Sylvi Pärssisen muistelemaa [1986]
ELÄMÄN ALKU ITSENÄISESSÄ SUOMESSA V. 1918
Maailmansodan loppuvuosia seurasi nälkä kaikkialla Euroopassa. Niin tietysti myös Suomeen tuli puute ja nälänhätä. Paljon kävi minunkin kodissani kerjäläisiä, ja mamma auttoi kaikkia vointinsa mukaan. Suomessa syötiin pettua, olkileipää, jäkälää, nokkosia. Nykyaikaiset tutkimukset ovat saaneet selville, että jotkut kasvit ovat suorastaan terveellisiä, mutta eivät ne ihmisiä kylläiseksi tehneet (niinpä minäkin vuonna 1984 ”Mon Repos”-kylpylässä sain maistaa mustaa nokkosleipää, eikä se hullumpaa ollutkaan teen kanssa). Kahvi loppui. Sen korvikkeeksi paahdettiin voikukan juuria, joista tuli samalla myös sikurin korviketta. Jotkut raaskivat paahtaa myös jyviä kahviksi. Meillä kotona oli rukiista leipää. Saatiinhan omien viljojen lisäksi myllystä jauhatuspalkkiona aina hiukan ”tullina” isänniltä viljaa. Mamma kertoi, että hänen pienenä ollessaan akanainen kauraleipä oli tavallista taloissa arkileipänä. Hän kertoi, miten akanat repivät varsinkin pienten lasten sisuksia, niin että ulostamisesta tuli suurta kärsimystä. Siksi hän sanoi, että ei suurin surminsakaan tee meille lapsille kaura-akanoista leipää. Mutta niin monet ihmiset, aikuiset ja lapset, olivat pakotettuja syömään sitäkin. Leipäkortit tulivat käyttöön. Kauppiaat, viljankasvattajat ja myllärit joutuivat elintarvelautakuntien tarkkaan kontrolliin. Pullaa emme nähneet kuin harvoin. Salakauppa, tiskin alta myyminen ja gulashointi alkoivat kukoistaa, niinkuin aina tällaisina aikoina on ollut tavallista. Isä, jonka liikemiesvaisto oli synnynnäinen, matkusteli pitkiä aikoja ympäri Suomea ja sai aina ostetuksi joitakin ruoka-aineita, joita toiset eivät tavanneet. Kerran hän meni junalla Inkilästä Pieksämäelle asti ja palasi kotiin pieni nahkainen ”veska” täynnä ihan valkeita vehnäjauhoja. Tultuaan hän kertoi, miten Elisenvaaran asemaravintolassa näki kahden hienon naisen tilanneen itselleen peruna-annokset, jotka lienevätkin olleet ainoita ruokalistalla valittavia lajeja. Kuorittuaan ja syötyään perunat, naiset vilkuilivat ympärilleen, ja kun luulivat ettei kukaan nähnyt, pistelivät suihinsa myös kuoret.
Sokeri loppui kaupoista. Tai ainakin sitä saatiin hyvin harvoin ja niukkoina korttiannoksina. Käytettiin sakariinia. Oltiin kiitollisia, jos tiskin alta kaupoista onnistuttiin saamaan tötterön pieniä karamellejä, joita imeskeltiin kahvin kanssa. Käytettiin myös sakariinia. Kerran meille ilmestyi korkea peltipurkki täynnä pieniä monenvärisiä karamellirakeita. Ne sopivat hyvin kahvia ryystettäessä. Jopa niin hyvin, että joskus vieläkin minä mielelläni pistän suuhuni karamellin juodessani kahvia. Siirappi makeutti myös hyvin juomat ja ruoat. Sitä keitettiin puotisiirapin lisäksi sokerijuurikkaista.
Jouluna 1918 meillä ei herkuteltu. Pullasta en edes muista mitään, hyvä kun saatiin potattikakkaroita. Niistäkin sellainen muisto, että kun jouluaaton aamuna Einon kanssa kuorimme perunoita mamman paistoksiin ja hiukan pelehdimme, mamma oli vihainen, kun teimme liian paksuja kuoria hänen mielestään ja tuhlasimme ruoka-aineita. Joululahjoista en muista mitään. Ehkä mamma oli ommellut ja neulonut meille jotain pientä tarpeellista.
Sodat, nälkä, taudit – nämä seuraavat aina toisiaan, ja niinpä nytkin. ”Espanjan tauti” oli ankara kuume, joka raivosi kaikkialla Euroopassa. Nälän heikentämät ihmiset nuuksahtelivat voimattomina kuolon uneen. Paikoitellen jopa kymmenen prosenttia kuntien asukkaista lähti. Inkilässäkin joku talo jäi tyhjilleen, kuten esimerkiksi Penjamilan talo, jossa ei ollut edes lapsia, aikuiset isäntäveljekset kuolivat. Sukulaiset tulivat siihen isännöimään. Toinin muistin mukaan mammakin oli sairastunut, mutta parani sitten. Espanjan tautia seurasi vesikauhuepidemia. Sairaita koiria jahdattiin, niiden puremista jotkut ihmiset sairastuivat ja kuolivat.
Kerran meidän lasten keskuuteen levisi huhu, että Lankisen Katri oli leipomassa pullaa. Naapurissa kun asuimme, niin heti juoksimme sinne kärkkymään. Totta se oli. Herkullinen pullan tuoksu tuntui jo mökin läheisyydessä. Katri antoi meille jokaiselle lämpöspullat, vaikka itsellään oli suuri lapsilauma.
Minä olin aloittanut niin sanotun pienten koulun jo syksyllä 1917. Toisena opettajana oli opettaja Aapeli Minkkinen, toista en muista. Minkkinen oli omalaatuisensa, hänen opetustapansa vähän erikoisia. Mittoja opettaessaan hän esimerkkinä neuvoi, että millimetri on viikon vanhan kynnenmustuaisen pituinen. Ruumiillinen kuritus taisi myös olla hänen mainioita opetustapojaan. Suuret tutkimukset tulivat siitä, olivatko isot pojat, muun muassa Eino-veli, käyneet kurkistelemassa erään venäläisen huvilassa, ja hänen aikanaan serkku Tuomas sai rangaistuksen, kun oli heittänyt luokan seinässä olevan ”Nikun” kuvaa pallolla, minkä jo aikaisemmin mainitsin.
Pienten koulua pidettiin syksyisin pari-kolme viikkoa, sitten oltiin seuraavana syksynä valmiit menemään ”suurten kouluun”, oikeaan kansakouluun. Talvikauden 1917-1918 taisivat kaikki koulut jäädä pitämättä vapaussodan takia. Syksyllä 1918 tulin sitten varsinaisen kansakoulun ensimmäiselle luokalle Inkilässä. Kouluvalokuvat lukuvuodelta 1918-1919, joiden taakse mamma oli tapansa mukaan kirjoittanut tarkat selostukset, todistavat tämän. Eino oli silloin kolmannella luokalla. Opettajina olivat neidit Agnes Forsblom ja Saimi Kock. Sen ajan tavan mukaan meidän oppilaiden piti suorittaa myös opettajien yksityistöitä. Oikeastaan se oli työhön totuttelemista, ja mielellämme me passasimmekin opettajiamme. Kannoimme opettajille puut koulun yläkertaan, jossa he asuivat, veimme sinne kaivosta vedetkin, mutta en muista, että koskaan meidän olisi tarvinnut kuljettaa heidän likaämpäreitään alas. Koulun puolella olimme parittain viikon verran järjestäjinä. Sekin oli hauskaa. Silloin piti tulla kouluun ainakin tuntia ennen koulun alkamista, sytyttää uuneihin tulet, asettaa pulpetit riveihin, pyyhkiä pölyt ja korjata uunin edestä roskat. Koulutuntien jälkeen pulpetit taas oli siirrettävä syrjään, että lattia voitiin lakaista. Viimeksi illalla puut oli liiteristä kannettava luokkiin lämpenemään seuraavaksi aamuksi. Taulu oli myös pestävä. Kun toisilla lapsilla voi olla usean kilometrin koulumatka, päivän työ venyi pimeästä pimeään.
Pahimman nälkäkauden aikana saatiin koulusta ilmaiseksi lämmin ruoka kerran päivässä. Jokaisella olivat omat lautaset tai kupit ja lusikat. Ne pestiin itse ja säilytettiin eväsleipien ja kirjojen kanssa pulpetissa. Kaikilla ei ollut voita leipäpalastensa päällä, hyvä kun saivat edes leipää mukaan. Kouluruoka oli jotain laihanlaista keittoa vähän vanhentuneista suolatuista tai kuivatuista silakoista. Joskus tarjottiin melkein vesivelliä, kun ei saatu maitoa. Perunat olivat mitä olivat, hiukan nahistuneita tai ehkä kylmämisen takia sokeroituneita ja imeliä. Hyvin sellainenkin ruoka kauppansa teki, voihan tuo laiha kouluateria joillekin lapsille olla ainoa päivän lämmin ruoka. Palkattu emäntä sen ruoan kävi meille keittämässä, joten koululaisten ei tarvinnut tarttua kapustan varteen. Nälänhätää lievittämään oli Suomeen saatu Amerikasta sianlihaa, niin sanottua Amerikan läskiä eli Wilsonin pintaa silloisen presidentin Woodrow Wilsonin mukaan. Se oli salpietarisuolattua ja haisi ilkeältä. Joillakin oppilailla oli sen pinnasta kaavittua suolaista möyhennöstä eväsleipiensä päällä korvaamassa voita. Työmiehet käyttivät myös sitä paljon. Miten lienee silloin vaikuttanut ihmisten terveyteen, nythän salpietari on tunnistettu myrkylliseksi. Vielä minun ollessani nuorena emäntänä salpietaria neuvottiin keittokirjassa panemaan lihan suolaveteen, että leikkeleliha säilyttäisi kauniin punaisen värinsä. Koulun keittoihin salpietarilihaa ei käytetty milloinkaan. Meillä kotona kasvatettiin aina oma sika. Vähän piikittelevästi vihjattiin joskus vanhalla sananparrella, että ”myllärillä on lihavat siat”. Totta oli, että myllyn lakaisusta ja puhdistuksesta tuli pölyjauhoa, jota ei voitu käyttää ihmisten ruoaksi, eikä missään tapauksessa joka myllymiehen jälkeen voitu lakaista hänen mukaansa. Mutta jauhot olivat elintarvikemiesten tarkassa valvonnassa, joten mitään vääryyttä en usko ainakaan meidän myllyssämme tapahtuneen.
Jouluun asti olimme Einon kanssa Inkilän koulussa, josta minulla on vieläkin oppilaskirjani tallessa. Se on päivätty 21/12 ja kuittauksena ovat komeasti sekä isän että mamman nimikirjoitukset. Surku-surku! Laskennossa minulle oli pantu arvosana 6-, voimistelussa 6, ja paras numeroni oli kirjallisissa 9-. Toden puhuakseni minä en silloin vielä ymmärtänyt noiden todistusnumeroiden arvoja.
OPPIKOULUUN
Mutta kevätpuolella 1919 isä myi taas kaikki ja muutimme Kaukolan Koverilaan, josta oli ostettu hiukan suurempi talo kalustoineen. Toukokuussa saimme vielä pikku veljen, joka oli oikein soma ja herttainen. Nyt meitä lapsia oli kuusi.
Koulunkäynti jatkui Einolla ja minulla Koverilassa, mutta kesken lukuvuotta isä muutti jälleen Inkilään, ja tällä kertaa menimme vielä suurempaan taloon, Laurilaan, aivan aseman vierelle. Talo mahtoi olla kylän komeimpia. Palvelijoita oli nyt usein kaksi naista ja renki lisäksi.
Näihin aikoihin aloitin oppikoulun, ensin hassusti kotiopettajattaren johdolla, mutta meitä oli kuusi oppilasta. Matkustimme toverini Ailin kanssa joka päivä Inkilästä Hiitolaan sen opettajan luo junassa.
Oli kylmä syksyinen iltapäivä, kun me Ailin kanssa tuntien loputtua odotimme Hiitolan asemalla junaa. Käkisalmessa oli ollut markkinat, ja asemalla oli paljon ihmisiä, juopuneita siivottomia maalaisia, mustalaisia ym. Meitä paleli ja väsytti. Aili oli rohkea ja sanoi, että menisimme toisen luokan puollelle, jossa pöydilläkin oli liinat. Istuimme hiljaa oven vieruspöydän ääreen. Silloin ravintolan emäntä kurkisti luukustaan ja sanoi äkäisesti: ”Mittä te sinne tulitte, menkkä kolmannen luokan puolelle”. Häpeissämme palasimme sinne tupakansavuun, syljeskelevien ja juovuksissa olevien miesten sekaan, kunnes juna vihdoin tuli. Tämä tapaus on lähtemättömästi pysynyt mielessäni.
Viimeinen kodin vaihto vei meidät Päivölään Kuunjärven rannalle. Päivölään muutettuaan mamma sai mieluisan harrastuksen. Hän alkoi kerätä kansantietoutta, sananlaskuja, runoja ym. ja oli vuosikymmeniä Sanakirjasäätiön, Suomalaisen Tiedeakatemian ym. uskollinen avustaja.
KESÄKAUSI 1919 KAUKOLASSA
Olisimmekohan muuttaneet kesken kevätlukukauden Kaukolan Koverilaan, koska oppilaskirjassani ei ole kevätarvostelua 1919 Inkilän kansakoulusta. Isä oli taas saanut sen tuurin, että piti lähteä. Uusi koti löytyi nyt Koverilasta kauniin järven rannalta. Talon entinen venäläinen omista oli lähtiessään jättänyt hiukan irtaimistoakin, kuten tupaan pitkät räikeänkeltaiset satiiniverhot, joihin oli maalattu leveä verenpunainen ornamentti. Mamma otti ne heti pois ikkunoista.
Koulumatka osoittautui lyhyeksi, koulutoverit hauskoiksi. Opettajat Lempi Tuominen ja Akseli Saarilahti ottivat meidät Einon kanssa ystävällisesti katraaseensa. Koulutovereista meitä lähimpänä asuivat Hiiren Maija ja Särkisen Aino. Aino jatkoi kouluaan Käkisalmessa, sitten meni seminaariin ja valmistui opettajaksi. Kauempaa Räkköläisten myllyltä päin tulivat Pessin tytöt Martta ja Meeri sekä joku Pessin poika. Martta ja Meeri, vaikka eivät olleet sisaruksia vaan serkuksia, olivat aina samanlaisissa mekoissa. Lauri Pessistä tuli aikanaan lääkäri ja hän toimi Kuopion Lastensairaalan ylilääkärinä. Etti ja Kasper Tunturi asuivat jossakin koulun takana, heillä tuntui olevan pitempi koulumatka kuin meillä. Sieltä tuli myös Lyydia Kesseli. Hän oli intomielinen ja haaveileva, ja Sortavalan seminaarista hän valmistui opettajaksi, mutta kuoli aivan nuoren keuhkotautiin. Olimme hänen kanssaan pitkään kirjeenvaihdossa. Pieni Hjördis Fagerholm tuli kansakoulun jälkeen vielä luokkatoverikseni Käkisalmen yhteiskoulussa. Tyyne Iivosesta tuli myös kansakoulunopettaja. Hänen veljensä vaikutti joskus 1950-luvulla Tuupovaarassa kanttorina.
Kevätlukukausi 1919 kului mukavasta lukuisten tovereitten parissa, Koulumme kävi kerran joissakin juhlissa Kaarlahden aseman lähellä Kaukolan Vapaaopistossa, jonka johtajan oli Antti Tattari. Hän oli Kaukolan ensimmäisen kansakoulun, perustettu 1878, ensimmäisiä oppilaita, ja Vapaaopisto oli Tattarin perustama. Sen tarkoituksena oli kehittää oppilaista puhujia, soittajia ja laulunjohtajia yleisten kansanopistojen ohjaukseen. Vapaaopistonsa Tattari aloitti 1913. Muistelen kuulleeni osan kaukolalaisista olleen vähättelevä Tattarin haihatteluista. Taisipa opisto joutua rahavaikeuksiinkin. Opisto sijaitsi havumetsän rinteessä. Sen pitkää parveketta kannattivat muhkuraiset pahkaiset kelohongat. Ohjelmassa lauloimme muun muassa laulun, jossa sanottiin: ”… Kuuleppas äiti, oo sinä nyt lapsi, tuollainen pikkuinen pellavahapsi, minä oon suuri ja puuhaan ja häärään, välistä luulen vain osuvain väärään. Mut silloin sä taas olet äitinä hetken ja oikeaan ohjaat mun eksyneen retken …”. Liikuttavan valistuslaulun pienen orpotytön elämästä lauloi eräs oppilaista. Eräässä säkeistössä hän hellyttävästi lauloi: ”… veräjällä ilkkuvat lapset talon vauraan, nuttuni reikiä pilkkaa ja nauraa. Ken se kuivais orvon kyyneleet! – Tulis suvi ja lämmin ja sinikukat mättään, orpokin rohkeemmin oikoisi kättään, marjani kypsyis ja päivä lämmön loisi, rikkaammat leppeemmin leipäpalan soisi… silloin kuivuis orvon kyyneleet”. Kuulija pyyhkielivät silmiään ja mielet herkistyivät. Saisinpa jostain näihin lauluihin oikeat sanat ja säveleet.
Hiiren Maijan iso veli, oikeastaan jo talon isäntä, oli Heikki Hiiri. Hänen kauttaan kulkivat talon voikilot kauppoihin, ja olipa hänellä oma voikilon muotti, jossa olivat hänen nimensä. ”Hiiri” – kunnon suomalainen nimi, oli hänestä vähän ruma, ja hän muutti nimensä Saaristoksi. Mutta nyt häntä alettiin kutsua H. Hiiren sijasta H. Saaristoksi, eikä siitä ollut pitkä muunnos ”hosaristoksi”.
Muistoni Koverilasta ovat kesäisen herttaisia. Siellä myös syntyi sisarusparveemme kuudes lapsi, Ilmari, toukokuun 11 päivänä 1919. Olen siis kymmenen vuotta häntä vanhempi. Se kesä oli todella armas. Liekuttelimme vauvaa hurstissa pellon pientareella, milloin mammakin lähti ulkotöihin. Soutelimme naapurin lasten kanssa järvellä, jonka kaislikkoranta ei ollut syvä eikä pelottava. Aivan rannan tuntumassa pieni saari oli kuin kukkapuketti. Silloin emme vielä tienneet, että Koverilan järven rantamilla oli tehty muinaiskaivauksia, joiden hautalöydöistä oli saatu paljon selville näiden seutujen historiasta. Pakanuus alkoi väistyä jo 1000-luvulta lähtien, polttohautauksen sijaan tuli kristillinen ruumishautaus. Vainajien kauloista löytyi kasteristejä ja kristillisaiheisia riipuskoruja. Solkia, ikoneja ja muita itäistä tyyppiä edustavaa ristikoristelua pidetään merkkinä siitä, että idästä päin kreikkalaiskatolisuus ensinnä toi Karjan kannakselle tiedon kristillisyydestä. Kun Novgorod Valamon luostarin kautta saavutti jalansijaa Karjalassa 1000-1100 luvulla, niin Ruotsi alkoi kilpailla Lounais-Suomessa, jonne ensimmäinen ristiretki roomalaiskatolisuuden merkeissä tehtiin n. vuonna 1055. Näitähän me emme silloin tienneet, kun tukka hulmuten juoksentelimme leikeissämme ja uida polskuttelimme järvessä.
Mutta Koverilan huolettomat kesäpäivät alkoivat viiletä syksyisiksi, ja ennen uuden lukukauden alkamista olomme siellä päättyi.
Tekstissä mainittu toinen runo on Larin Kyöstin Orvon kyyneleet. Siitä on ilmeisesti useitakin sovituksia. (Ensimmäistä runoa ei googlettamalla löytynyt.)
[Larin Kyösti. Kylän lauluja.]
Tuuli on tuima ja taloton on tieni,
Avomailla itken mä orpo rukka pieni,
Pahat peikot kiiluvat pensaista öisin,
Olis pala leipää, sen nälkääni söisin; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Ohut mun on takki ja repaleinen paita,
Äiti jo kuoli eikä uutta mulle laita
Koirat ja pakkanen kintuilla kierii,
Kyynel se poskia polttaen vierii; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Karsas on katse, kun käsi pieni pyytää,
Tyly vouti kylmään mun ärjyen syytää,
Veräjillä ilkkuvat lapset talon vauraan,
Nuttuni reikiä pistää ja nauraa; –
Ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Tulis suvilinnut ja sinikukat mättään,
Orpokin rohkeemmin oikoisi kättään,
Marjani paistais ja päivä lämmön loisi,
Sylvi Pärssisen muistelemaa
[1986]
JÄLLEEN INKILÄÄN SYKSYLLÄ 1919
Isän vaellusvietti heräsi. Taas mamma sai pakata arimmat astiansa taikinapyttyyn, jonka monien majanmuuttojen perusteella oli todennut luotettavimmaksi. Lieneekö tosin Koverilassa tuon vajaan vuoden aikana kaikkia pakkauksia joutunut purkamaankaan. Hän tunsi jo miehensä. Isä vain sanoi että nyt lähdetään ja hommasi hevoset, mutta muuten koko muutto jäi mamman huoleksi. Ajoneuvon tilaamisen katsoi omalta osaltaan riittävän.
Isä toimitti perheen taas Inkilään. Me Einon kanssa menimme sinne ennen muuta perhettä ehtiäksemme syksyllä koulun alkuun. Asuimme muutaman viikon Susanna-mummon ja Aleksander-sedän pienessä talossa, joka oli rakennettu entisen kotitalon Poja-Aatamlan kanssa samaan pihaan. Päätalo kuului nyt Sandra ja Juho Akkaselle, ja yhdessä heidän kanssaan asuivat heidän sukulaisensa Aino, Toivo ja Tauno Hammar.
Minä olin nyt kansakoulun toisella, Eino neljännellä luokalla. Matka Inkilän koululle oli noin yksi kilometri. Piti mennä ensin radan yli, siitä sahan lautatarhan sivuitse mäkeä laskeutuen Kopossillalle, Kuunjoen yli, ja jyrkkää mäkeä ylös metsän reunaan koulun pihaan. Opettajiksi tulivat nyt pätevät Aino ja Simo Paavilainen. Täällä kävin koko lukuvuoden 1919-1920, Eino jatkoi myös koulunsa loppuun.
Mamma ja isä pienempien lasten kanssa tulivat myös pian. Nyt isä olikin ostanut tähän asti isoimman talon kodiksemme, melkein asemaa vastapäätä olevan Laurilan talon, jonka omistivat Matti ja Lauri Jortikka. Ison tuvan seinien puolipaneeli ulottui puoliväliin seiniä, yläosa maalattuna valkeaksi, makuuhuone maantien puolella, pihan puolella isän konttorihuone, näiden jatkona aika iso sali, jonka vierellä keittiö. Siinä asuivat Vappo-tädin joukot jonkin aikaa. Saimme siis jälleen serkkumme Ailin, Annan ja Ainon leikkitovereiksemme. Kun he muuttivat pois, isä vuokrasi tilaa käräjien pitoa varten. Kirvun kirkolta tuli matkaa kymmenen kilometriä. Tuomareista muistan kirvulaisen Juho Puhan ja viipurilaisen Gräsbeckin. Käräjien päätteeksi tuomarit ja isä toimeenpanivat aikamoiset juomingit, joista mamma ja me lapset emme ollenkaan pitäneet.
Inkilän luokkatovereistani läheisimmiksi tulivat Lankisen Alina, enoni tytär Aino, opettajan Aira ja ehkä myös Turusen Aili (Jylhä), joka ei kyllä vetänyt vertoja noille toisille. Hän ainoana lapsena oli saanut kasvaa villiksi ja tottelemattomaksi. Hänen kanssaan koulunkäynti kuitenkin jatkui pitempään kuin noiden muiden. Tapasin Ailin sitten vuosikymmenien perästä ollessani Savonlinnan tyttölyseossa opettajana, satuimme asumaan lähekkäin [Heikinpohjassa Kuninkaankartanonkadulla vierekkäisissä taloissa], Ailin toimiessa OTK:n liikkeen kirjanpitäjänä. Hän asui ainoan poikansa Erkin ja tämän vaimon kanssa yhdessä, ja totisesti Aili oli säilyttänyt aivan yhtä ikävät tapansa vanhuuteen asti. – Ei varmasti miniällä ollut helppo tulla noin itsekkään anopin komennossa toimeen. Kun hän ei edes osannut panna tiskirättiä kuivumaan juuri Ailin määräämällä tavalla. – Enon Ainon kanssa pidettiin myös yhteyttä hiljalleen koko elämän ajan. Hän meni naimisiin Esko Kuisman [ei siis Sylvin veljen Esko Kuisman, vaan toisen, samannimisen], sai kolme poikaa joiden kanssa asui Imatralla, kun minä aikoinani tulin asumaan Imatralle [1961]. Ainon mies oli tosin kuollut hämärissä olosuhteissa kohta sotien jälkeen. Aino raukkaa koettelivat monet murheet miehensä vuoksi, hän joutui joksikin ajoiksi sairaalaan – Rauhaan, parani, sitten esikoisensa Erkin ajaessa autoa joutui onnettomuuteen, ja kahden kuukauden kuluttua kuoli. Ainohan joutui muiden kirvulaisten kanssa evakkoon. Aino haudattiin Ruokolahdelle.
Aira vihittiin tuomari Rento Kivisen kanssa ja hän asuu Vaasassa. Nyt Rento on kuollut (1985) ja Airan kuusi lasta ovat aikuisia ja hyvissä viroissa ympäri Suomea. [Airan poika, Pentti Kivinen, oli YL:ssä laulamassa samaan aikaan kuin minäkin. Muistan harjoitelleeni hänen kanssaan Ostrobotnialla 1964 YL:n laulumerkkiä varten kvartettilaulun merkeissä. Pentti Kivinenkin luki tuomariksi isänsä tapaan ja pääsi sekä kunnallispolitiikassa ja yksityisen palveluksessa pitkälle.] Airan olen tavannut viimeksi kesällä 1984 inkiläläisten päivillä. Alina, nykyisin Monto, asuu Orimattilassa, jouduttuaan hänkin sukunsa tavoin evakuoiduksi Kirvusta. Olen käynyt hänen kodissaan, jossa hän asuu yksin miehensä, kirvulaisen Jussi Monnon kuoltua. Alinan ainoa tytär Eira asuu myös Orimattilassa. Viimeksi olen tähän mennessä tavannut Alinan kesällä 1985 hänen viettäessään viikon ajan täällä Imatran kylpylässä. Mukana olivat myös entisiä Lankisen tyttöjä Ester Kymäläinen ja Ellen Lankinen. Ellen on pysynyt poikamiestyttönä.
Juuri tämän ajan Inkilän kansakoululaiset ovat näihin asti eniten pysyneet yhdessä. Tapaamme vuosittain siellä Inkilän päivillä. Toista sataa meitä yhä tapaa siellä toisensa. Lapsuuden ajan ystävyys on säilynyt.
Sylvi Pärssisen muistelmia, kirjoitettu toukokuussa 1972 Unter-Pettnaussa, Itävallassa
[Nämä katkelmat ovat ensimmäiset luonnokset hänen muistelmiinsa, lopullinen teksti on noin vuodelta 1986.]
Ensimmäinen automatka. Isä oli remseä kaikessa, ja kun syksyllä 1916 muutettiin takaisin Inkilään, matkustimme autolla. En oikein muista, millainen auto se oli, mutta kovasti se haisi ja kaikki hevoset pelkäsivät sitä. Eräässä ylämäessä sivuutettavan hevosen takia autonkuljettajan piti pysäyttää, ja silloin hän haukkui ankarin sanoin hevosmiehen.
Kun me lapset kuulimme, että Lankisen Katri paistoi pullaa, niin me kaikki juoksimme heille ja Katri leikkasi jokaiselle palan pullaa.
Minä kävin kansakoulua, sain ruokatunnilla syödä sitä pohjaanpalanutta vesivelliä tai pahentuneista silakoista tehtyä keittoa ja lauloin hienoa laulua ”Nyt kesän viime kukka”.
Mutta kevätpuolella 1919 isä myi taas kaikki ja me muutimme Kaukolan Koverilaan, josta oli ostettu jälleen hiukan suurempi talo kalustoineen. Sen entinen omistaja oli ollut joku venäläinen. Tuvassa olivat pitkät keltaiset satiiniverhot, joihin oli maalattu punaisia koukeroita. Se kesä oli ihana meille lapsille. Toukokuussa saimme vielä pikkuveljen, joka oli oikein soma ja herttainen. Nyt meitä lapsia oli kuusi. Isä jatkoi halko- ja maakauppojaan. En muista, että hän koskaan olisi tehnyt maatöitä, vaikka tittelinä kirjoitti aina ”maanviljelijä, liikemies”. Koulunkäynti jatkui Einolla ja minulla Koverilassa, mutta kesken lukuvuotta isä muutti jälleen Inkilään, ja tällä kertaa menimme vielä suurempaan taloon Laurilaan, aivan aseman vierelle. Talo mahtoi olla kylän komeimpia. Palvelijoita oli nyt usein kaksi naista ja renki lisäksi. Pihanurmikko oli kaunis saunioineen ja tatar-kasveineen. Muistan, miten suurta nautintoa minulle tuotti katsella niitä aivan pieniä pihatatarin kukkia, joita samassa varressa lehtien tyvissä saattoi olla mitä hienoimpia erilaisia valkean- punaisen vivahteisia. Kuvittelin, millaisia ne olisivat, jos ne olisivat oikein suuria. Näihin aikoihin aloitin oppikoulun, ensin hassusti kotiopettajattaren johdolla, mutta meitä oli koko kuusi oppilasta. Matkustimme toverini Ailin kanssa joka päivä Inkilästä Hiitolaan sen opettajan luo junassa. Kerran junassa istui meitä vastapäätä kaksi hienoa herraa, jotka narrasivat minut piirtämään toisesta kuvan, koska minulla oli yleensä aina tapana piirrellä. Piirsin, ja vieras otti sen itselleen ja kiitteli minua. Toinen sanoi, että ettepä arvaakaan, kenestä olet kuvan piirtänyt. Tämä setä on Topeliuksen tyttärenpoika ja hänen nimensä on [Mikael Nyberg]”. Toisen kerran satuin vahingossa kotoa ottamaan kankaiseen eväslaukkuuni raa’an kananmunan keitetyn asemesta, ja se särkyi junassa. Kyllä minulla oli noloa. Mutta nyt oltiin jo tulossa isoiksi, ja ajan tavan mukaan minulla oli luettavana salaisia kirjoja. Riihen kivijalassa johon aurinko mukavasti päivisin paistoi, oli minulla mm. kaamea ”Mestauskirveen alla vihityt” eli ”Kuningatar Dragan rakkausseikkailut”. Sinne pistäydyin lukemaan. Ja minä luinkin tavattoman paljon. Isä oli innokas ostamaan kirjoja, ennen muuta sellaiset suuret sarjat kuin ”Maailman historia”, ”Maapallon eläimistö”, ”Tietosanakirjat”, joka oli alkanut ilmestyä joskus ennen vuotta 1918, lakikirjoja, koska isä oli innokas käräjämies ja sellainen omatekoinen asianajaja, niin kuin siihen aikaan maalla oli tapana. Tuskinpa yksiäkään käräjiä meni ilman että isällä ei olisi ollut sinne asiaa – toisten asioita. Mamma oli sidottanut monta vuosikertaa ”Kodin Kuvastoja”, mutta ne hän säilytti piironkinsa laatikossa, antaen meille vain pyynnöstä luettavaksi, että ne säilyisivät hyvinä. Mamma harrasti kaunokirjallisuutta isän tietokirjallisuuden sijasta. Hän osti myös meille lapsille joka jouluksi hyviä kirjoja, kuten Juhani Ahon, Santeri Ivalon ym. teoksi. Eino sai seikkailukirjoja kuten Tarzanit, Monte Criston kreivin, Kolme muskettisoturia jne. Me tytöt saimme muodissaolevia tyttöromaaneja.
Oli kylmä syksyinen iltapäivä, kun me Ailin kanssa tuntien loputtua odotimme Hiitolan asemalla junaa. Käkisalmessa olivat olleet markkinat, ja asemalla oli paljon ihmisiä, juopuneita siivottomia maalaisia, mustalaisia m. Meitä paleli ja väsytti. Aili oli rohkea ja sanoi, että menisimme toisen luokan odotussaliin. Niinpä me varovasti pujahdimme toisen luokan puolelle, jossa pöydilläkin olivat liinat. Istuimme hiljaa oven vieruspöydän viereen. Silloin ravintolan emäntä kurkisti luukustaan ja sanoi äkäisesti: ”Mittä te sinne tulitte, menkkä kolmannen luokan puolelle!” Häpeissämme palasimme sinne tupakansavuun, syljeskelevien ja juovuksissa olevien miesten sekaan, kunnes juna vihdoin tuli. Tämä tapaus on lähtemättömästi pysynyt mielessäni, myös katsellessani pieniä arkoja oppilasressukkojani. Kunpa en olisi loukannut kenenkään heidän ihmisarvoaan ja masentanut heitä, olen usein ajatellut.
Sotien jälkeen [1. maailmansota] oli ”puugulashien” edullinen aika. Isä joutui sotkeutumaan yhä enemmän asioissaan, joi entistä enemmän, eikä kieltolaki pystynyt sitä estämään. Pontikka ja ”virolainen” virtasivat, meillä kotona oli tavattoman ikävää isän juomisen takia, mutta rahaa riitti tavallisiin menoihin. Joka vuodenaikojen vaihteessa oli tapana matkustaa Viipuriin ostamaan uusia päällysvaatteita, mutta kaikki leningit valmisti kylän ompelija. Viimeinen kodin vaihto vei meidät kauniiseen Päivölään Kuunjärven rannalle. Ja siitä lähtien kotona ei isä ryypännyt koskaan, vaan matkusti Viipuriin, jossa hotellissa vietti juovuksissa usein viikonkin ajan, tai rypi sitten jonkun hyvän ryyppytoverin seurassa, ilmestyäkseen eräänä aamuna vähin äänin kotiin, puhellen mammalle sävyisästi asioista mutta myös voihkien krapulatuskissaan. Yökaudet hän joskus valvoi kirjoituspöytänsä ääressä tehden laskelmiaan sekä piirrellen ja suunnitellen uusia rakennuksia. Päivölään muutettuamme mamma sai mieluisan harrastuksen. Hän alkoi kerätä kansantietoutta, sananlaskuja, runoja ym. ja oli vuosikymmeniä Sanakirjasäätiön, Suomalaisen tiedeakatemian ym. uskollinen avustaja. Neljä veljeäni olivat ahkeria. He hoitivat maanviljelyksen, ja myllyhommat, sillä uuden talon mukana olimme jälleen saaneet saman myllyn. Siihen lisäksi tuli sitten rakennetuksi vehnämylly. Minä ja sisareni Toini jatkoimme koulunkäyntiä Käkisalmen yhteiskoulussa.
Jatkettava on. Torstai 25.5.72. – Helena täyttää tänään 35 vuottaan. Koulussa oltiin niinkuin siihen aikaan oli maalaistalon tyttärillä tapana. Kannettiin kotoa eväät viikkoa varten, itse koetettiin hössätä jotain lämmintä ruokaa kaupunkiasunnossa, joskus saatiin kortteeritalosta jotain, mutta näistä vuosista jää mieleen tavaton pakettien raahaaminen kotoa sunnuntai-iltaisin, ensin junalle Inkilässä, sitten Käkisalmen asemalta usein kilometrinkin matkan. Väsytti, palelsi usein talvi-iltaisin, ja monta kertaa maanantain läksytkin saivat jäädä tekemättä. Pahinta oli yksinäisyyden ja epävarmuuden tunne. Aina tuntui koulussa, että toisilla oli kaikki niin paljon paremmin kuin minulla, toisilla oli seuraa enemmän, muodikkaampia vaatteita, tottumusta elämään enemmän. Miten suuriarvoista olisikaan ollut, jos olisin omistanut jonkin varttuneen ihmisen, vanhemman opettajan, sukulaisen tai jonkun, joka olisi ollut tukena, jolta olisi voinut kysyä neuvoa, ja joka olisi myös osannut neuvoa. Läksyissä – niissä minä kyllä tulin toimeen, jopa luokan parhaimpiin joskus lukeutuvana. Varsinkin matemaattiset aineet olivat minulle suurta huvia. Joskus kuitenkin tunneilla tuntui aivan hävettävältä, että minä aina – sananmukaisesti aina tiesin ja viittasin, vaikka luokassa saattoi muuten suuri enemmistö olla osaamatta. Hävetti todella nostaa käsi viittaamaan. Opettajamme tuntui pitävän melkein loukkauksena, että minä osasin matematiikkaa. Lukiossa ollessani minulla aina oli sellainen tunne, että se oli jotakin hävettävää. Opettaja ei koskaan antanut sanallakaan mitään tunnustusta, ei rohkaisua, ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että osasin. Kovin happamesti muistan hänen joskus sanoneen jakaessaan koepapereita: ”Kuismakin sai kiitettävän”, jolloin minä häveten sain paperini vastaanottaa. Olihan luokassa toisiakin, jotka kyllä olivat perillä matematiikasta. Sen sijaan kotona sekä isä että mamma olivat iloisia matematiikan numeroistani. Isä tutki ja tarkasteli todistusnumeroitani usein iltamyöhään istuessaan kirjoituspöytänsä vihreän lampun valossa. Lukioon tultuani sain myös ensimmäisen poikaystäväni. Miten toisenlaiset ovatkaan nykyään tavat nuorten ja koululaisten välisissä seurusteluissa. Kaikki on nyt paljon vapaampaa, rehellisempää ja avoimempaa. Silloin hävetti niin tavattomasti, jos oli ”rakastunut”, sitä piti niin tavattomasti salata, kaikessa oli jotain hävettävää, salattavaa, ja aina piti muistaa, mitä toiset sanovat ja elää sen mukaan. Oltiin niin tavattoman romanttisia, esikuvina olivat Amerikan filmitähdet, Mary Pickford, Colleen Moore, Constance Talmadge ja monet muut puhumattakaan sellaisista kuin Pola Negri, ja sankarien puolella olivat Ramon Novarro, Rudolf Valentino jne. Hassuja sankareita olivat Charles Chaplin, Harold Lloyd, Buster Keaton, ja kaikkien pikku ihastus Shirley Temple. Romanttisuutta tyrkyttivät myös haaveelliset kirjat, joita Runa, Courts-Mahler tuottivat kuin nauhalta. Sitten piti itseään tarkastella noiden esikuvien mukaan, ja aina piti koettaa ”att göra ett gott intryck” [”tehdä hyvä vaikutelma”]. Kaiken seurustelunkin leimasi tavaton arkuus, olkoonkin, että kuuluin siihen ns. sodanjälkeiseen villiin 20-luvun nuorisoon, jazzin, ”poikatytön”, polkkatukan kauteen, jolloin hameetkin kutistuivat sangen lyhyiksi. Kyllähän sentään mielessä pysyvät ensi suudelmat keväisillä salaisilla kävelyretkillä Käkisalmen ympäristössä, Laatokan rannoilla, romanttisissa porttikäytävissä tuoksuvien vihreiden vaahterain alla. Vihdoin koitti se kevät, jolloin koulu päästi meidät suojistaan, ja kaiken huippuna oli ylioppilaaksi tulo. Silloin oli jo aika varmaa, että tuleva puoliso oli luokkatoverien joukossa. Yhdessä ajelimme penkinpainajaiset, yhdessä otettiin vastaan kotikylän onnittelut tanssiaisineen. Ylioppilaskesä kului leikiten, tehtiin retkiä Kuunustaisen saariin, käytiin tansseissa, tehtiin kotitöitä, käveltiin Inkilän kauneilla kanervakankailla. Erittäin sopivasti vei parikilometrinen metsätie hänen kodistaan minun kotiini, joksi jäi koko nuoruuden ajaksi Päivölä. Ajan tavan mukaan kukaan ei ollut kesätöissä. Hän lähti jo kesällä asevelvollisuuttaan suorittamaan, minä suunnistin kesän loputtua Helsinkiin ja Polyteekin karsintakursseille. Ne läpäistyäni aloitin opiskelun arkkitehtiosastolla. Helsingissä kaikki oli erittäin outoa. Kainon maalaistytön oli totuttava nyt itsenäiseen elämään, eikä voi arvatakaan, miten vaikeaa se oli. Tosin opinnot alkoivat sujua verrattain hyvin, olivathan kaikki aineet juuri mieleni mukaisia. Mutta koko muu elämä, ravintoloissa syöminen, aina uusien ihmisten kanssa oleminen osakuntaelämässä – kaikki tuotti paljon vaivaa ja arka kun olin, en alussa osannut nauttia nuoren ylioppilaan elämästä. Kesällä tuli ystäväni pois sotaväestä, sekin kesä meni hupaisesti. Syksyllä hän tuli myös Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, mikä alan valinta oli minulle suuri yllätys. Kolmannella lukuvuodella menimme kihloihin, ja minä lopetin opiskeluni. Jäin olemaan kotonani ja valmistelin kapioitani. Ajat olivat tosin muuttuneet niin, että liikealalla esiintyi suuria vaikeuksia. Tuli 30-luvun vaikea pula-aika. Isäni puukaupat ja sen ohella valtava juominen veivät hänet turmioon, elimme suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Nurisin kovasti, kun en voinut valmistaa uuteen kotiini tulevaan pappilaan niin hyvää kuin olisin halunnut. Naimisiinmenomme jälkeenkin vietin vielä yhden talven kotonani, ja kun hän oli ennätysajassa suorittanut pappistutkintonsa, alkoi meille uusi aika erämaan pappilassa. Seurakunta oli laaja, pitäjänmatkat voivat olla 70 km. Väestöstä oli vain noin neljäsosa luterilaisia, muun väestönosan ollessa kr. katolisia. Näiden uskontokuntien välillä esiintyi siiihen aikaan suuria erimielisyyksiä – riitoja. Ensimmäiset vuodet siellä kaukana Pohjois-Karjalassa olivat ikävää aikaa. Lapsia syntyi joka vuosi. Näistä ajoista ei tee mieli muistella mitään. Ne ovat sellaisia vaikeita vuosia.
Unter-Pettnaussa
Sylvi Pärssisen muistelemaa
[1986]
LASTEN ELÄMÄÄ LAURILAN AIKOIHIN [1919]
Ne ajat, jotka asuimme Inkilässä Laurilan talossa, olivat aika mukavia. Lehmät piti nyt viedä pitemmän matkaa sinne entisiin Kuunustaisen rannan hakoihin, mutta eipä karjan kuljettaminen ikävää ollut. Minä olin jo opetellut lypsämään ja joskus sain yritellä sitäkin hommaa, kuten esimerkiksi silloin, kun mamma lähetti keskellä päivää lypsämään hakaan Mantelin. Syyspuolella pidettiin lehmät pelloilla äpäreessä, joko nuorassa tai sitten me olimme paimenessa. – Mipä meiän paimenien ..! [… kupa karjan kaitsijoiden]
Kotimme piha oli valkoapilan ja pihatatarin peittämä. Se oli pehmeä ja otti hellästi jalkapohjiin. Minä makasin joskus pihalla ja tarkastelin nurmen kukkia. Pihatatarin kukat olivat pieniä, ehkä yhden tai kahden millin läpimittaisia, mutta ne olivat viehättäviä väriltään, valkeasta vaaleanpunertaviin tai sinipunaisiin vivahtavia. Kuvittelin, miltä ne näyttäisivät, jos ne kasvaisivat suuriksi. Tarkastelin myös taivaalla leijuvia poutapilviä ja niiden muodostamia kuvioita, jotka muuttelivat yhtä mittaa muotoaan. Kun pistin silmät kiinni, näin mielessäni kaunehilla helmillä lastattuja tarjottimia, jotka lipuivat ohitse. Olen ollut kuulevinani, että tämä helmi-ilmiö johtuisi silmien alkavasta sairaudesta. Miten lie …
Rinteessä kodin alapuolella olivat meidän tyttöjen leikkipaikat. – Minähän olin taloon tullessa vasta 10-vuotias [siis v. 1919] ja Toini 8. Kun samassa talossa asuivat myös serkut Aili, Anna ja Aino, oli meitä sopiva joukko leikkimään. Alempana saunan vieressä kasvoivat jotkut isot tuomet, joiden alle me rakensimme leikkimme. Pienistä kivistä erotimme seinien rajat ja saimme useita eri huoneita, joissa hoitelimme talouttamme. Pojat rakensivat tuomien oksahaaroihin laudoista kojunsa, mutta niihin meillä tytöillä ei ollut asiaa. Saunan luona oli savikuoppia, joissa kerroksina oli kauniin sinistä savea. Vatkasimme ja muovailimme sitä käsissämme notkeaksi ja teimme pieniä lautasia ja kuppeja, nokallisia kannuja mitä vain tarvittiin. Kun ne auringossa olivat kuivuneet, saimme luvan polttaa ne tuvan uunissa hiilloksella, jolloin ne tulivat ruskeiksi ja koviksi. Kirvussa muuallakin löytyi samanlaista savea. Ilmankos Kirvuun oli syntynyt Luonnonparantola, jossa savea ja myös vannaamista, kuhnimista, käytettiin tautien parantamisiin. Kyllä se mammakin keinot tiesi. Jos meille vain tuli paise, niin kohta siihen lätkäistiin savikääre, eikä montaakaan päivää kulunut, kun savi oli imenyt ajoksen auki ja mätä oli poissa. Luonnonparantolan lääkärinä oli näihin aikoihin tohtori Lybeck, josta kerrottiin monia juttuja. Muistan minäkin nähneeni hänet, kun hän pukeutuneena Väinämöisen asuun pitkine pellavapaitoineen ja kalottilakkineen, tuohivirsuissa kuljeskeli Inkilässäkin. Kerrottiin, että tohtori Lybeckin tytär miehen pukuun pukeutuneena lähti vapaussotaan, ja isä saattaessaan häntä Sairalan asemalla junaan oli sanonut: ”Älähän Matti hätäile!”. Lieneekö hätäillyt ”Matti-tytär”, en ole kuullut.
Me söimme tuomenmarjoja, kun siihen aikaan kukaan ei vielä ollut julistanut, että ne olisivat myrkyllisiä. Minä ainakin pidin niiden happamen sokerista makua mukavana. Samoin syötiin myös suolaheiniä, jotka nekin nykyään kuuluvat olevan epäterveellisiä. Taisimme maistella useimpia kasveja, ainakin ketunleipiä, pihasaunion mykeröitä ja putkikasvien pehmeitä nivelkohtia. Milloin ei huvittanut leikkiä tuomen alla, juoksimme koko joukko alamäkeä Alajärven rantaan uimaan. Aivan Inkilän sahan vierellä oli turvallista matalaa rantaa, johon myös laski Korsjärvestä tuleva Kuunjoki. – Ensin joki kulki metsäistä pajupehkoista notkoa, sitten radan alitse, sivuutti Anttipohvin mökkiasutuksen ja sahan lautatarhan, sujuttautui Kopossillan alitse ja muuttui Alajärveksi, jolla oli monta nimeä: Alajärvi, Kuunjärvi, Sahajärvi. Alajärvi, joka oli melkein jokimainen, kulki Kuolitoksen kautta etelään päin ja yhtyi lopulta Vuoksen vesiin. Inkilän kohdalle rataa rakennettaessa oli tehtävä korkea pengermä, jonka alle piti rakentaa holvisilta. Tämä Inkilän kulvertti on Karjalan radan korkein kohta. Meitä lapsia oli kovasti kielletty menemästä sinne ”Aalopin” alle, mutta tietysti piti käydä koettelemassa, miten siellä ääni kummasti kaikui ja moninkertaistui. Tässä radan vierellä oli pienoinen kenttä, jossa muinoin kanttori Huoponen järjesti Kirvun laulujuhlat. Näin ylhäällä joella emme uskaltaneet uida, vain siellä järven rannalla. Järvessä lillivät monet tukkilautat, joista sitten sahan työmiehet puoshakoineen ohjasivat tukit ränniin sahan alla. Hiljalleen puut nousivat ylös ja katosivat sahan uumeniin tullakseen toisesta päästä lautoina ulos. Uimme järvessä tukkien keskellä, mutta alettiin tietää, että järven vesi tukkilauttojen takia oli epäterveellistä aiheuttaen struumaa. Paljon olikin ”paksukaulaisia” Inkilässä. Mamma oli näkevinään meidänkin kauloissamme kilpirauhasten suurentumista ja laittoi yöksi kauloihimme jodikääreen. Häneltä itseltään oli aikoinaan tuskallisella tavalla, melkein ilman narkoosia, leikattu struuma. Sahan niemessä poltettiin usein juhannuskokko. Muistan menneemme ainakin kerran sinne tädin tyttöjen kanssa. Silloin saimme yllemme pyhämekot. Tällainen oli kasvuympäristöni ollessani vähän yli kymmenen vuotta.
Milloin minua ei huvittanut leikkiä toisten kanssa, hiivittäydyin toisilta salaa keksimääni piilopaikkaan riihen sillan alle. Se oli päiväpuolella ja kun kivijalka oli korkealla, sinne muodostui rauhallinen olopaikka. Kukaan ei osannut hakea minua sieltä. Mitäpä tein? – Salaistapa tietenkin. Luin kiellettyjä kirjoja. Meille jo vähän isommille tytöille oli tullut tavaksi vaihtaa keskenämme vihkoja, joissa jatkokertomuksina saimme lukea pahanpäiväisiä kauhutarinoita ja jännittäviä rakkauskertomuksia. Ne olivat todella huonoa ajanvietettä nuorille, mutta luettiin vaan. Siellä minä ravitsin mielikuvitustani sellaisilla kirjoilla kuin ”Kuningatar Dragan rakkausseikkailut” ja ”Mestauskirveen alla vihityt”. Luin salapoliisiromaaneja, ja Asbjörn Krag, Scherlock Holmes ynnä muut tulivat tutuiksi. Erittäin mieluinen oli erä autokilpailuja kuvaava kirja, jossa autonohjaajan apulaisena piti siihen aikaan olla ”gasoliinin”, nykyisen bensiinin säätelijä, ja tällä minun sankarillani Stantonilla olikin nuori poika Felic, joka sitten auto-onnettomuuden sattuessa osoittautuikin sairaalassa olevansa tyttö, Felicin sisar Felicita. Ja se oli suuri skandaali ja häpeä kaikille. Mutta tietysti sitten Felicita ja Stanton olivat niin rakastuneita, että menivät naimisiin. Mikähän sen kirjan nimi lienee ollut? Nämä kirjat piti visusti piilottaa Toinilta ja mammalta, osasihan se Toinikin jo lukea. Ja olihan mammakin sidottanut joitakin romaaneja, jotka tosin olivat siellä monesti mainitussa mamman piirongin laatikossa.
Isä oli myös näinä aikoina alkanut hankkia isoja hyviä kirjoja, jo aikaisemminkin. Meillä olivat suuret Tietosanakirjat, taisi olla yhdeksän osaa. Niistä on mainittava, että kun Lankisen Mikko vapaussodan aikoihin oli töissä meidän myllyllämme ja asui mamman ruoissa, hänellä oli paha tapa ottaa yksi määrätty Tietosanakirjan osa pöydälle lukeakseen syödessään. No, se tapahan meiltä lapsilta oli vallan kielletty. Muistan mamman usein mutisseen, että Mikko ei saisi lukea syödessään, koska likaa kirjat. Niin kävikin, että juuri se Mikon lukema kirja tuli aivan likaiseksi ja haalistuneeksi toisten puhtaiden kirjojen rivissä.
Isä hankki myös isot Maailman historiat, Maapallon eläimistöt ja lakikirjoja. Mamma piti taas huolen kaunokirjallisuudesta. Joululahjoiksi hän osti suomalaisia tuotteita, Santeri Ivalon, Juhani Ahon ym. teoksia. Myös tyttökirjoja hän osti, niin että meillä oli ajan henkeen nähden aika edustava kirjahylly. Niin, tietysti oli myös maailmansotaa kosketteleva kirja. Mutta mamman kalleimmat kirja-aarteet, sidotut Kodin Kuvastot ja ennen muut Häyhän kirja ”Kuvaelmia Itä-suomalaisten vanhoista tavoista” pysyivät edelleen lukon takana mamman piirongin laatikossa, luvan perästä saatavissamme. Kodin Kuvasto muuttui sitten Suomen kuvalehdeksi. Lisää lukemista toi ”Maailma”, mammalle myöhemmin Kotiliesi, meille lapsille kaikenlaiset viikkolehdet, kuten ”Pääskynen”. Isä tilasi itselleen vähän aikaa teosofien lehteä ”Ruusu-risti”. Mammalle tuli ”Emäntälehti” ja ”Naisten ääni”. Mamma käytteli myös Tietosanakirjoja. Kerran eräs isän juomakavereista oli sanonut isälle, että ”sinun eukkosi on idiootti”. Mamma sattui sen kuulemaan, ja koska mainesana oli hänelle tuntematon, hän kohta meni etsimään Tietosanakirjasta, mitä ”idiootti” tarkoittaa. Hän sai hyvät naurut, koska oli varma, ettei sanoja itsekään tiennyt sen merkitystä.
Kotimme Laurilan talo oli aivan maantien varressa. Sen erotti tiestä vain tuuhea sireenipensaikko. Tien toisella puolella isot tukkikasat houkuttelivat meitä juoksemaan ja hyppimään tukkien päällä tippasilla. Miten lienevätkin pienet jalat tavanneet aina tukevan rungon, mutta en muista kenenkään kompastuneen ja koskettaneen itseään. Ja sitten tukkien jälkeen, heti ”laanin” vierellä kulkivat ratakiskot. Kai sitä mammaa hiukan pelotti, kun leikimme melkein radan päällä, mutta onneksi mitään pahaa ei tapahtunut.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.