa ei jäänyt. Lento oli tasainen, mutta näköaloiltaan laiha, koska istuin käytäväpaikoilla. Tosin sain vilkaistua joskus kanssakulkijan ikkunan nurkasta, että pilviä oli melkoisesti. Ainoat hetket katseluihin olisivat olleet koneen noustessa ja laskiessa.

Frankfurtissa oltiin kahden ja puolen tunnin lennon jälkeen. Näin periferiasta tulleelle koneelle oli varattu vain jokin lentokentän nurkka, josta oli bussikuljetus terminaaliin. Kun kone oli ajallaan, niin jäipä silti aikaa nauttia terminaalissa yhdet saksalaiset (Bitburger) oluet ja seurata lentoaseman menoa.

Frankfurtista Chennaihin lensi leveärunkoinen Airbus. Koneeseen mahtui 300 ihmistä. Kaikki paikat olivat täynnä. Jopa niin täynnä, että ylibuukkauksen takia noin 15 ihmiselle tarjottiin 500 euron alennusta lentolipusta, jos he lentäisivätkin ensiksi Dubaihin ja sieltä sitten Chennaihin. Matkatoverini kanssa harkitsimme tätäkin, mutta olimme liian hitaita. Dubain kautta lennettäessä olisi tullut noin viiden tunnin pidennys matka-aikaan, mutta rahaa, tässä tapauksessa työnantajan rahaa, olisi säästynyt. Olin kiinnostunut Dubaista, koska en ole siellä koskaan käynyt.

Airbus nousi kuin nousikin raskaine lasteineen ilmaan ja yhdeksän tuntia lentoa oli edessä. Chennaihin päin mennessä lentoaika oli arvioitu tunnin lyhemmäksi kuin paluulento. Aterioita lennon aikana tarjottiin kahdesti. Meillä oli keskipaikat, joten mitään ulkopuolista ei lentäessä nähnyt. Olo oli kuin olisi ollut matkalla hississä johonkin. Ohjelmia oli valittavissa kunkin matkustajan monitoriin runsaasti. Oli filmejä, länsimaisia ja intialaisia, ja musiikkia. Minä valitsin kuunneltavakseni Vladimir Ashkenazyn soittamat Bachin Partitat. Ashkenazya olin ollut joskus kuuntelemassa hänen Kuopiossa antamassaan konsertissa noin kaksikymmentä vuotta sitten (se oli Beethovenin kolmas pianokonsertto, ”Keisari”). Asheknazylla oli silloin muinoin kesämökki Rantasalmella missä meilläkin oli vuokrattuna monena vuonna ympärivuotinen vaatimaton mökki. Ashkenazyn konsertti Kuopiossa oli vähällä melkein peruuntua, koska hänellä oli haava sormessa. Vladimir soitti Partitat lentokoneessa (kuusi kappaletta) tempojen osalta äärimmäisyyksiä hakien: nopeat osat liian nopeasti ja hitaat osat liian hitaasti. (No, ei tietenkään lentokoneessa, vaan sillä CD:llä, jota lentokoneessa kuuntelin!) Ei Bachin Allemande ole mikään nuottien pikajuoksu, vaan ”tasaista naputusta”, kuten Sibelius-Akatemiassa opettajani Olavi Kauko meitä oppilaita valisti. Kyllä minun Lincoln Centerissä New Yorkissa vuonna 1999 kuuntelemani Andras Schiffin konsertti oli monta vertaa parempi (Schiff soitti samoin siellä kaikki Bachin Partitat.)

Kone lensi pohjoisempaa reittiä kuin puolitoista vuotta sitten, kun lensin saman etapin. Nyt matkattiin ensiksi Unkarin ja Romanian kautta Mustalle merelle, sieltä kaarrettiin Teheranin itäpuolitse Iranin yli, sitten oltiinkin jo Intian valtamerellä ja sivuttiin Karachia. Mumbain kohdalla päästiin Intian niemimaan ylle. Intia on iso maa. Mumbaista lento Chennaihin kesti vielä kaksi tuntia.

Tämä Airbus oli siten ovelasti rakennettu, että vessat olivat alakerrassa! Siellä niitä olikin, taisi olla peräti kuusi kappaletta. Siinä yhteydessä selvisi turvallisuusohje, ettei portaissa saa olla vessoihin jonottamassa kymmentä ihmistä enempää.

Viimein päästiin laskeutumaan kovasti vaappuen ja ryskyen Chennaihin. Vettä satoi reippaasti ja kuuma höyry tapasi meidät jo lentokoneesta lähtiessä. Matkatavaroitamme saimme odottaa tovin. Passin ja viisumin tarkastus kesti sen sijaan vain vähän aikaa. Unohdimme vaihtaa rupioiksi eurojamme, mutta siitä ei ollut haittaa, koska työkaverimme Ganesan autollaan oli meitä vastassa, eikä mikään hotellin taksi.

Tuloaikamme oli 23.50 Intian aikaa, joka on kolme ja puoli tuntia myöhäisempi kuin Suomessa. Siis saavuimme 20.20 Suomen aikaa, kuusitoista ja puoli tuntia matkalla oltuamme.

Ganesan vilkutteli iloisesti meidät nähdessämme. Tuttu autojen tööttäily tervehti ulkona meitä Ganesanin lisäksi. Lentoasema on pieni, mutta vielä pienempi on se alue, missä ihmiset siirtyivät jatkokuljetuksiin. Yleisin kulkuväline oli henkilöauto, mutta noita kolmipyöräisiä mopotakseja, ”tuktuk” nimisiä, oli täällä lentoasemallakin paljon. Ganesan oli lainannut kaveriltaan isomman auton, koska pelkäsi meidän tulevan yhtä isojen matkalaukkujen kanssa, kuin hän ja Vignesh tulivat Helsinkiin puolitoista vuotta sitten. Ganesanilla itsellään on kaksi autoa. Pienempää hän käyttää kaupungissa ja isommalla tehdään pitemmät matkat.

Olin jo varoitellut matkatoveriani liikenteestä, mutta se olikin kohtalaisen vähäistä, olihan kello paikallistaa aikaa jo yli yksi yöllä. Hotelliimme matka kentältä siinäkin liikenteessä kesti kuitenkin nelisenkymmentä minuuttia. Ganesanin englanti on melko outoja naksahtelevia äänteitä sisältävää, joten jopa kollegani sai kysyä muutamaan kertaan, että ”vat?”. Etelä-Afrikkalaisten bushmanien kielessä on tällaisia naksahduksia sanan alussa; ne ilmaistaan kirjoitetussa tekstissä pistämällä sanan eteen huutomerkki. Niinpä Ganesanin kieli kuulosti jotensakin tällaiselta: ”Ho ws !our !rip. No !elays I !hink. !at is !uite a !ong !rip. !ais !o see !ou here”.  Tämän Suomen kollegan kanssa olemme muuten olleet tämän syksyn yhteisellä englannin kirjoituskurssilla, jonka työpaikka on järjestänyt. Muuten hänen englantinsa toimii hyvin, mutta hän härkäpäisesti lausui sanan ”dialogue” suomalaisittain ”dialog”, vaikka oikeampi ääntämys olisi ollut ”daiölog”.

En ollut lentoasemalla ehtinyt polttaa sitä välttämätöntä savuketta. Hotellissa kysyin jo ennen sisään menoa, missä täällä saa polttaa. Eteisvahtimestari viittoili pientä mukamas aidattua aluetta hotellin patiolla. Tosin hän lisäsi, että joka huoneessa saa polttaa. Sade oli jo lakannut, joten oleskelu pihallakin kelpasi. Intiassahan julkisilla paikoilla polttaminen on kiellettyä 200 rupeen eli kolmen euron sakon uhalla. Lentoasemalta lähtiessäni huomasin ihmisten polttelevan estoitta, vaikka poliisi seisoi kahden metrin päässä. Ganesanilla oli meille kummallekin tuliaiset kuivattujen kukkien kanssa. Ne tuliaiset tulisin kuitenkin avaamaan vasta kun olisin takaisin Suomessa. Taivas oli kirkastunut, ja oudon näköinen kuu killui suoraan pääni yläpuolella.

Vielä näin myöhään yöllä, kello kaksi, oli hotellilla täysmiehitys. Matala keski-ikäinen pönäkkä mies kaappasi laukkumme laitteeseensa, mutta tietenkin odotteli, että sain tupakkani poltetuksi. Vahdit ja metallinpaljastin olivat täälläkin vartioimassa ja kaikkien autojen vatsat tarkastettiin peilillä, olisiko siellä jokin pommi kiinnitettynä.

Tavanomainen yllätys, melkein sellainen johon voisi aina varautua, oli, että hotelli ei ollutkaan varannut minulle huonetta vasta kun 24. päivä alkaen. Niinpä sitten kaverini kanssa majailimme samassa huoneessa sen ensimmäisen yön, koska hotelli oli täynnä. Seuraavana päivänä esitin sitten varausvahvisteen, jossa selvästi oli luettavasti, että Mr. Ilmo Paerssinen on varannut huoneen 21. päivästä marraskuuta alkaen. No, kaverini kävi nukkumaan. Minä en ihan heti siihen pystynyt. Polttelin ilmastointiaukon alla tupakkaa ja naukkailin Black Label viskiä, jota Lufthansa lentokoneessa oli tarjonnut ostettavaksi 22 euron hintaan.

Kantajalle annoin hätäpäissäni (ei, en päissäni) kymmenen euron setelin, ja pyysin häntä vaihtamaan sen rupioiksi ja tuomaan takaisin, niin että saisin antaa kantopalkan. Mies hävisi hymyilevänä sen siliän tien, eikä takaisin tullut rupioiden kanssa. Ehkäpä en ollut tehnyt niin selväksi hänelle englannillani, ettei se koko raha ollut tarkoitettu kantopalkaksi. Luultavasti 10 euroa oli hänen kahden ja puolen päivän palkkansa suuruinen. Seuraavana päivänä kävin hiukan asiasta valittamassa tulotiskillä RAM-nimiselle (sellainen lappu sillä oli rinnassa) mustapukuiselle miehelle. Niinpä yöllinen kantaja tuli oitis juuri oikean rupiamäärän kanssa kovasti anteeksipyydellen. Oli tainnut saada aika ripityksen. Annoin hänelle 40 rupiaa (kunnollisen lounaan hinta), ja lohduttelin, että taisin sanoa asiani silloin yöllä vähän epäselvästi. Huomasin kyllä, ettei tämä kantaja paljon englantia ymmärtänyt, mutta minun ei moittivan ilmeeni hän kyllä ymmärsi. Koko tuon parin viikon oleskeluni ajan hän oli erittäin ystävällinen minulle.

Aamupalalle heräsimme sitten klo 8, eli Suomen aikaa 4.30. Tässä hotellissa olikin ei pelkästään vihanneksia, vaan myös pekonia tarjolla. Lehmää ei nyt sentään. Aamupalalla tarjottiin maitokahvia, joka tehtiin lähes paikan päällä siinä pöydässä: pohjaan kaadettiin tervan tapaista kahvia ja sitten siihen nähden kaksinkertainen määrä lähes kiehuvaa maitoa. Hindulaisuus ei estä käyttämästä lehmän tuotteita (siis maitoa ja sontaa) hyväksi, mutta lehmää ei pidä tappaa, eikä lihaa syödä. Ainaiseksi huolenaiheekseni taitaa jäädä, kuka pitää huolen jälkikasvusta. Kaduilla näin väin lehmiä, mutta en sonneja. Sonneja välttämättä tarvitaan suvunjatkamisessa. Mutta luultavasti intialaiset ovat tämän ongelman ratkaisseet jo kolmetuhatta vuotta sitten. Sonni ei ole pyhä lehmä.

Muut aamupalalla olevat olivat tietenkin enemmistö intialaisen näköisiä, sitten pari saksalaista, neljä kiinalaista (heitä on aina liikematkoilla neljä) ja kaikkialla välttämättömät kaksi laihaa japanilaista. Tarjoiluhenkilökuntaa oli riittävästi, toisin sanoen lähes puolet ruokavieraiden määrästä.

Ensimmäinen työpäivämme (22.11.) oli tarkoituksellisesti varattu vain pienelle jutustelulle ja ohjelman läpikäynnille. Hotellilta matka toimistolle (30 – 50 minuuttia, edestakainen matka maksoi n. 18 euroa päivässä) oli työkaveristani varmasti mielenkiintoinen. Hän oli ollut puolisen vuotta sitten Kroatiassa, ja luullut tavoittaneensa siellä liikennekaaoksen huipun. Nyt kuitenkin mielipide muuttui. Jos taksimme eteen jäi tilaa kaksi kertaa kaksi metriä, täytti sen oitis kuusitoista moottoripyörää ja noin kaksi-neljä tuktukia. Taksimme mahtui mitä kapeimmista väleistä puikkelehtimaan. En olisi joihinkin väleihin uskaltanut ajaa edes polkupyörällä, mutta niin vain kuljettaja sai autonsa kutistettua, että väliin mahtui. Vasenta taustapeiliä ei ollut, ja joskus viikolla huomasimme, että taksin oikeakin peili oli johonkin rusentunut. Eivät siis fysiikan lakeja voi nämäkään kulkuneuvot, ainakaan kovin kauaa, kumota.

Liikennekaaosta lisää vielä monen vuoden ajan Chennain metrotyömaat. Täällä metro rakennetaan 20 metrin korkeuteen maanpinnan yläpuolelle pylväiden ja siltojen varaan. Ainakin kaksi pitkää linjaa on rakenteilla pääkatuja seuraten. Ilmeisesti maaperän laadusta johtuen maan päälle on halvempaa rakentaa silta kuin maan alle tunneli. Niinpä ennestäänkin ahtaat kadut ovat monin paikoin kaventuneet vain kahteen kaistaan suuntaansa entisen kolmen sijaan. Metroa rakennetaan luultavasti samoin kuin itämetroa Helsingissä, toisin sanoen 30 vuotta myöhässä.

Toimistomme on DLF IT-Parkissa hiukan Chennain kaupunkirajan ulkopuolella Poonamallen kadun varrella Manapakkamissa. Täällä monet paikat ovat pakkam-loppuisia. Vähän samoin kuin Hampurin lentokentän ympärillä useat paikat ovat büttel-loppuisia. Toimistorakennuksia tässä parkissa on valmiina parisenkymmentä (jokaisessa 10 – 12 kerrosta). Tässä taloryppäässä tulee lopputulemana olemaan töissä noin 150.000 eri alojen ammattilaista. Suurin osa väestä tekee ohjelmistoja eri firmoille ympäri maailmaa.

 

 

Hotellimme oli kohtalaisen pieni, vain neljä kerrosta ja nekin pieniä. Juhlahuoneistoja oli samoin neljä. Ne tuntuivatkin olevan käytössä häävastaanottoja, syntymäpäiviä, kongresseja ja firman juhlia varten. Neljä ravintolaa sentään oli. Yksi oli kiinalaisittain suuntautunut, toinen mannermainen pubi, kolmas intialainen, ja neljäs, jossa emme koskaan käyneet, oli tarpeen suurten (30 ruokalajia) illallisten tarjoamiseen. Pubin ovella (pubi oli kellarissa) mainittiin, että miehillä pitää olla sisään tullessaan kengät jalassa eikä shortseja hyväksytä. Siellä oli (melkein) elävää esitystä joka ilta. Melkein tarkoittaa sitä, että filippiiniläiset naiset taikoivat laulunsa tueksi koneesta mitä moninaisempaa komppia. Ei ne kyllä niin hyvin laulaneet, vaikka osasivat ääntää amerikanenglantia ihan hyvin. Siellä emme kovin usein käyneet, koska musiikki pauhasi liian kovalla. Filippiiniläiset olivat päässeet Chennain huvilehteenkin kuvan kanssa mukaan ja pistäysivät väliajalla baarissa nauttimassa välttämättömän Pepsi Colansa.

Seuraavat päivät töissä olivat varatut matkatoverini esityksiin, ja minä vain säestin silloin tällöin, joten minulla oli harvinaisen helppoa. Samalla olin yhteydessä Lahteen aivan kuin työpöytäni ääressä, joten voin muutamia hommia siinä sivussa hoidella. Teimme lyhyitä päiviä, ettemme rasittuisi liikaa, ja tämähän olisi viimeinen ulkomaanmatkani, joten otin kaiken hiukan enemmän loman kannalta kuten sanottu.

Turvatarkastukset toimistolla olivat muuttuneet. Ensiksikin oli metallinpaljastin ulko-ovella, joka aina piippasi, kun kuljin läpi (kuten aikaisemminkin). Luultavasti se olisi piipannut minun hampaitteni elohopea-amalgaamien takia joka tapauksessa, vaikka olisin tullut ilkosillaan töihin. Tervehdin tietenkin heti siellä vartijoita, jotka nopeasti oppivat minut tuntemaan. Olinhan muuhun väkeen verrattuna vanha ja lihava; Intiassa eläkeikä on 58 vuotta (yleisesti kuitenkin 60 vuotta), ja minä olin jo 65, ja keskipaino tuntui miesten osalta olevan 50 kiloa. Vartijaväestä suuri osa oli filippiiniläisten muotoisia. Sitten sattuman ohjaamana jokin kahdestatoista hissistä vei minut neljänteen kerrokseen. Siellä (vartijoitten ensin vedettyä lippaan ja nostettuaan takamustaan tuolista kymmenen senttiä) kirjoitin kirjaan saapumisajan, nimeni, projektin missä olin mukana, kotimaan ja viimein laptopin numeron ja oman firman henkilönumeron. Meillä siinä toimistossa on 800 ihmistä töissä, joten kansoitamme kaksitoistakerroksisesta toimistotalosta neljä kerrosta, ja lisäksi kolmannen kerroksen puolikas on vain meidän firman ruokalana. Tyhjää tuotantotilaa toimistoloosheissa oli vielä runsaasti. Varsinainen toimisto, jossa oltiin, oli kahdeksannessa kerroksessa. Sielläkin olivat vartijat ovella, mutta Vignesh sai minun korttini parin päivän perästä toimimaan (aktivoitiin Bangaloresta käsin), joten pääsin ilman vartijoiden avustusta veräjistä sisään ja ovista ulos. Kahdeksannessa kerroksessa laukkumme intiimi sisältö tutkittiin. Varsinkin läppärissä oleva logo oli tutkimista vailla. Vartijoilla tuntui olevan ongelma minun laptopini kanssa, koska firman nimi oli väärällä puolella. Kyllä ne parissa päivässä sen oppivat tuntemaan. Valokuvauskoneet piti jättää portille. Siitä huolimatta kollegani kuljetti pienen digitaalikameransa sisään ja sai otetuksi kuvat kaikista loosheista, joissa vaikeita IT-ogelmia ratkaistiin. Edellisenä päivänä häneltä nimittäin kysyttiin, että onko kameraa, ja hän vastasi että ei. Sinä päivänä, kun kamera oli mukana, ei siitä kysytty mitään

.Kaikkeen salaisimpaan paikkaan en tuolla kortilla em. päässyt. Salaisen paikan ovessa luki RESTRICTED AREA, ja ikkunat oli peitetty. Siellä yhtiömme intialaiset tekivät Nokialle ohjelmistoja.

Yleensä tuolla ensimmäisellä viikolla saavuimme toimistolle kello 9. Siellä ei näyttänyt silloin olevan ketään. Ihmiset tulevat töihin vasta noin kello 10 aikaan, ja ovat sitten seitsemään tai kahdeksaan illalla. Rouva Kalaimani Venkatachalapathi tuli melko tarkkaan yhdeksän aikaan aamulla ja kävi sitten löysällä kädellään tervehtimässä meitä. Sitten kohta tuli Team Technical Leader Ganesan meidän kokoushuoneeseemme, ja päätimme, milloin aloitamme treenit. Seurasi vielä Vignesh Rajendran ja hännänhuippuna Alok Das (”alokas”). Hyvinpukeutunut livree-pukuinen miestarjoilija (!) tuli sitten ja kysyi, tarvitsemmeko kahvia (kyllä) ja tarvitsemmeko vettä (kyllä). Koska vielä poltan tupakkaa, sääteli se palavereitamme. Joka tunti kävin ulkona, jossa sai polttaa. Joku mies (toinen mies kuin aikaisemmin puolitoista vuotta sitten) korjaili jatkuvasti tupakantumppeja, vaikka tuhkakupitkin olivat siinä vieressä. Tupakantumppeja keräävä keski-ikäinen mies ei koskaan tervehtinyt eikä katsonut silmiin. Huomasin kaikkien panevan merkille minut, ja muutamat, joilla oli kaulassa saman firman badget, tulivat jotain sanomaan. Tavallisin kysymys oli, että mistä sitä ollaan.

 

 

 

Samassa tilassa työskenteli myös rouva Devi, joka oli Lahdessa kaksi ja puoli kuukautta. Samoin herra Arun, jota ajelutin yhden päivän Lahden ympäristössä kolmisen kuukautta sitten, oli siinä näköetäisyydellä. Heitä tietenkin tervehdin kädestä pitäen joka aamu, kunhan he vain paikalle olivat ehtineet.

Ruokailu toimipaikan ruokalassa oli luokkaa parempaa kuin ennen. Nyt löytyi jokaiselle pöytä, eikä ollut niin ahdasta. Ruokalassa oli kaksi linjaa: toinen pelkästään veg. ruoalle ja toinen, jossa silloin tällöin oli myös kanaa. Tavallinen veg. ateria maksoi 40 rupeeta (70 senttiä), mutta jos oli kanaa ja sitä otti, sai maksaa 55 rupeeta (85 senttiä). Ruoat olivat mukavasti maustettuja. Juoma, vesi, nautittiin, jos nautittiin, aterian jälkeen. Oli siellä ruokalassa myös kolme snack-baaria, joista sai esim. kanaleipää ja muita virvokkeita. Vignesh ja Ganesan olivat tavanomaisesti seuranamme ja joskus Alok Das. Aina he malttoivat kysyä ”is it spicy”, ja aina minä vastasin ”not too much”. Varoin kuitenkin ottamasta liikaa astiasta, jossa oli vain pieni lusikka ja nokare punaista mössöä. Siitä hitunen riitti polttamaan suun, vaikka riisin kanssa sitä nautin. Joka aterialla oli kahdenlaista ohutta leipää. Niillä kalasteltiin sitten yleensä noin neljää-viittä erilaista kastiketta ja riisiä. Lusikkakin oli tarjolla, mutta yleensä söin vain oikealla kädellä. Käsienpesupaikka oli ravintolan perällä.

 

 

 

Keskiviikkona kävin työtoverini kanssa kaupungilla jossakin ostarissa. Chennaissa ei ole kovin mahtavia keskuksia ostoja varten, mutta sitä useampia. Jokaisen liikkeen ovella seisoo vartija. VISA kelpaa, paitsi matkatoverini VISA, joka ei toiminut. CD-levyt ovat halpoja. Ostin Bachin soolosellopartitat, Karajanin johtamat Bartokin kaksi suurta orkesteriteosta ja Ravi Shankarin muistelmalevyn, jossa hän esiintyy Yehudi Menuhinin kanssa. Kokonaishinta noin 18 euroa. Sitten tietysti etsin ”non fiction hyllyn” (aina kaikkein pienin hylly), josta löysin Richard Feynmanin Kalifornian ”Caltechissä” pitämät luennot planeettojen kierrosta auringon ympäri.

Puistojen käyttötarkoitus Chennaissa on hiukan hämärtynyt toisenlaiseksi kuin Suomessa. Puistoalueita käytetään kaatopaikkana. Myös siltojen aluset ja kaikki muukin vapaa piennar on selvästi kaatopaikkaa. Tällaisilla kaatopaikoilla sulassa sovussa tonkivat tunkiota lehmät ja irtokoirat. Hätkähdyttävintä oli, että keskellä katua tulee vastaan vuohia ilman mitään hämmennystä, eivätkä ne väistä autoja.

Matkatoverillani oli ehkä jotain varaumia intialaisten kaupunkien turvallisuuden suhteen, eikä syyttä. Keskellä kaupunkia kuului kovia räjähdyksiä. Sanoin kuitenkin hänelle, että kyseessä on tavanomainen hautajaissaatto, jonka keulilla kulkee pari miestä paukutellen äänekkäitä ilotulitteita, että vainajan tieltä saataisiin hätistetyksi paholaiset. Vainaja itse kulki kukkien keskellä kasvot paljaana kahden sonnin vetämissä vankkureissa ja hautajaisväki käveli perässä. Kun tiedetään, että Chennaissa on kuusi miljoonaa asukasta, ja vielä oletetaan keski-iän olevan 60 vuotta, pitäisi hautajaissaattoja olla joka päivä noin 300 kappaletta, jos sellainen jokaiselle kuolleelle järjestettäisiin. Tällainen määrä hitaita kulkueita päivässä sotkisi tietenkin kaupungin liikenteen täydellisesti. Niinpä itse päättelin, että vain rikkaimmilla on varaa (tai heidän omaisillaan) kustantaa tällaiset hautajaiset. Aikaisemmin kuukauden oleskeluni aikana näin ja kuulin vain yhden hautajaissaaton. Nyt siis kahden viikon oleskeluni aikana näin vain yhden hautajaissaattueen lisää.

Koska kaupunkimatkaan käytetty aika tahtoi jäädä hiukan lyhyeksi maksamaamme aikaan verraten, sanoin, että mennään syömään siihen hotelliin jossa olin ollut puolitoista vuotta sitten. Se hotelli, Green Park, olikin meidän hotellilta vain kolmen kilometrin päässä. Taksiautomme tietenkin odotti sen tunnin ajan samaan hintaan, koska taksa oli 4 tuntia tai 80 kilometriä 1050 rupeeta eli 17 euroa. Työkaverini hiukan ihmetteli, kun siellä ravintolan henkilökunnasta melkein joka toinen tuli tervehtimään minua kädestä pitäen, jopa paikan hovimestari. Mutta muistaen viime käyntini; hehän järjestivät läksiäiset minulle viimeisenä iltana silloin ennen (once upon a time). Kävin silloin kuukauden aikana syömässä tuossa ravintolassa nimeltään Once upon a time ainakin 15 kertaa. Alennuksista aterian hintaan ei ollut tälläkään kertaa puhetta, mutta huurteinen (lasikin oli kylmetetty) Kingfisher olut tuli pöytään lähes ilman eri pyyntöä. Kingfisheriä tarjotaan 0,7 litran pullosta, joten jaoin sen matkatoverini kanssa. Kingfisheriä on kahta lajia: ”strong” ja tavallinen. ”Strong”-merkkinen sanoo alkoholiprosentteja olevan kuusi, mutta tavallinen vain että ”alkoholiprosentti on alle viisi”. Ulkomaiset oluet maksavat tolkuttomasti tähän kotimaiseen verrattuna; Kingfisher 150 rupeeta (2,50 euroa), mutta joku tuonti-Heineken 400 rupeeta (6,60 euroa)

.Matkatoverini oli lähdössä lauantaina takaisin Suomeen. Kävimme vielä rauhassa läheisessä ostarissa (15 minuutin matka). Kaikki siinä s-marketissa ostettavissa oleva näytti naurettavan halvalta. Kollegani halusi intialaisia mausteita, ja niitähän riitti hyllykaupalla. Illalla kävimme taas aterioimassa yhdessä hotellin neljästä ravintolasta. Kollegani sai tolkuttaa pitkän aikaa tarjoilijalle, että hän todella halusi syödä tuota erityisen rankasti maustettua kanaa, mutta vasta kolmannen kerran jälkeen, kuten Pietari kieltäessään, tarjoilija viimeinkin nöyrtyi tuomaan tuon limakalvot syövyttävän annoksen hänelle. Minä söin jotain miedompaa, ja olin myös valintaani tyytyväinen, kun näin aterian edistyessä hikihelmien kihoavan kaverini otsalle.  Kello kymmenen illalla hän sitten lähti, ja jäin yksin ihmettelemään Intian menoa.

Lauantai-iltana olisi ollut koko Chennain toimistomme väen juhla läheisellä (60 kilometriä) MGM:n (filmiyhtiö) merenrantakartanolla. Mutta kun juhla olisi päättymässä vasta kello 21 (aikaisempi poistuminen ei ollut mahdollista), olisi aika ollut täpärällä, koska matkatoverini olisi pitänyt olla kentällä kello 24. Niin, 20 kilometriä bussilla voi viedä hyvinkin yhden tunnin. Niinpä en minäkään juhliin osallistunut. Netissä julkaistussa juhlan kutsussa oli merkittäviä ilmaisuja. Jokainen sai (kuulin jälkeenpäin) kaksi ilmaista olutlippua (0,7 litraa Kingfisheriä). Jos tavat ovat samat kuin Suomessa, niin keskimäärin jokainen, joka halusi juoda, sai 6 lippua; toisin sanoen suomalaisen normin mukaan halukas olisi voinut juoda 12 pulloa olutta. Ehkä aikaisempien juhlien perusteella oli kutsussa myös ankara varoitus: ”jos joku ei osaa käyttäytyä juhlissa, on siitä mitä ankarimmat seuraukset”. Myös pukeutumista ohjeistettiin: ei mitään nuhruisia vaatteita: ”siellä otetaan valokuvia”. Paikalliseen atmosfääriin liittyy myös paljastava turvaneuvo. Vain bussilla sinne sai mennä ja tulla. Busseja oli noin parikymmentä. Naisten turvaksi oli seuraava lause liitetty kutsuun: ”pidämme huolen siitä, että jokaisesta bussista viimeisenä lähtevä on mies”.

Sunnuntaina tuli Ganesan ajeluttamaan minua. Kävimme meren rannalla (Bengalin lahti), mutta edelleenkin meri tällä paikalla oli niin likainen, että uimaan vain harvat uskaltautuivat. Ganesan kehui, että tämä on maailman toiseksi suurin hiekkaranta. Tsunami iski juuri tälle rannalle, ja vesi nousi kaupunkiin saakka. 160 ihmistä kuoli, heistä useimmat olivat köyhiä kalastajia hökkeleissään meren rannalla. Yritimme löytää ja löysimme Canon kameroita myyvän liikkeen. Työtoverille Suomessa olisi pitänyt etsiä eräs erikoisobjektiivi. Liikkeessä sellaista ei ollut, mutta hinnastosta löytyi hinta: 60.000 rupeeta eli noin 1000 euroa. Niinpä se jäi ostamatta, koska jossakin nettikaupassa sitä sai 850 euron hintaan. Kysyin Ganesanilta, kuka intialainen ostaa 60.000 rupeeta maksavan objektiivin. Ganesan sanoi, että ”ei kukaan”.

Työt menivät sitten, kuten menivät. Niistä sen enempää. Ganesan oli valmistanut minulle upean vastaanoton kotonaan keskiviikkona. Siellä olivat hänen äitinsä ja isänsä, jotka olivat tulleet katsomaan uncle-Ilmoa tuhannen kilometrin päästä. Ganesanin isällä oli juhlava kolmen harmaan viirun maalaus poikki otsan, ja he (vanhemmat) tervehtivät minua kuin maharadzaa molempien käsien sormet yhteenliitettyinä. Ganesanilla (ja hänen vaimollaan Narmatalla) on kaksi tytärtä. Vanhempi viisivuotias Meena (lausutaan Miina) osasi englantia, mutta nelikuukautinen (onko hänellä vielä edes nimeä?) tapitti mustilla silmillään vain minua. Ganesanin isä on minun ikäiseni, mutta jo eläkkeellä. Varsinaista työeläkettä Intiassa ei ole, mutta sen sijaan on vähän samantapainen systeemi, kuin eläkesäästämisessä Suomessa. Eläkettä varten sijoitetaan 24% palkasta, jota sitten maksetaan vähitellen takaisin eläkkeellelähdön jälkeen.

Miina esitteli ensiksi minulle valokuvakansionsa, jossa hän esiintyi kaikenikäisenä, sitten vihkoaan, jossa oli kertomataulut. Minulle, ”erikoiselle vieraalle”, tarjottiin heti kupillinen kahvia ja makeita (mitä lienevät olleet) pallukoita. Ne herättävät kuulema ruokahalua. Muille ei tarjottu mitään. Aterioimaan asettuivat vain minä, Ganesan, Meena ja Vignesh. Vignesh (meidän tiimiläisemme) asuu noin kilometrin päässä ja hurautti moottoripyörällään pihaan. Asunnon ulko-ovi sai olla auki, olihan ulkona hiukan lämpimämpää kuin sisällä. Ruoka oli jokseenkin samanlaista, kuin työmaalla. Useita lajeja kastikkeita, pehmeää leipää ja sitten vielä jotain kohotettua pullakkaa leipää. Aterian oli valmistanut Ganesanin äiti, ja hän myös ruoan annosteli. Heti tullessa riisuttiin kengät. Ganesan myöhemmin ihmetteli kun kerroin, että myös meillä monissa kodeissa on sellainen tapa, että kengät riisutaan heti eteisessä. Ganesanilla tosin ei ollut eteistä. Ganesanin vaimo on myös yliopistokoulutettu, mutta nyt vain hoitamassa pienokaisiaan. Hän puhuu selvempää englantia kuin miehensä. Aterian lopuksi kaadettiin kuppiin vettä. Intialaisilla on samat tavat kuin kiinalaisilla: vasta aterian jälkeen nautitaan nesteitä.

Näytin sitten laptopiltani kuvia Meenalle, miltä minä näytin viisivuotiaana. Sitten näytin tietysti myös Oonan, Einon ja Aapon kuvat. Minut meinattiin ahtaa ruoalla melkein täyteen. Ganesan saikin siitä aiheen huomauttaa, että myös työpaikalla minä söin kaiken mitä tarjottimelleni otin, enkä heittänyt mitään pois. Sanoin Ganesanille, ”että näin äiti minut opetti”.

Sormenpäitä yhteen liittämällä sanoin sitten hyvästit, ja Ganesan kuljetti minut hotelliini (40 minuutin matka). Liikennettä oaivan tarpeeksi, vaikka kello läheni jo yhdeksää illalla. Lämpötila oli vaatimaton 24 astetta, mutta olihan jo pimeääkin. Ihmettelin, ettei Ganesanin kanssa menty tupakalle pihalle (hän kyllä polttaa), mutta asia selvisi. Hän on salapolttaja, eikä taida vaimonsakaan tietää, että hän polttaa tupakkaa. Hänellä ei useinkaan ole tupakka-askia mukanaan, vaan ostaa vain yhden savukkeen katukuppilasta. Sellainenkin on Intiassa mahdollista. Siinä katukahvilassa, jossa vierailimme, oli tietenkin lappu ”no smoking”. Sen lapun vieressä sitten sauhuttelimme. Nämä tupakointikiellot ovat kuin Italiassa lentoasemilla kiellot ottaa vain yksi pakaasi mukaan matkustamoon. Joskus Roomasta lähtiessämme (Eeva ja Sini plus) kun minulla oli enemmän kuin yksi matkustamoon tuleva paketti, opas selitti, että Italiassa ”yksi” on ”nooooin yksi”, levittäen samalla kätensä sivuilleen kuin kuvaten matkatavaroitten maksimipaljoutta.

Kaksi viimeistä päivää menivät kuin siivillä. En paljon käyttänyt tiimiläistemme aikaa, koska heillä oli muutama kiireellinen työ tehtävänä. Perjantaina, lähtöpäivänäni, Ganesan täytti ennestäänkin täyttä matkalaukkuani intialaisilla makeisilla. Palasin hotelliin, maksoin viikon taksin käteisellä rupioina, ja aloin odotella kotiinpaluuta, joka alkaisi paikallisen ajan mukaan seuraavan yönä kello kaksi. Syömässäkin piti käydä: ”Vodka tossed chicken”. Pieni, mutta maukas annos kanaa, jossa ei olisi aavistanutkaan olevan mitään vodkan makua.

Viimeiset suuremmat rahat piti käyttää. Intiasta ei saa viedä rupioita ulkomaille. Tosin kukaan ei edelliselläkään kerralla vaivautunut tarkastamaan lompakkoani. Hotellissa oli pieni putiikki, joka myi kalliilla hinnalla sitä, minkä olisi saanut puoleen hintaan jossakin muualla. Työpaikalla Manapakkamissa oli myös muutamia lähinnä lahjatavaraliikkeitä. Työpaikan liikkeestä ostin Sinille herätyskellon ja kammottavan kupin. Hotellin putiikista ostin kaksi huivia Eevalle, joiden värisävyn hän oli määrännyt. Pieni ”jalokivin” koristettu elefantti seurasi sitten minua, kunhan olin saanut hinnan pudotetuksi 700 rupeesta 400 rupeeseen. Tämä oli tietenkin tarjous, joka astui voimaan vasta kun olin astumassa ostamatta ulos. Puolitoista vuotta sitten asumassani hotellissa ei ollut edes tupakkaa myytäväksi asti. Tässä pienessä hotellissa sen sijaan oli vaikka mitä länsimaisilla lisensseillä Intiassa valmistettuja. Olutta ei sen sijaan tietenkään ollut. Ei tämä ollut kuin R-kioski Suomessa, josta saa ostaa kolmoskaljaa kello yhdeksään saakka illalla.

Hotellin taksi kuskasi minut hälyävälle lentoasemalle. Lentoasema oli yhtä täynnä kuin silloin puolitoista vuotta sitten. Lopputulemana minulla oli rahaa 200 rupiaa (= 3 euroa). Taxfree-myymälästä ostin ensiksi VISA-kortilla kartongin savukkeita (12 euroa), ja sitten pieniä (5 cl) pulloja viskiä. Pistin kaksi sellaista kassapöydälle, mutta aikansa selostettuaan sai kassa sanotuksi, että tuolla rahalla niitä saisi neljä. Lentolääkkeeksi nautin yhden sellaisen viihtyisässä aseman vessassa. Siellä on erikseen merkitty ”eurooppalainen” ja ”intialainen” vessa. Intialaisessa on vain kolo lattiassa, mutta eurooppalaisessa normaalit välineet ja paperia. Nautin viskini eurooppalaisittain sisustetussa vessassa. Molemmissa vessoissa näytti olevan tarpeeksi vettä lattialla.

Tupakointipaikkana oli 3 x 3 metrinen koppero. Jos oikein muistan, niin sen seinät olivat hiukan vaaleammat puolitoista vuotta sitten, mutta ilmeisesti tuhkakuppeja ei oltu tyhjennetty tällä välin. Henkilökohtaista tupakkaa ei olisi tarvinnut edes polttaa, koska jo silmiä särkevä savu täytti tuon onnettoman komeron. Tupakansytytin toimi sähköllä. Omat sytyttimet otti haltuunsa turvatarkastus. Minulla tosin oli tulitikkuja, jotka ilmeisesti eivät näkyneet salkkuni läpivalaisussa. Tupakkahuoneessa ei kukaan puhunut tuntemattomille mitään, vaan keskittyi nikotiiniannoksensa suodattamiseen keuhkojensa läpi verenkiertoonsa.

Melko vaatimattomassa lentoaseman ravintolassa kuulin suomenkieltä. Metso-yhtymän paperikoneiden myyjäthän ne siellä setvivät asioitaan. En viitsinyt sanoa, että heidän tehtaansa käyttivät meidän ohjelmistoamme tuotannonohjaukseen. Sen sijaan viitsin sanoa, kun he haikailivat, että mistä saisi alkoholillista olutta, että ”ei täällä viinaa myydä ensinkään”. Porukka oli kuitenkin niin jo kotiinlähtötunnelmissa, etteivät halunneet pitempään jorinaan yhtyä jonkun suomalaisen kanssa Chennaissa.

Kone Frankfurtiin tuli aivan täyteen. Sain tällä kertaa käytäväpaikan. Vierustoverini ikkunan puolella oli jo paikallaan, eikä vilkaissutkaan minuun, kun minä tulin paikalle. Ei hän muutenkaan sanonut mitään. Niinpä arvasin hänet suomalaiseksi, enkä erehtynyt. Suomalaiseksi johdattelua auttoi, että hänellä oli joku ”Vares”-kirja luettavanaan. Se nuorehko mies oli yksi niistä Metson myyntiväestä. Koko kymmentuntisen lennon aikana hän ei sanonut mitään. Luultavasti hän piti itseään hyvinkin puheliaana.

Saksankielellä kävi sitten kanssakäyminen palveluväen kanssa mukavasti. Tämän lennon olut oli Warsteiner, jota sain nauttia peräti kaksi pientä purkkia. En nukkunut matkalla kuin 5-10 minuutin torkahduksia, mutta sekin riitti siihen, että olin Frankfurtissa paljon virkeämpi kuin aikaisemman matkan jälkeen puolitoista vuotta sitten. Puolen tunnin välein nousin käytävälle venyttelemään jalkojani. Niin virkeä en sitten Helsingissä ollut, että olisin käyttänyt julkisia kulkuvälineitä matkalla Lentoasema-Järvelä, vaan ajoin taksilla tuon 100 km. Hyvin näytti kelpaavan matkalaskuun tuo erikoisempi kustannus.

Tämä oli luultavasti viimeisin ulkomaanmatkani työn merkeissä (niin kuin olikin). Johan noita on tullut tehdyksikin yli viisikymmentä. Hiukan haikein mielin kannoin matkatavarani Järvelässä tänne kolmanteen kerrokseen. Sitten kävin nukkumaan rättiväsyneenä. Minulle kyllä nämä ulkomaanmatkat nyt riittivät.

Intia ainakin Chennain perusteella on aika epäsiisti paikka. Niinpä nirppanokkien ei sinne tarvitse ensinkään mennä. Jos ei totu rottien raatoihin, joita kadun varrella varikset napostelevat, niin täytyy valita jokin toinen paikka. Varikset muuten Chennaissa ovat paljon laihempia kuin Suomessa. Ei tarvita niin paljon höyheniä, kun vähempikin riittää. Samanhan huomasi lääkäri, joka matkusti Kaukoitään joskus 1700-luvulla laivalla: kupattu laskimoveri etelässä oli melkein yhtä punaista kuin valtimoveri, koska energiaa ei kulunut ruumiin lämmittämiseen kovinkaan paljon noilla leveysasteilla.

Työpaikalla eivät Ganesanin lähettämät makeat leivonnaiset oikein menneet kaupaksi; mitä ennakkoluuloja meillä suomalaisilla onkaan. Sen sijaan paikallisesta Chennain marketista ostamani makeiset hävisivät parissa päivässä (yhteensä yksi kiloa).

No ne muut Ganesanin tuliaiset. Tietenkin saimme keramiikkaa: työtoverini kanssa kumpikin ensiksikin kauriin bambeineen ja sitten komean riikinkukon (Intian kansallislintu). Ihme että ne tulivat perille kaikki jalat ehjinä ja kukon pyrstö kokonaisena.