Tänä vuonna, 2016, ilmestyneessä kirjassaan Jesus Before the Gospels. How the Earliest Christians Remembered, Changed, and Invented Their Stories of the Savior, Harper One 2016, Bart D. Ehrman (Distinguished Professor of Religious Studies at the University of North Carolina, Chapel Hill,  pohtii, mitä tapahtui Jeesuksen kuoleman ja ensimmäisten kirjoitettujen evankeliumin välisenä aikana – siis noiden 40-65 vuoden aikana. Lähinnä pohtimisen kohteena on tarkemmin evankeliumeihin otetut suullisesti kiertäneet kertomukset ja kuinka hyvin voimme luottaa noihin kertomuksiin. Parissakymmenessä aikaisemmassa kirjassaan Ehrman on sivunnut tätä kysymystä, mutta tämä kirja keskittyy vain tuohon mainittuun asiaan – muistamiseen. Ehrman on joutunut melkoisesti lukemaan oheisaineistona psykologisia, kulttuuriantropologisia ja sosiologisia tutkimuksia ja sitten vetää asioita yhteen kirjassaan.

Heti aluksi Ehrman tyrmää käsityksen, että palestiinalaiset juutalaiset olisivat olleet jotenkin ihmisille vieraita mutantteja, joilla on nauhuri asennettuna päähän toistamaan sanasta sanaan kymmeniä vuosia sitten käydyt keskustelut virheettömästi. Tällaiselle organismille annettiin 1960-luvulla oma terminsä tieteiselokuvien myötä: cyborg (cybernetic organism). Tällaista laitetta ei tiettävästi 2000 vuotta sitten oltu vielä asennettu palestiinalaisten päähän.  Myöskään ehdotetusta kertomustraditiosta ei ole mitään näyttöä. Niinpä Ehrman suhtautuu kertomuksiin, joiden pohjalta ervankeliumit kirjoitettiin, samoin kuin nykyaikaisiin kertomuksiin – ne ovat sanalla sanoen epäluotettavia. Vain muutamassa ydinasiassa ovat evankeliumit yhtä mieltä: Jeesus ristiinnaulittiin. Mutta jo ylösnousemuksen kuvaukset ovat aivan ristiriitaisia samoin kuin Jeesuksen toimet ylösnousemuksen jälkeen. Jopa siitä, kummatko, roomalaiset vai juutalaiset, olivat enemmän syyllisiä Jeesuksen kuolemaan, ovat evankeliumit eri mieltä, puhumattakaan siitä oliko Jeesus Jumala. Markus, Matteus, Luukas ja Johannes-asteikolla Markus ei mainitse Jeesuksen jumaluudesta mitään, kun taas Johanneksella Jeesus on täysi jumaluus. Tämä Ehrmanin kirja ei puutu noihin teologisiin kysymyksiin mitenkään, vaan siihen, kuinka suullinen muistitieto kulkee ihmiseltä toiselle ja mitä asioita muistetaan ja mitä asioita ei muisteta ja kuinka konstruoidaan uudelleen aukot.

Muistia on tutkittu hyvin paljon ja ilmeisen pätevästi yli sadan vuoden ajan. Vuonna 1992 Schipholilta lähtenyt rahtikone törmäsi 11-kerroksiseen rakennukseen. Neljä miehistön jäsentä ja 39 ihmistä rakennuksessa kuolivat. Kymmenen kuukautta myöhemmin alankomaalainen psykologi ja professori Hans Cronberg kahden kollegansa kanssa - kohteena 1193 yliopistonsa professoria, henkilökuntaa ja opiskelijoita - tutki heidän muistojaan tuosta tapahtumasta. Kysymyksiä oli vain yksi: ”Katsoitteko TV-filmin, jossa tuo lentokone törmää rakennukseen?”. 55% vastasi kysymykseen ”kyllä”.  Jonkin aikaa myöhemmin tutkijat esittivät saman kysymyksen 93 lakia lukevalle opiskelijalle – nyt 66% opiskelijoista vastasi nähneensä filmin. Lisäksi vastaukseen tuli lisätietoja: tuliko kone alas pystysuoraan vai vaakatasossa. Näin viaton tutkimus – mitäpä siitä: ongelmana on vain se, että sellaista filmiä ei ole olemassa. Tutkimuksen tekijät summasivat johtopäätökseensä: ”Meidän on vaikea erottaa mitä me todella omin silmin näimme ja mitä talonpoikaisjärki kertoo – niin on myös kaiketi tässä tapauksessa”.

Valokuvauksellinen muisti on joidenkin pitkään hellimä ajatus. Tästä kirjoitin Kauppalehteen jo 7.1.1998 seuraavanlaisen mielipiteen.

Tiistain 16.12. Kauppalehdessä kerrottiin "Uuden nopean lukemisen tekniikan" olevan tulossa Suomeen. Kuvatekstiin liittyvässä tekniikan esittelyssä kohdassa 2. kirjoitetaan: "Photoreading-tekniikassa sivu tallennetaan suoraan ihmisen tiedostamattomaan muistiin. Tallennusnopeus on yli 25 000 sanaa minuutissa." Kohdassa 3 lukee: "Teksti palautetaan myöhemmin mieleen käymällä dialogi tiedostamattoman muistin ja tietoisen prosessorin kesken."

Photoreading-tekniikan lanseeraajat tehnevät bisnestä ihmisten tietokoneuskonnolla ja vanhentuneilla psykologian tiedoilla. Jos tietokone tai fax kerran voi lukea hetkessä sivun informaatiota muistiin ja käsitellä sen myöhemmin, niin miksi ei sitten ihminen.

Ja varmaan meillä on tällainen tietoinen prosessori jonne vain tarvitsee nyhtää tiedostamattomasta dataa ja suu suoltaa tiedostamatonta tekstiä kuin eduskunnan pöntöstä. Descartesin aikaan analogiat kehiteltiin sen ajan monimutkaisemmasta koneesta, kellosta - nykyaikana tietokoneen toiminnasta.

Hauska ajatus, mutta täyttä roskaahan Photoreading on. Muistiin tallentuu ihmisellä se, minkä ihminen ensiksi on "prosessoinut" muistettavaksi - joko lyhytaikaiseen (jossa todella seitsemän merkkiä on jokin raja) tai sitten myöhemmin pitempiaikaiseen muistiin. Tiedostamatonta muistamista ei ole olemassakaan. Siksi esimerkiksi joskus aikaisemmin pelätyt näkymättömät (alle 1/20 s.) mainoskuvat TV:ssä olisivat olleet täysin tehottomia - kun niitä ei ehditä mieltää, ei niitä muistetakaan jälkeenpäin.

Silmä terävän alueen rajoittuneisuuden vuoksi ei sekunnissa pysty tajuamaan väitettyä yli 400 sanaa (25 000 sanaa/60 sekuntia), koska silmän ominaisliike (terävän kohdan siirtonopeus uuteen kohtaan) on vakio, johon harjoitus vaikuttaa erittäin vähän jos ollenkaan.

Suurempien kokonaisuuksien katsomiseen ja tajuamiseen on entisiäkin tekniikoita olemassa; esimerkiksi valitaan lukupisteet sivulta mahdollisimman edullisesti, jotta silmän tarkennuskohtaa tarvitsisi mahdollisimman vähän sivun luvun aikana siirtää.

Tajuaminen ja muistaminen onkin sitten toinen asia: voidaan opetella löytämään tekstistä avainsanat ja painetaan mieleen itse ajatus eikä sanoja.

Jos jokin tieteellinen koe (= toistettavissa oleva) olisi tehty tuon "25 000 sanan minuutissa" todisteeksi, voisi uutista hiukan uskoakin, mutta viitettä sellaiseen kokeeseen ei ainakaan net-sivulta löytynyt.

Tieteellistä tietoa muistista ja havaitsemisesta löytyy suomeksi käsitettävästi kirjoitettuna mm. kirjasta Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi (Art House).

Oletettua valokuvaavaa muistia koskettelee myös Ehrman kirjassaan.

Nykyajastakin löytyy valaiseva esimerkki, kuinka luotettava on ihmisen muisti varsinkin muistellessaan keskusteluja. Richard Nixonin neuvonantajaa John Deania kuulusteli kongressin komitea siitä, mitä siellä Valkoisessa talossa oikein Watergatesta puhuttiinkaan. Dean puheli Nixonin kanssa ovaalissa huoneessa kuten tavallisesti.  Kuulustelujen aikana kysyttiin Deanilta, kuinka on mahdollista, että hän muisti niin tarkkaan, mitä oli sanottu. Dean kertoi, että hänellä on yleensä ottaen hyvä muisti. Hän kuitenkin tunnusti, että oli käyttänyt myös silloin ilmestyneitä sanomalehtiä apunaan. Sitten sattumoisin löytyi Valkoisen talon äänitteet noista keskusteluista. Tutkija Neisser julkaisi artikkelin ”John Deans’s Memory: A Case Study”. Kävi niin  kuin Neisser oli jo aikaisemmissa tutkimuksissaan havainnut. Deanin muistot yhdeksän kuukautta sitten käydyistä keskusteluista olivat aivan hakoteillä. Neisser totesi: ”Vaikka hän (Dean) ei olisikaan korostanut omaa rooliaan (jonka hän teki), Dean kertoi asiat väärin. Paljon asioita väärin. Myös keskeiset asiat.” Vielä Neisser yhteenvedossaan kirjoittaa: ”Nauhojen litterointi näyttää tuskin sanankaan Deanin selostuksesta pitävän paikkansa. Nixon ei sanonut mitään sellaista, jota Dean väittää hänen sanoneen. Myöskään Dean itse ei sanonut sellaista, mitä väittää sanoneensa. Hänen kertomuksensa on epäilyttävä, sanoisinko kokonaan väärä… Dean ei voi edes väittää kertoneensa asioitten ydintä avaussanoissaan; vertailuaineiston osuvuus siihen nähden mitä Dean kertoi on lähes nolla.”

Neisser ei suinkaan väitä, että Dean valehtelisi tapahtumista tai jotta hän näyttäisi hyvältä keskusteluissa. Keskustelut, joissa hän oli mukana, olivat erittäin raskauttavia Nixonille. Miksi sitten on niin paljon eroa siinä, mitä hän kertoi ja mitä hän todella sanoi. Neisser väittää, että ongelmana on ”aukkojen täyttäminen”. Dean otti muististaan mitä siellä oli ja täytti loput muilla muistoilla, kun hän oli menossa muihin keskusteluihin ovaaliin huoneeseen.

Palataksemme evankeliumeihin ja suullisen tiedon säilymiseen suullisena sanotaan 40 - 65 vuotta, täytyy evankeliumien kertomuksiin ja keskustelujen kuvauksiin suhtautua hyvin varovasti, jopa kertomusten ydinasioihin. Osa nyt meillä olevasta tekstistä on sepitettä (kuka nauhoitti Jeesuksen ajatukset Öljymäen yksinäisyydessä?). On vain hurskas toive, että palestiinalaiset olisivat olleet nauhureita pystyen säilyttämään neljäkymmentä vuotta sitten käydyt keskustelut sanatarkkoina kopioina niiden kulkiessa naapurilta toiselle kymmenien vuosien ajan ennen niiden kirjoittamista muistiin. Tästä pitkästä ajanjaksosta ja kertomusten toistoista on tietenkin havaittavissa Raamatussakin suoranaista vaikutusta. Esimerkiksi kaksi erilaista kertomusta Jeesuksen syntymästä on varmaan tästä osoituksena.

Kirjallisuutta

Bart D. Ehrman: Jesus, Interrupted. Revealing the Hidden Contradictions in the Bible (and Why We Don’t Know About Them). Harper One 2009.

Bart D. Ehrman: Misquoting Jesus. The Story Behind Who Changed the Bible and Why. HarperSanFrancisco. 2005.

Bart D. Ehrman: God’s Problem. How the Bible Fails to Answer Our Most Important Question – Why We Suffer. Harper One 2008.

Bart D. Ehrman: Lost Christianities. The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew. Oxford University Press 2003. (tämä pianos 2005).

Bart D. Ehrman: Lost Scriptures. Books that Did Not Make It into the New Testament. Oxford University Press 2003.

Bart D. Ehrman: Forged. Writing in the Name of God – Why the Bible’s Authors Are Not Who We Think They Are. Harper One 2011.

Bart D. Ehrman: Did Jesus Exist? The Historical Argument for Jesus of Nazareth. Harper One 2012.

Bart D. Ehrman: Forgery and Counterforgery. The Use of Literary Deceit in Early Christian Polemics. Oxford University Press 2013.

Bart D. Ehrman: How Jesus Became God. The Exaltation of a Jewish Preacher from Galilee. Harper One. 2014.

Steven Rose: Molekyyleistä muistiksi. Suomentanut Kimmo Pietiläinen 1992. Art House Oy 1994.