Toistaiseksi viimeisin Amerikan matkani 2.5. – 6.5.2010.

 

Ei useinkaan tule mieleen, että jokin matka on viimeinen. Varsinkaan viimeisellä matkalla toisten avustamana ei tule mitään mieleen. Minulle kyllä tuli mieleen, että tämä mahtaa olla viimeinen ulkomaan työmatkani, kun anivarhain 65-vuotissyntymäpäivänäni lähdin Järvelästä USA:han. Kuten niin monesti ihmisten arvioissa, niin minäkin erehdyin. Piti vielä käydä Intiassakin työn merkeissä. Tämä on siis viimeisin työmatkani USA:han, mutta ei viimeinen ulkomaille. Esimieheni piti minua oikein muistuttaa tästä matkasta, kun laadin ohjelmaa Intian reissuun vielä syksyllä – olin jo ehtinyt unohtaa, että keväällä kävin USA:ssa.

Joskus tietenkin kaikissa asioissa on ”viimeinen” hyvinkin esillä (Viimeisen kerran katson Dnjepriin). Muistan hyvin, kuinka veljemme Aarno kertoili isämme Arvi Pärssisen hautajaisissa matkastaan Arvin kanssa Loitimolle joskus noin vuonna 1985. (Parin vuoden päästä Arvi kuoli.)- Hän oikein paatoksellisesti kanttorin saarnanuotilla painotti sanoja ”tämä oli viimeinen kerta kun isämme näki Loitimon”. Puuttumatta sen enempää Aarnon mielikuvamaailmaan, niin jos jokin hänellä oli ”ensimmäinen” tai ”viimeinen”, se sai ilman muuta suuremman painotuksen, kuin jos jokin olisi kymmenes tai kahdeskymmenes. Aarno oli äärimmäisyyksien mies. Hän todella piti äärimmäisyyksistä. Yksi äärimmäisyys hänen asteikossaan oli Sulo Saarits – hänkin kanttori – joka voi laulaa pitkän kaaren ”Nyt enää täällä juova ole tätä viinipuun antia, ennen kuin sitten jne.” yhdellä henkäyksellä. Aarnokin yritti, mutta ei onnistunut, vaikka Aarno pystyi pidättämään hengitystään parikin minuuttia tarvittaessa. (Testattiin Ikaalisissa joskus vuonna 1962)

Tavoitteemme USA:ssa (se toinen meistä oli myyntipäällikkömme M oli saada asiakas aktivoitumaan ja tilaamaan mittavan lisän järjestelmäänsä, jota he eivät ylipäätään enää oikein käyttäneet. Me olimme hyvä yhdistelmä: nuorta lupaavaa auvoisuutta ja vanhaa kokemusta (tai ainakin niin luulisi). Firmassa suurin osa porukasta oli päälliköitä. Niin saatiin illuusio aikaiseksi, ettei päälliköille tarvitse maksaa ylitöistä, kuten ei maksettukaan, Minäkin olin mukamas joku päällikkö, vaikka ei minulla ollut yhtään joukkoja komennettavan.

Isompi päällikkö, soitti joskus huhtikuun alussa. Vuosi sitä ennen hänen asianaan oli kysyä, onko minulla jotakin eläkesuunnitelmia. Nyt hänen asiansa oli, lähtisinkö M:n avuksi USA:han hoitelemaan projektia liikkeelle. Tietenkin sanoin, että ilman muuta. Olinhan ollut ao. asiakkaan kanssa tekemisissä jo yksitoista vuotta ja tämän nimenomaisen projektin kanssa pari vuotta. Lisäksi tunsin sieltä paljon henkilöitä yhtä pitkältä ajalta. Kävi selville, että ensiksi kysytty kollega T ei luottanut tietävänsä tarpeeksi kokonaisuudesta, eikä halunnut mennä nolattavaksi sinne. Toinen ehdokas, joka on nykyisin tämän asiakkaan yhdyshenkilönä, sanoi, ettei hän tiedä tarpeeksi kokonaisuudesta eikä kielitaitokaan ole paras mahdollinen. Niinpä he taas ilmeisesti usuttivat ison päällikön minun kimppuuni, samoin kuin kävi vuoden takaisen Intian matkani syiden kanssa.

M ei ollut käynyt ikinä USA:ssa, joten siitäkin syystä oli mukavaa, että joku siellä ennen käynyt johdattelisi häntä käytännön tasolla maan tavoille.

Muutama päivä valmistautumista työpaikalla papereita selaten ja oltiin valmiita matkaan. Sen piti alkaa 18.4. sunnuntaina. Koska Islannin tulivuorenpurkaus heitti tuhkapilviä Euroopan ylle, tuo matka jäi. Uusi ajankohta lähdölle oli 2.5.2010 sunnuntai. Jotenkin päivä oli minulle merkittävä, täyttäisinhän silloin 65 vuotta.

Edellisenä päivän tilaamani taksi oli säntillisesti kello 5.20 Kouluntie 9:n pihalla. Sanoin, että ajetaan linja-autoasemalle. Taksi kaarsikin 300 metrin päässä olevalle Järvelän linja-autoasema-matkahuollon pihaan, mutta valistin, että Lahteen olisi päästävä. Eeva oli ystävällisyyttään noussut keittämään minulle kahvit. Tietysti Eeva oli myös pakannut matkalaukkuni; sen pakkaamisen hän on tehnyt aina noin 15 vuoden ajan.  (Kerran vuonna 2000 lensin Helsingistä Lontooseen, ja tiskillä virkailija kysyi, tiesinkö mitä matkalaukussani on. Rehellisesti sanoin, ettei ole aavistustakaan, koska vaimoni on sen pakannut. Aina sieltä kaikki tarpeellinen on löytynyt. – Jotenkin tämä pakkaaminen on tietenkin huolenpitoa parhaimmillaan. Kauan sitten luin juttua jostakin metsurista; sen vaimo teroitti aina metsurin sahat. Lahden linja-autoasemalta lähti bussi klo 6.15 lentoasemalle. M tuli kyytiin Kauppatorin kulmalta. Nukutti vietävästi ja onneksi M kertoi viettäneensä vappua naapurien kanssa edellisenä yönä kello kolmeen saakka, joten lähes yksissä tuumin nukuimme tai ainakin torkuimme lähes koko matkan. Pari matkustajaa ajeli vain Renkomäkeen ja meidän lisäksemme vain yksi matkustaja lentoasemalle.

Lentoasemalla ei ollut tungosta, joten välittömästi saimme matkalaukut ruumaan ja liput käteen. Turvatarkastuskin sujui vaikeuksitta. Läppäri erikseen pois laukusta, kengät jalasta ja vyöt pois. Tällä kertaa ei elohopea-amalgaamipaikkauksetkaan hälyttäneet.

Aikaa oli runsaasti. Koska edellisestä käynnistäni lentoasemalla oli kulunut jo vuosi, olivat paikat muuttuneet. Pelkäsin jo, että tupakkahuone on kokonaan hävitetty, mutta se löytyi sitten toisesta kerroksesta business loungien puristuksessa. Toinen ravintoloista oli remontissa ja aloin pelätä, saanko ensinkään traditionaalista katkarapuleipääni. Toisen pään ravintolasta sekin löytyi kovaan hintaan. Koska M:kin sanoi, etteivät häntä kovin lentomatkat innosta, menimme ottamaan parit viinit. Sitten tuntui jo mukavemmalta ajatus nousta ilmaan. Kun kaikenlaisia rajoituksia oli siinä mitä sai ottaa mukaan matkustamoon, ei nyt mahdolliset tax-free-ostoksetkaan tulleet kyseeseen. Portilta 26 oli siis Finnairin Airbus lähdössä kello 9.25 Pariisiin, ja lähtikin ajoissa. Koko ajan oli pilvistä, joten minulle epätavallinen käytäväpaikka ei häirinnyt; yleensä valitsen ikkunapaikan, että saisin verestää maantietoani.  Finnair oli ottanut takapakkia tarjoilun suhteen: vettä sai ilmaiseksi, mutta viini ja olut maksoivat. Ei sitä lajia tosin kulunut kuin yksi. Tapauksettoman lennon jälkeen laskeuduimme vehreän luonnon ympäröimälle Charles de Gaullen lentokentälle. Charles on kova sana vieläkin, vaikka hänellä ei oikeastaan toisessa maailmansodassa ollut mitään todella ansaittuja meriittejä. Amerikkalaiset propagandasyistä antoivat de Gaullen marssia sodan jo ratkettua Pariisiin ikään kuin sotajoukon ylipäällikkönä. Kai hänellä sentään jotain 2000 siirtoranskalaista oli komennossaan, mutta verrattuna liittoutuneiden miljooniin, kovin mitätön määrä.

Pariisissa ei meidän Finnairin tapainen pikkuyhtiö saanut konettaan minkään putken päähän, vaan kuljetus oli koneelta bussilla terminaaliin. Kuulimme tai arvasimme terminaalin väärin; olisi kai pitänyt jäädä 2A:n kohdalla pois eikä 2E:n. Niinpä saimme noin pari kilometriä kävellä takaisin päin siihen terminaaliin, josta lento USA:han alkaisi.  Sieltä löytyi myös tupakkahuone, kun kyselin halleissa vaeltavalta oppaalta, ”Ou est la place pour fumer?”. En tosin ymmärtänyt vastausta, mutta tulipahan ranskaa puhutuksi. Tupakkahuoneet löytyivät baarin kupeelta. Heinekenin olut maistui aivan hyvältä, eikä maksanutkaan kovin paljon. Sitten jo pitikin siirtyä Delta Airlines isännöimään looshiin odottamaan koneeseen pääsyä. Tällä kertaa koneen merkki oli Boeing 757. Se on samantapainen kuin Airbus 330, penkkejä on kuusi rinnakkain. Onneksi kone oli niin tyhjä, että minun paikkani (käytävä) viereinen jäi vapaaksi kaikkea tavaraa varten. Olin varautunut kirjalla Alice in Wonderland, mutta en jaksanut lukea kuin kolmisenkymmentä sivua. M istui käytävän toisella puollella. Yhdeksän tuntia lentoa edessä ja sitten perillä. Delta Airlines ei vielä ollut kiristänyt säästöruuviaan viimeiseen momenttiin saakka, vaan tarjoili viiniä vapaasti. En kuitenkaan näin keskellä päivää tuntenut niin kovasti viiniä enää kaipaavani. Ateriat (kaksi) olivat samaa standardimössöä, mitä muillakin yhtiöillä.

Sain juttuseuraa ikkunapaikalla istuvasta Anna Gutkinasta. Kuului olevan yksityisyrittäjä (entrepreneur) ja kauppaavaan kaikkea syövän hoitoon liittyvää tavaraa. [Vähän tuosta ’entrepreneur’ sanasta. Entinen presidentti George W. Bush eräässä puheessaan sanoi nimenomaan tähän sanaan viitaten valittaen, ettei ranskankielessä ole vastinetta ’entrepreneur’ sanalle. Sana on kuitenkin aivan selvää englantia, tosin alkuperä on ranskankielessä, jossa se kirjoitetaan juuri samalla tavalla.] Erikoisruokavalio Annalla tuntui myös olevan: kasvisruoka, jota aluksi tarjottiin minulle. Ensiksi meinasin kysyä häneltä, onko hänkin menossa Philadelphiaan, mutta viime metreillä sain kysymyksen vedettyä takaisin. Tuntui olevan puhelias nainen, mutta antoi sentään aina välillä torkkua.

Koneen näyttöruudusta sai mukavasti seurata matkan edistymistä, joka tosin edistyi sietämättömän hitaasti. Turbulenssi alkoi Irlannin eteläpuolelta. Ei tosin mitenkään kovimpia, mitä olen koneessa istuessani kokenut, mutta tarpeeksi, että turvavyövalot olivat melkein aina päällä. Juuri kun olin saanut hellitetyksi nyörin ja ottanut paremman asennon torkahtaakseni, syttyivät aina valot uudelleen. Loppumatka, noin pari tuntia, olikin melko yhtämittaista jyskytystä. Amerikan itärannikkoa pitkin koilliseen puhaltava suihkuvirtaus oli vastainen ja parhaimmillaan vastatuulen nopeus oli 40000 jalan (12,192 kilometriä) korkeudessa 195 km/h. Silloin maanopeus putosi noin 720 kilometriin tunnissa. Tästä syystä Amerikkaan päin mentäessä lentoajan Euroopasta arvellaan olevan noin tuntia pitempi, kuin paluu takaisin.

Reitti kulki New Foundlandin etelärantaa hipoen Providencen ylitse ja Long Islandin eteläpuolitse jonnekin Atlantic Cityn tienoille, josta kaarrettiin suoran Philadelphiaan. Alas päästiin viivytyksittä ja vilaukselta näin myös telakan, jonne meidän pitäisi mennä. Telakka on suorassa suunnassa kiitoratoihin (kaksi rinnakkaista) nähden.

 

WTC:n kohdistuneiden lentokoneterroristien hyökkäyksen jälkeen ovat varsinkin USA:n ennakoivat turvatoimet lisääntyneet huomattavasti. Aikaisemmin riitti, kun koneessa täytti pahvin, jossa vastasi ”Ei” kohtaan ”oletteko olleet Natsi-Saksan rinnalla tekemässä kansanmurhia vuosina 1936-1945” ja muihin vastaaviin. Periaatteessa olisin ehkä ehtinyt kansoja murhaamaan, koska synnyin seitsemän päivää ennen kuin Saksa virallisesti antautui. Hitler oli tosin kuollut kolme päivää ennen minun syntymääni. Nyt tällainen lomake piti toimittaa lähetystölle 72 tuntia ennen aiottua lentoa. Onneksi sen pääsi täyttämään netissä ja lisäksi suomenkieliselle lomakkeelle.

Lentoasemalla vastaan löyhähti melkoisen lämmin ilma. Edellisen päivän ennuste oli Philadelphiaan luvannut ukkosta, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan tuli ennätyksellisen lämmin. Ilman lämpötila oli 33,3 astetta (92 Fahrenheitia). Se on tämän ajankohdan ennätys täällä vaikka mentäisiin monta vuosikymmentä taaksepäin. Niinpä hiki alkoi virrata jo maahantuloviranomaisten haastattelujonossa seisoskellessa. Tavanomaiset kysymykset: ”Miksi tulit tänne”, ”Et kai kauppaa mitään”, ”Kuka sinulle maksaa palkan”, ”Mihin menet täällä”, ja ”missä asut”. Epätavanomaisempaa kuitenkin oli, että nyt molempien käsien sormenjäljet peukaloa myöten rekisteröitiin. Ei tosin tarvinnut kastaa sormenpäitä musteeseen, vaan kelmeää vihreänkeltaista valoa hohkava levy teki rekisteröinnin. Lisäksi minut kuvattiin (en saanut kuvaa itselleni). Koska minulla oli vain kaksi vuotta sitten saatu passi, oli siinä siruun tallennettuna samoin minun kuvani. Ehkä he (viranomaiset) vertailivat, paljonko oli vanhennuttu kahdessa vuodessa.

Matkatavaratkin saatiin sitten. Seuraavaksi auton vuokraus. Kaikki omavastuut vakuutuksista pois ja palautus tankki tyhjänä. Lisäksi M halusi välttämättä GPS:n (jolla hän ei loppujen lopuksi tehnyt mitään). M sai ajaa, ja minä luin tiemerkintöjä. Valtatie 95 ”North”. Matkaa hotellille ei ollut kuin viitisen kilometriä, ja hotellilla oli parkkipaikka. Se mitä hotellilla ei ollut, oli ravintola, kahvila tai mitä vain mistä olisi saanut jotain syötävää tai juotavaa. Esitteeseen tarkemmin huoneessa tutustuessani lueteltiin paikkoja joita olisi ollut kävelyetäisyyden päässä. Häveten sanon, että hotelli kuului ketjuun Holiday Inn. Kaverin huoneessa oli sentään jääkaappi, mutta minulla ei ollut edes sitä. Päätöksen hotellista oli tehnyt joku muu kuin minä, joten voin vapaasti syytellä. Olisi pitänyt katsoa vähän varustelistaa läpi.

Hotellin lisänimenä oli ”Stadium”. Se tarkoitti, että lähistöllä olivat ensiksikin Philadelphia Philliesien pesäpallostadion, sitten Flyersien jääkiekkokaukalo ja viimein koripalloareena (en nyt muista, millä nimellä siellä Philadelphian joukkue pelaa). Sattui niin onnellisesti, että jokaisena kolmena iltana, minkä tulisimme siellä olemaan, olisi Phillieseillä ottelu ja samaa joukkuetta vastaan. Niinpä joka iltana oli odotettavissa noin 70.000 katsojaa tuohon vähän alle kilometrin päähän. Phillisien areenan kupeessa oli kuppila, jossa oli tunnelmaa, ja johon pääsi ilman varsinaista ottelun pääsylippua. Yingling ja joku riisiolut (Budweiser) olivat ainoat merkit, mitä myytiin oluen puolesta. Ruokaa oli sitten tarjolla enemmän sorttista, mutta ei tietenkään mitään oikeaa, vaan kaikenlaista snäksejä ja hampurilaisia. Annos hampurilaista osoittautui kyllä oikein isoksi ja varmasti ravitsevaksi, mutta ei sitä tiennyt, kun koko ravintolassa oli niin suuri mökä musiikin ja yleisön puolesta. Melkein jokaisella oli jokin Phillysien merkki päällään, vähintäänkin lippalakki. Monta samannimistä numeroitua miestä oli myös nähtävissä. Lähdimme M:n kanssa mahdollisimman pian pois.

Aikaerosta johtuen kello oli jo Suomen aikaa kolme yöllä, vaikka paikalliset väittivät kellon olevan kahdeksan illalla. Joukkioittain pesäpallon kannattajia oli parkkeerannut autonsa, grillinsä ja rekvisiittansa kadun reunaan pienelle ruohikkokaistaleelle. Olutta tuntui olevan, mutta poikkeavasti suomalaiseen maisemaan nähden ei näkynyt yhtään eikä ensimmäistäkään juopunutta tai räyhääviä ihmisiä. Ei mekään kyllä oltu otettu tarpeettomasti.

Oletin unen tulevan hetkessä lähes 22 tunnin valveillaolon jälkeen, mutta en saanut unta, vaan nousin puolen tai tunnin välein tarkastamaan kellon asentoa. Mökä stadionilta ei kuulunut tänne ensinkään, koska olin vastakkaisella puolella kuin urheilukenttä.

 

Yritin pyöriskellä aamulla mahdollisimman pitkään toivoen unta, mutta kuten tiedetään, uni ei tule toivomalla. Niinpä noin puoli seitsemän aikaan lähdin alas (asuin huoneessa 307) tupakalle ja etsimään aamupalaa. Silloinhan se vasta selvisi, ettei aamupalaa ollut tarjolla. Oli tosin kahvia ja muffinseja, mutta ei muuta. Ilma oli lämmennyt jo täysin kesäiseksi. Kello oli siis Suomen aikaa 13.30 ja olin mukamas juuri herännyt. Olo oli juuri sellainen kuin voi kuvitella: pönttö. Katselin televisiosta säätiedotukset, mutta muuten sai olla toosa kiinni. Hyvältä näytti muuten, mutta sadetta oli luvassa. Sade alkoikin, mutta kun oli niin lämmintä, oli se vain hiostusta aiheuttavaa. Tavailin huoneessa huomispäivän papereita, ja tein käännöstöitä – toisin sanoen Arjan kirjoittamaa englantia yritin korjata vähän parempaan suuntaan.

Jo kello 11 aikaan läksimme M:n kanssa ajelemaan noin 25 mailia kaupungista pohjoiseen oleva ”mälliä” kohden. Siellä olin käynyt ennenkin. Paikan oikea nimi oli Franklin Mills Mall. Siellä oli liikkeitä noin seitsemässä eri osastossa vaikka millä mitalla. Jopa kaipaamani tupakkakauppa löytyi (niitä olikin koko ”mällissä” kokonaista kaksi). Kevyempiä ruokapaikkoja oli tiheästi. Minä ostin jotain thaimaalaista riisiä ja kanaa, ja M kävi ostamassa vieressä olevasta kiinalaisesta kioskista riisiä ja kanaa. Annokset näyttivät samanlaisilta, kuin samassa keittiössä tehdyiltä, mitä ne ehkä olivatkin. Näille amerikkalaisille pitäisi Intialaisten kollegojen tulla kertomaan, mitä sana ”spicy” tarkoittaa. Melko valjua oli mausteiden käyttö meidän molempien mielestä. M on sentään käynyt Kiinassakin mausteita maistamassa.

Vaikka Eeva oli antanut ukaasin, että ilman ostettuja paria shortseja ei ole kotiin tulemista, en mistään löytänyt enää sitä liikettä, mistä ostin ne edelliset. Siitähän on kymmenen vuotta aikaa, ja shortsit ovat edelleenkin kuin uudet, joten en oikeastaan uusia kaivannutkaan. Muistin vielä sen meksikolaismerkkisen myyjän, joka yritti mitata minun vyötäisteni ympärysmitan, mutta koska hänen kätensä ei ylettynyt ympärilleni mittanauhaa pitelemään, sain itse mitata. Anun pojille ja Oonalle sentään löysin jotain. M intoutui tosissaan ostelemaan. Lopputulemana hänellä oli noin kahdeksan kassia ja kevyempi luottotili.

Iltapäivällä alkoi tulla jo tosi kuuma, varsinkin kun maleksin ”mällin” betonisella parkkipaikalla. Kova tuuli kuitenkin heikensi auringon porotusta.

Palasimme takaisin hotelliimme ilman eksymisiä. Kello olikin jo tullut neljä, eli 23 Suomen aikaa illalla.  Vähän aikaa hotellilla oltuamme (otin puolen tunnin nokoset) lähdimme etsimään vähän parempaa ruokapaikkaa, kuin pesäpalloilijoiden baari. Nyt sitten tilasimme taksin. Kaupungin keskusta on melko tukkoinen parkkipaikkojen suhteen. Liikenne keskustassa ei tosin ole lainkaan ruuhkainen. Osoitteemme oli South Street, yksi kaupungin kuuluisista ostos- ja ravintolakaduista. South Streetin itäpää on aivan turvallinen, mutta jossakin 10 kadun paikkeilla alkaa mafian hallitsema alue, jossa ei ole turvallista ainakaan kovin myöhään illalla. Löysimme ruokapaikan, jossa oli oikeata ruokaa tarjolla ja paikka avotaivaan alla kadun vierellä. Ruoka oli hyvää ja oluen merkki Yingling; se on jokseenkin samanlaista kuin Karjala-ollut, lager-tyyppistä. Kun kello alkoi olla Suomen aikaa 3 yöllä, otimme taksin ja palasimme takaisin.

Sitten alkoi tuo melko vaivalloinen unen odottelu. Ei sitä tullut. Ei voi mitään, jos ei uni tule, niin ei. Televisiota en edelleenkään avannut, joten piti vain vääntelehtiä. Ilmastointikonekin toimi jotenkin kummallisesti ja melkein rupesin epäilemään, ettei se ole päällä ensinkään. Ainakin lakanat tulivat märäksi. Kuten jos 1959 pyöräretkelläni totesin ”joskushan piti määräpaikan tulla”, totean nytkin, että ”joskushan piti aamunkin tulla”.

Meillä oli hotellilla tapaaminen paikallisen yhtiömme miehen kanssa. Hänellä oli kummallinen sijoituspaikka henkilötiedoissaan: ”home/site”. Toisin sanoen tekee enimmäkseen töitä kotonaan tai sitten on asiakkaalla. Hänellä on ainakin CV:n mukaan kokemusta ERP järjestelmistä. Hänen autollaan lähdettiin sitten kolmen kilometrin asiakkaan tuotantoalueen portille, josta oli vielä kolme kilometriä asiakkaan pääpaikkaan.

Olin käynyt täällä viimeksi kuusi vuotta sitten. Taas oli tullut muutoksia. Enää ei varsinaisen alueen portilla kysytty enää mitään tai pitänyt näyttää mitään. Silloin WTC:n tapausten jälkeen jopa taksikuskin sai kaivaa henkilökorttinsa esiin ja minun piti täyttää lomake toimistossa ja saada ”badge”, eli telakan henkilökortti. Nyt vartijat vain katselivat, kun ajoimme ohi. Tämä aluehan on suurin Amerikan laivaston hautausmaa. Täällä on kymmenittäin laivoja, jotka ovat tuttuja sotaelokuvista. On taistelulaiva Kitty Hawk, josta on luultavasti jo ehditty tehdä museo, lentotukialus Missouri ja kymmenittäin muita hävittäjiä, miinanraivaajia ja miehistönkuljetusaluksia. Ensimmäisen Iranin sodan aikana muutamia näistä varusteltiin uudestaan palvelukseen; lähinnä kai miehistön kuljetuksiin. Pari laivaa on myyty Etelä-Koreaan.

jalaksilla seisonut parakkirypäs oli korvaantunut oikealla toimistorakennuksella. Lisäksi eivät enää vieraat päässeet ajamaan toimiston luo, vaan autot piti jättää parkkipaikalle ja vartiokoppiin ilmoittautumisen jälkeen pikkubussi tuli ajamaan viimeisen (kuvaannollisesti sanoen) matkan. Ymmärrettävää tällainen palvelu olikin, koska ajelimme ihan rakennustyömaan läpi ja nostureiden ali. Uutta oli myös se, että toimistorakennuksen kyljessä oli kyltti: tupakointi on sallittu vasta 25 jalan päässä rakennuksen seinästä. En kyllä huomannut kenenkään noudattavan tuota etäsyyssääntöä.

Porukka meitä vastassa oli suurelta osalta ennestään tuttua joukkoa.

Kävimme projektia läpi; ensin M yleisemmässä suunnassa ja minä sitten teknisemmin. Siitä sen enempää. Tähän minä olen kouliintunut. M:n englanti oli vielä hiukan (vain hiukan) takeltelevaa, ei hän saanut ihmisiä nauramaan. Minä sen sijaan esityksessäni väänsin vitsiä koko ajan, jotka myös tavoittivat yleisön. (Tosin muutamat vitsit olivat tahattomia, enkä olisi niitä vitseiksi huomannutkaan, ellei yleisö olisi reagoinut.) Olin sparrannut M:tä siinä, että täällä ihmiset eivät ole tottuneet kuuntelemaan esitelmiä; he keskeyttävät heti, kun jokin oudompi tai mielenkiintoisempi kohta tulee esiin. Ja niin he totisesti tekivätkin. Tunnelma oli mitä parhain, ja varsinkin C:n puheenvuorot vahvistivat asiaamme. Meillä oli mies paikan päällä, joka oli uutta. Päivä sujui tavanomaisesti loppuun. Emme olleet varanneet kuin neljä tuntia aktiivista aikaa näihin ehdotuksiimme. On ne sen verran kiivastahtisia tunteja.

Olin jo kauan aikaa sitten hekumoinut ajatuksella, että päästäisiin lounaalla kunnon ruokapaikkaan. Niinpä pettymykseni oli melkoinen, kun asiakkaan yhteyshenkilö ilmoitti, että lounas saapuu. Se oli täytettyjä sämpylöitä ja Pepsiä. Joskus ennen muinoin käytiin vanhan paloaseman ravintolassa, jossa tarjoiltiin puoli metriä leveitä hummereita, tai italialaisessa ravintolassa, tai mikä vielä parempaa, Chinese foods valintakeittiössä, jossa lämpimiä ruokalajeja oli 70. No, ajat muuttuvat. Paloaseman ravintolakin oli kuulemma lopettanut. Vahinko.

 

C jätti jäähyväiset ja sitten tuli eteen, mitä tehdä. M oli antaumuksellinen Rocky-elokuvien fani. (Ensimmäistä kertaa kuulin näistä elokuvista.) Sylvester Stallone niissä oli näytellyt. Rocky:n patsas oli Philadelphian Taidemuseon portaiden juurella. Se oli aikaisemmin ollut portaiden yläpäässä, välillä siirretty kokonaan pois, mutta nyt palautettu, tosin alennettuna maan tasalle. Jossakin elokuvassa Rockyä näytellyt juoksee noita portaita ylös ja alas kuntoaan kohennellessaan. Näin itse alkuperäinen ja elävä Rocky on myös tehnyt ja nostanut voiton (nyrkkeilyssä) kunniaksi kätensä yläasentoon portaiden yläpäässä. Siihen asentoon patsaskin on asemoitu.

Niinpä saimme tunnin odottelun jälkeen taksin, joka vei meidät Taidemuseolle ja Rockyn patsaan juurelle. M sai unelmiensa kuvan (minä kuvasin) istuen Rockyn patsaan juurella. Otimme sieltä taksin Market Streetille, jossa South Streetin tavoin on paljon ravintoloita. Halusimme oikeata amerikkalaista pihviä. Taksinkuljettajan kanssa keskustellessa paljastui, että myös hän oli Rocky-elokuvien ystävä. Niinpä M ja taksikuski saivat syvällisesti vertailla, mikä näistä seitsemästä elokuvasta oli paras, ja mikä vain mukiinmenevä.

Amerikkalaiset taksithan on jaettu keskeltä kahteen osastoon. Takana maksimissaan kolme saa nojata polviaan väliseinään ja taksikuskin luo on vain pieni kanalan aukko. Niin monta kuin meissä on mieltä, on taksikuskeissakin. Toiset eivät halua puhella mitään, ja toiset pälättävät ummet ja lammet. Tämä Rocky-ihailija oli ihmeissään, kun ”Finlandiasta” löytyy näin vannoutunut Rocky-fani. Ei tosin antanut alennusta maksusta eikä varmasti tiennyt, missä päin maailmaa Finlandia oli.

Juomarahat ovat USA:ssa tärkeitä. Joskus ne muodostavat tarjoilijoitten ainoan tulonlähteen. Yleensä se on noin 10-15% laskun loppusummasta. Saimme (erään saksalaisen kanssa) jopa ammoin huomautuksen New Yorkissa jossakin kuppilassa, että juomaraha oli liian pieni. Ei ne tarjoilijat suinkaan juomiseen rahaa tarvinneet, vaan elämiseen.

Market Streetillä olin syönyt aikaisemminkin juuri kuusi vuotta sitten saksalaisen asiakkaamme  kanssa. Tämä ravintola mihin menimme oli paremmasta päästä, ja jopa melkein pultsarikin pudisti päätänsä, saatuaan menun hintoineen käteensä, eikä tullut kauppoja. Minun Filet Mignon oli aivan hyvä, ja M:n vähän isompi pihvi ilmeisesti hyvin ravitsevaa. Kaikki toimi hyvin. Kävin näyttämässä M:lle sitä hotellia, jossa olin ollut parikin kertaa, ja paikka tuntui hyvältä. Varsinkin erinomainen uudistus oli, että lähelle (50 metriä) hotellia oli ilmaantunut ”liquer store”. Tämä on erittäin poikkeuksellista. Tällä raamattuvyöhykkeellä, johon Philadelphiakin kuuluu, on poikkeuksellista, että syntistä alkoholia myydään missään. Tästä estosta huolimatta murhia tehdään täällä yhtä tiuhaan, kuin siellä, missä Raamattu ei ole kirjoista ensimmäisiä. Yksi olut käytiin nauttimassa irlantilaisessa pubissa, jossa olikin olutvalikoimaa joka lähtöön. Siispä otin lasin talon viiniä.

Lähes unettoman yön jälkeen heräsin Suomen aikaa noin kello 13. Aamupala kahvin ja muffinsin kanssa tuntui jo totunnaiselta. Havaitsin kiinalaisen seurueen tulevan samoin näin aikaisin aamupalalle. Tosin heidän kellonsa oli täysin takaperoinen. Luultavasti Amerikan aikaa kello 7 tarkoitti heidän aikaansa kello 7 illalla, joten heidän kellonsa se vasta olikin pönttönä. Johtaja, jolla oli ainoana musta pikkutakki, tuli ensin. Hän pyöritteli päätänsä, ja sitten tulivat ne muutkin (kaikki miehiä) pyöritellen päätänsä. Hekin olivat harhautuneet samaan kuin minäkin; Holiday Inn voisi olla jossakin melko vaatimaton.

Muffinseista ei tarttunut niin paljon rasvaa käsiin, kuin omenapiirakoista. Niitäkin oli tarjolla. Maassa maan tavalla.

Sitten lähdimme M:n kanssa asiakkaalle, kunhan olimme saaneet säällisen laskun käsiimme. Yön hinta tässä motellissa näytti olleen noin 140 euroa yö, eikä tuosta kahvi/muffinsi-aamupalasta veloitettu ylimääräistä. Lämpötila oli jo aika mukava, ja auton saimme parkkeerattua auringon paisteeseen telakan portin viereen. Sama kuski kuin aikaisemminkin johdatteli meidät molemmat bussillaan toimiston portin eteen.

Oli yhteenvedon aika, johon oli varattu neljä tuntia. Kaikki se neljä tuntia käytettiinkin, ja arvaukseni on, että me tästä saadaan se iso projekti, minkä oli tavoitteenakin. Voittoa ei tästä projektista tule, mutta saadaanhan ihmiset töihin. Jotain 20 päivää on jo käytetty projektin valmisteluun pelkästään, joten ihme on jos ei jotain synny.

M oli vakuuttava, ja minä säestin mainoslauseillani. Yhteisen hyvän toivotuksin erottiin ja mentiin palauttamaan auto Avis:ille.

Lähtölentoasema on täysin tupakointikiellossa, joten ulkona piti polttaa pari ikään kuin varastoon. Ei minulla tosin vaikeuksia ole ollut pidättäytyä tupakoinnista vielä pitemmilläkään lennoilla. Chennaista Intiasta lensin Helsinkiin noin 20 tuntia tuntematta sen kummempia tuskia. Postimerkkitoimisto löytyi ja postikortit lähtivät. Ei ollut tungosta paljon missään.

Lento Pariisiin kulki sitten siinä suihkuvirtauksen myötätuulessa joutuisasti. Ainoa viivästys oli, että lähdön jälkeen jouduimme jonossa (taxiing) odottamaan tunnin ilmaan lähtöä. Turbulensseja ei ollut, joten saimme melkein valmiiksi näivettyneet pakkaukset pientä syötävää eteemme ajoissa. Tällä kertaa matkaseurani siinä ikkunan vierellä ei ollut kiinnostunut juttelemisesta, joten sain tulla toimeen omin neuvoin. En tosin nukkunut pätkääkään, vain muutamia minuutteja, ennen kuin olo alkoi olla kovin epämukava ja piti nousta käytävälle hieman jalkoja oikomaan. Minulla oli lentosukat jalassa, sellaiset pitkät ja puristavat.. Ei edes ilmainen viini maistunut. Sitten taas kohta oltiin jo melkein kotona Pariisissa.

Tällä kertaa matkatavaramme piti selvittää itse Pariisissa ja kuljettaa seuraavalle lennolle. Niinpä sitten pari kilometriä saimme kiirehtiä terminaalista toiseen kaikkien kimpsujemme kanssa ja selvittää kaiken uudelleen. Viisi minuuttia jäi aikaa nauttia olut (M lisäksi sämpylän) paikallisessa baarissa, mutta tupakalle ei ollut aikaa.

Finnairin koneessa pääasiallinen ajatus oli, että oltaisiinpa jo perillä. Vieressäni istui joku ranskalainen nuorehko mies. Tietäen hyvin oireet, huomasin hänen todella pelkäävän lentokoneessa. Niinpä otinkin puheeksi laskeutumisvalmistelujen alkaessa Turun saariston, josta osa näkyi allamme lentäessämme Hankoniemen yllä. Hän vilkuili hätäisesti vuoron perään kumpaisestakin ikkunasta, mitä oikein tapahtuu ja katse muutenkin harhaili levottomasti. Kädet puristuivat yhteen milloin mihinkin asentoon. Kun kentälle tullessa jouduimme tekemään reippaita kaarroksia hiukan kuoppaisessa cumulus-pilvien sekoittamassa ilmassa, yritin puhella koko ajan hänen kanssaan ja sainkin juttua aikaiseksi, varsinkin kun kuulin, että hän oli joskus asunut kolme vuotta Ylivieskassa. Kuoppaisesta laskeutumisesta huolimatta kentän pintaan päästiin siloisesti kuin varkain.

Matkatavarat tulivat melko pian, ja seurakoiran näköinen huumekoira kierteli haistelemassa makupaloja naispoliisin saattelemana. Lipaisi mokoma vielä minun kättäni ohi kulkiessaan.

Helsinki-Vantaan lentokentältä ajoin bussilla Tikkurilaan, sieltä junalla Lahteen ja edelleen Järvelään. Kotona olin kello 17.45.

Matkan kustannukset yhdeltä olivat: lentolippu 1350, juna ym. liput 80, hotelli 460, päivärahat 256, palkat 500, saamatta jäänyt laskutustulo noin 2000. Eli kokonaisuudessaan kulut firmalle olivat yhdeltä hengeltä 4646 euroa. Niinpä pitää olla toiveikas, että saamme tuon isohkon projektin tehtäväksemme ja matkarahat takaisin.

Seurauksitta ei tietenkään tuo lentomatka Pariisista jäänyt. Kohta pian otti yhteyttä Anna Gutkina ja sanoi, että hän tulisi kaverinsa Olgan kanssa Savonlinnan oopperajuhlille, josta oli ollut lentokoneessa puhetta (että olen esiintynyt siellä). Minun piti tietenkin tunnustaa vaimolleni, että tällaista opastusta tuli luvatuksi. Niinpä sitten suuntasin autoni Savonlinnaan kun ”tädit” sinne Savonlinnaan tulivat. Käytiin Punkaharjulla syömässä. Ainoa tuhahdus, jonka vaimoltani sain, oli kun näytin kuvia näistä tädeistä: ”Eiväthän nämä ole mitään tätejä”. Olga on sisustusarkkitehti New Yorkissa ja Anna on syöpälääkkeittä markkinoivan yrityksen CEO (siis oma yritys).