Kirjoitettu 1986 [teksti on alkuperäisen mukainen]

 

ISÄSTÄ JA HÄNEN SUVUSTAAN

Isäni synnyinkoti oli Inkilän aseman lähellä Poja-Aatamla. (Kirvussa ei sanottu sanoja kokonaisina vaan jätettiin loppukirjaimia pois. Kuvaava esimerkki:  Onk’ kumm’ koton’). Isä ja mamma vihittiin avioliittoon vuonna 1899, kun mamma oli 17-vuotias ja isä 23-vuotias. Vuonna 1906 he erosivat yhteisestä talosta. Isä osti pienen mökin Inkilästä, ja siinä syntyi ensimmäinen lapsi Eino Antero, siis seitsemän vuotta vihkimisestä. Vanhaan kotiin jäivät vielä ainakin Yrjö, joka muutti sukunimensä Läherinnaksi ja perusti kaupan entisen kodin maille, Aleksander ja Adolf, jotka kumpikin menivät Amerikkaan samoin kuin ainoa sisko Ida, josta olen maininnut. Aleksander, Adolf ja Ida olivat Adam Kuisman ja Susanna s. Ollosen lapsia. Yrjö Läherinnan vanhemmat olivat Maria ja Yrjö [po. Matti] Jortikka. Isäni vanhemmat Maria ja Adam Kuisma. Siis Yrjö ja isäni olivat samaa äitiä ja eri isää. Aika sekasotkuista. Kuoleman kautta vaihtuivat siis talossa sekä isäntä että emäntä. Isäni sekä kolme viimeistä lasta olivat eri äitiä ja samaa isää. [Antiikin roomalaiset sanoivat: vain äiti on varma]. Aleksander kävi Amerikassa mutta pian palasi petettynä takaisin Suomeen. Adolf, joka oli kovasti viinaan menevä, hävisi jonnekin Amerikan sulatusuuniin. Ida sai hyviä paikkoja rikkaitten amerikkalaisten piikana. Piikoina ne Suomen tytöt siellä useimmiten olivat, mutta joka tapauksessa pääsivät parempiin oloihin kuin kotona köyhässä Suomessa. Lähettelivät sieltä koreita valokuvia ihmeellisissä leningeissä, teräväkärkisissä kengissä ja tupeeratuissa tukkalaitteissa.

Sattui kerran, jo vuosia ennen minun syntymääni, että eräältä Kirvulaiselta varastettiin hevonen. Oli sangen todennäköistä, että varas oli vienyt sen Pietariin myytäväksi. Hevosen omistaja tuli isän luo pyytäen, että hän lähtisi etsimään hevosta. Niin paljon kuin Pietarissa olikin suomalaisia, he eristäytyivät venäläisistä, joihin eivät olleenkaan luottaneet. Tiedettiin siis, mistä päin tuota miljoonakaupunkia suomalaisia piti hakea. Oli Suomen tori, jonne Kannaksen isännät ja emännät tulivat myymään tuotteitaan, oli Suomen asema, josta kävi rautatieliikenne Suomeen jne. Torille isä siis meni, ja eikös vain sieltä etsitty hevonen löytynytkin. Varas oli jo löytänyt hevoselle ostajankin, mutta isä tarrautui hevosen suitsiin kiinni ja alkoi huutaa, että hevonen on Suomesta varastettu. Mutta nyt sattui yllättävää, joka sotkin kaikki meiningit. Venäjällä oli Japanin onnettoman sodan seurauksena yhä enemmän kytenyt kapina- ja vallankumousmieli nousemassa ilmiliekkiin, rahvas kokoontui kaduilla ja aiheutti häiriöitä. Nytkin ratsastavat kasakat syöksyivät väkijoukkojen päälle kaduilla ja huutava ja kirkuva kansa pakeni keskikaupungilta aina Suomen torille saakka. Isä hellitti hevosen suitsista ja liittyi pakenevaan joukkoon. Joku vielä neuvoi häntä, että jos kasakat alkavat ampua niin heittäydy silloin maahan. Niin isä tekikin, mutta kertoi, että monet ihmiset jäivätkin ammuttuina maahan hänen molemmilla puolillaan. Hän syöksyi jollekin sivukadulle, tapasi vossikan, heittäytyi kyytiin huutaen ajamaan Suomen asemalle. Isä kertoi myöhemmin, että ajuri kääntyi aivan toiseen suuntaan, ja vaikka hän kuinka huusi ”Finski voksal”, mies vain päästeli ruoskalla hevostaan eikä muuttanut suuntaa. Mutta pian oltiinkin Suomen asemalla, isä hyppäsi junaan ja ymmärsi nyt, että vossikka oli kulkenut turvallisia katuja, vaikka hän oli pelännyt jo joutuvansa keskelle kaaosta. Sinne jäi varastettu hevonen, eikä isä enää lähtenyt sitä perustelemaan. Hän oli silloin 28-vuotias.

Toini-sisko muistaa tapauksen, joka minun muististani on haihtunut. Venäläiset liiketoveri pyrkivät joskus petkuttamaan näitä suomalaisia. Kun isä kerrankin huomasi tällaisen tapahtuneen jossakin halkokaupassa, ryssän kieltäytyessä maksamaan velkojaan, hän kävi ankaraksi. Hänkutsui liiketoverinsa, olikohan se Kololahen Kusti vai Taurun Matti, ja venäläisen sinne konttoriinsa ”valkiaan taloon”, ja selkäsaunalla uhaten pakottivat miehet ryssän maksamaan.

- - -

(IP:n huom.: Venäjänkielen rautatieasemaa tarkoittavalla voksal-sanalla on vinha perä. Suuremmat rautatieasemat katettiin: teräskaaret kannattivat asemalaiturin kattoa. Niin myös Finski voksalilla. Taitavaan teräsrakentamiseen ei Venäjällä pystytty vaan kaaret tilattiin Englannista. Valmistaja oli myöhemmin henkilöautojenkin valmistajana tunnettu tehdas Vauxhall. Siitä valmistajan nimi vääntyi venäläisten suussa ”voksaliksi” ja kaarien perusteella koko asema sai sellaisen yleisnimen.

- - -

Liekö Sylvi-äitimme muistanut väärin kirjoittaessaan Maria ja Yrjö Jortikasta, koska Helena-mummo puhuu Maria ja Matti Jortikasta, joiden pojasta tuli Yrjö ja joka muutti sukunimensä Läherinnaksi.)

 

VARHAISIMMAT LAPSUUTENI MUISTIKUVAT

Minkä ikäisenä ihmislapsi alkaa muistaa elämänsä tapahtumia? Voiko kaksi-kolmivuotias jo tallentaa aivojensa uurteisiin asioita, jotka sitten saattaa kaivaa esiin muistoistaan kymmenien vuosien kuluttua? Minä ainakin muistan tuonnoisia kaukaisia tapauksia. Kun nyt seitsemänkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tunnen pakottavaa tarvetta kirjoitella elämästäni ja varsinkin lapsuudestani, niin mieleeni välähtää kirkkaana yhä uusia kuvia sieltä kaukaa varhaisemmilta lapsuuteni ajoilta. Lapsen näkökenttä on kirkas ja samentumaton, sitä eivät vielä ole ylikuormittamassa yhtä mittaa eteenpäin liukuvat kuvat, jotka iän karttuessa tunkevat etualalle, painaen entiset näkemykset ja ilmiöt jonnekin aivolokeroitten taka-alalle. Sanotaan, että vanhana näkö ja muisti huononevat, mutta eiköhän näköaistimuksen rinnalle iän mukana liity lakkaamaton muistikuvien filmi, joka korvaa silmämykiön ja kaihien haitat. Ihmisen ensimmäisten elinvuosien näkö- ja muistivaikutukset nousevat kirkkaina mieleen, välähdyksinä, niinkuin syksyinen auringon säteily pilvien lomasta hetkeksi kirkastaa maiseman yksityiskohtia myöten. Sieltä kaukaa minä näen tapahtumia eristettyinä miljoonista muista pitkän elämän kokemuksista. Kuulen myös ääniä, enoni lempeän äänen ja hyrisevän naurun, vanhempieni ja sisarusteni juttelua, lehmänkellojen kilkatusta, junien kolkkeen ja asemankellon merkkisoitot. Tunnenpa tuoksujakin, vaniljan tuoksun mamman paistaessa kakkua, mielestäni inhoittavan kanelin hajun, angervon tuoksun asuessamme Vuoksen rantamilla, isän huoneesta tulevan viinin hajun. Mutta selvimpinä ovat kuvat ja tunnelmat.

Joskus vertaan elämäni kuvien kulkua musiikkiesitykseen, joka alkaa yksityisillä heleillä äänillä, mutta johon sitten instrumentti toisensa jälkeen yhtyy alkuteemaa kerraten, syventyen, kasvaen lopulta hurjaksi äänten kakofoniaksi, jos on mahdotonta erottaa yksityisiä sointuja. Ravelin Bolero on mielestäni tästä esimerkkinä. Samoin Schubertin eräs Impromptu. Molemmat ovat lempikappaleitani. Kuuntelen henkeä pidätellen niistä joitakin kohtia peläten, pääseekö musiikki eteenpäin. Niinpä elämässäkin. Jos olisin alusta asti tietänyt, millaisiin vaikeisiin ja mahdottomiin tilanteisiin tulisin joutumaan, niin tokkopa olisin uskaltanut elää. Mutta niinkuin säveltäjä on selkeyttänyt nuottiensa kulun vaikeista kohdista, niin minunkin elämäni on kulkenut vaarojen ja tuskallisten tapausten läpi ja ohitse näihin asti, - näihin asti.

Elämäni ensimmäisessä muistikuvassa näen itseni seisomassa kotipihan aidan takana Inkilän aseman alapuolella. Katson aidan raosta ja kuuntelen, mitä maantiellä kulkevat isot pojat puhelevat kiirehtiessään kansakouluun. Tuhmia kuulen. Pojat ovat tehneet opettajalleen ilkeyksiä. Minä ihmettelen pienessä mielessäni, miten he ovat uskaltaneet olla niin ilkeitä. Mutta he vain nauravat ja menevät menojaan.

Asuimme tällöin ”keltaisessa talossa”, pienessä mökissä melkein radan varressa. Isä oli luonteeltaan sellainen, että hän yhtä mittaa muutti asuinpaikkaamme, joten tässäkään emme asuneet kuin vähän aikaa. Lieneekö ollut vuosi 1912. Mamman piti mennä leikkauttamaan struma Sortavalan sairashuoneessa. Meitä kolmea lasta, Eino, minua ja Toinia hoitamassa oli sillä aikaa joku kylän nainen. Muistan miten mamma palasi kotiin kääre kaulassa. Hän istui kamarissa kertoen tuolle hoitajallemme hirvittävästä leikkauksestaan, joka oli tehty melkein nukuttamatta. Ja mamma  i t k i. Sairaalassa hän oli oppinut kauniin virren ”Auta, oi Jeesus, kun pimeys häijy…”. Myöhemmin, kun kaula oli parantunut, hän lauloi usein tuota uutta virttään. Minä opin sen myös. Mielessäni on vielä kuva siitä, miten mamman kotiuduttua meille lapsillekin annettiin kahvia kamarissa. Aikuiset joivat pöydän ääressä, mutta meille pistettiin kahvikupit tuolille. Olimme Einon kanssa polvillamme tuolin vierellä. Kuppiin pilkottiin vesirinkeli, sen päälle pantiin pari sokeripalaa, kahvia puolilleen ja täyteen maitoa.

 

”VALKIAN TALON” MUISTOT

Keltaisesta mökistä muutimme ehkä 1912 ”Valkiaan taloon”. Se oli hiukan tilavampi kuin entinen kotimme. Nyt jouduimme Inkilän aseman toiselle puolelle, melkein vastapäätä entistä asuntoamme. Talo oli valkeaksi maalattu, siitä nimi. Asemalle oli ehkä pari sataa metriä, välillä oli halkolaani, josta keräsimme vinoon halottuja koivuhalon palasia. Niistä sai pienillä vuolemisilla mainioita lehmiä leikkeihimme. Lähiasukkaat keräsivät mielellään laanilta (=plan) koteihinsa halkoroskaa ja tuohia, taisipa joku ottaa kunnollisia halkojakin, vaikkei se tietysti ollut luvallista. Minä muistan vain nuo leikkikarjamme. Kun ohkaiseen puoleen saimme jonkun aikuisen vuolemaan lehmille korvat ja sarvet, niin talutusnarutkin pysyivät kuljettaessamme niitä. Laanin vieressä oli – muistan yht’äkkiä – höyrymylly, jonka omistivat isäni ja Läherinnan Yrjö, isäni velipuoli. Myllylle johtivat raiteet päärautatieltä, mutta meitä lapsia oli ankarasti kielletty menemästä radalle. Talon takan vähän matkaa ulkorakennuksista oli Kot’mäki, jossa meidän oli hauska ja vaaraton leikkiä.

Meillä oli nyt kolme kamaria ja keittiö, Taaimmainen pieni päätyhuone oli isän konttorina, jossa hän kirjoitteli metsäkontrahtejaan ja muita asiakirjojaan. Hän nimittäin oli puutavaraliikemies ja kävi kauppaa Pietariin. Osti metsiä, teetti ne haloiksi tai propseiksi ja myi venäläisille. Omassa kamarissaan hän myös nukkui, ei kai kärsinyt meidän lasten meteliä. Isommassa kamarissa oli mamman leveä rautasänky, johon joskus me kaikki lapsetkin yön aikana ahtauduimme. Minä muistan joskus kytristäytyneeni mamman vuoteen jalkopäähän ja pidelleeni kiinni hänen isostavarpaastaan turvallisuuden vuoksi. Olin hyvin arka. Pelkäsin pimeää jopa niin, etten edes hämärän tullen uskaltanut mennä valoisasta pimeään huoneeseen, ellei joku seisonut ovella vartiossa. Ei tullut kysymykseenkään illalla yksin meno ulkohuoneeseen. Onneksi mamma ymmärsi meidän pienten pelot ja antoi tunkeutua yön kuluessa omaan sänkyynsä, vaikka varmasti hänen oma yöunensa siitä häiriintyi. Eikä kodissamme meitä koskaan suljettu rangaistukseksi mihinkään kopperoon. Nurkassa joskus seisotettiin, mutta samassa valaistussa huoneessa. Muistanpa vuosikymmenien perästä erään oman pimeäpelkoisen lapseni hipsutelleen, herättyään kesken yötä, makuuhuoneeseen sänkyni viereen pyydellen: ”Saanko minä tulla nukkumaan äidin  
k a n t a p ä ä h ä n?” Isän sänkyyn me emme koskaan yrittäneet, hän ei olisi suvainnut sitä. – Eivät ne lähisiteet äitiin näytä katkeavan heti kun napanuora on pantu poikki.

Päiviksi pantiin sängyt kasaan, että huoneisiin saatiin enemmän tilaa. Matrassi oli ahdettu meriruoholla melkein kovaksi ja ommeltu niin, että keskiosa, joka oli puolet sängyn pituudesta, täytti sen, kun rautasänky oli työnnetty kasaan puolet lyhemmäksi. Matrassin molemmat päät, jotka olivat neljäsosa koko pituudesta, käännettiin keskiosan päälle. Sitten siihen ladottiin muut sänkyvaatteet, ja pino koetettiin saada mahdollisimman suorakulmaiseksi. Sängyn yli mamma levitti peiton, joka muistaakseni oli vohvelikangasta ja jotenkin koristettu. Huipuksi asetettiin pieniä tyynyjä, joiden peittona oli koristettu liina. Näin tehtiin joka talossa, jossa omistettiin sellainen ylellisyys kuin sänky. Se voi olla myös tehty puusta sorvattuine päätyineen. Useimmiten talonpoikaistaloissa oli puisia sohvasänkyjä, ”kahden hengen kyljestä levitettäviä”. Missä taloissa ei ollut sänkyjä, siellä tehtiin olkipatjoista tilat lattialle. Kyllähän meilläkin se lattialla nukkuminen koettiin, kun väkeä alkoi tulla enemmän. Vuoteemme olivat kovanpuoleisia, mutta joskus pääsin isän äitipuolen Susanna-mummon luo, sain nukkua hänen selkänsä takana höyhenpolsterilla.

Kotona mamman sängyn yläpuolella meillä oli ihana kuva suojelusenkelistä. Jyrkänteen reunalla pieni tyttö ja poika poimivat kukkia enkelin varjeluksessa. Meidän päivinämme lukuisista suojelusenkeli-tauluista olen itselleni ja omille lapsilleni turhaan hakenut juuri samanlaista saksalaistyylistä taulua. Leveät kehykset olivat ihmeellisestä korkkimassasta, josta irtaantui pieniä murusia. Muistan, että kun mamman silmä välttyi, minä kiipesin sängyn päälle ja pienillä sormillani raaputin niitä irti ja pistelin suuhuni.

Tässä isommassa kamarissa lattian peitti kirjava korkkimatto, mikä siihen aikaan maaseudulla oli harvinaista. Seinillä olivat tapetit, ikkunoissa valkeat pitsiverhot. Mammalla kukoistivat ruukkukasvit, hän rakasti koko elämänsä ajan kukkia ja kauneutta. Olivat myrtti, unelma, kananhäntä, palmu, ruusu ja joitakin muita, joiden nimeä en muista.

Kamarista ovi vei sekä kyökkiin että pienempään kamariin, joka oli isän konttorihuoneena. Siitä pääsi suoraan porstupaan, joten isän asiakkaiden ei tarvinnut kulkea kyökin kautta. Porstuvan seinällä oli kylmä ruokasulani. Kolmas kamari oli kyökin toisella sivulla. Siinä asuivat jonkin aikaa tätini Vappo Kuisma miehensä Matin ja pikku tyttöjensä kanssa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua siihen tilapäisesti tuli joitakin pakolaisia Wiipurista, mutta he palasivat takaisin huomattuaan, etteivät saksalaiset hyökänneetkään meritse Wiipuriin. Sen jälkeen kamarin vuokrasivat asemamies Juho Turunen vaimonsa Riikan ja tyttärensä Allin kanssa. (”Valkian talon” kuva on Muistojen Inkilä-kirjassa sivulla 33.) Turuset rakensivat sittemmin oman talon meidän ja rautatieaseman väliselle pellolle. Aivan kotimme vieressä oli seppä Antti Lankisen mökki ja paja. Välillä virtasi pienen pieni puro, jonka äärelle oli mukava rakentaa meidän tyttöjen leikkipaikka. Mamman kasvitarhamaa oli aivan ikkunaimme alla. En vieläkään unohda, miten maukkaita Nantes-porkkanoita siitä saimme syksyisin. Muitakin juurikasveja Mamma viljeli, ja puron laiteilla kasvoi vaapukoita. Omenapuitakin meillä oli. Leikkitovereita mieltä ei puuttunut, sillä Lankisella oli paljon lapsia. Oli siinä sepällä ja Katri-emännällä tietämistä, mistä kaikille riitti tarpeeksi ruokaa. Antti oli mamman serkku, joten Lankisen lapset olivat meidän pikkuserkkujamme. Mikko, Anna-Katri (Ovaska) ja Johannes olivat meitä vanhempia, veli Eino taisi kumppanoida Johanneksen kanssa, mutta Alina ja Ester sopivat meille Toinin kanssa, Armas, Eino ja Ellen olivat nuorempia.

Kerran oltiin Lankisen tuvassa leikkimässä neulan peittämistä. Joku leikkijöistä piilotti neulan melkein näkymättömiin, ja sitten toiset saivat tulla sitä etsimään. Minä höppänä huomasin heti, että neula oli uunin rappauksen välissä, ja silloin minä huutamaan, missä se oli. Sitähän ei olisi saanut tehdä, vaan neulan löytäjän oli mentävä hiljaa sivulle, kunnes kaikki olisivat piilopaikan keksineet. Silloin Lankisen Mikko, suurin pojista, tempaisi kirveen huutaen: ”Nyt mie siut tapan!” Juoksin karkuun omaan kotiini, enkä pitkiin aikoihin uskaltanut mennä naapuriin. Toisen kerran ikäisen Alinan kanssa otimme Anna-Katrin ompelutyön, valko-ompelua, ja minä tein siihen ainakin yhden reiän ja ompelin reunatkin hyvästi. Jälkeenpäin Alina kertoi siskonsa siitä kovasti suuttuneen. Me pikkutytöt olimme aika uteliaita isojen tyttöjen hommista. Alina tiesi, missä Anna-Katri piti papereitaan, hän kun kirjoitteli jo siihen aikaan pieniä kertomuksia. Hänellä, Farikoffin Eijalla ja Kääriäisen Esterillä oli oma lehtikin ”Kolmen oma”, ja sekös meitä kiinnosti. Tiukkaa mahtoi olla toimeentulokin siihen aikaan isojen lapsijoukkojen kanssa. Muistan kerrankin ollessamme leikkimässä Lankisella ja Katri-emännän ollessa poissa, miten hänen tultuaan kotiin lapset huutamaan, että Johannes oli sillä aikaa ottanut leipää. Lankisen lapset sinuttelivat vanhempiaan ja siksi minäkin sanoin heidän mammaansa vain Katriksi. Omassa kodissani yritin noudattaa myös sinuttelua, mutta mamma kielsi sen jyrkästi. Hän sanoi, että on kuin lapsi löisi vanhempiaan kasvoihin, jos sinutteli.

Heti kotiemme takan oli ”kot’mäki”. Se oli kaunis sammal-peitteinen kallio, ja sen alle muodostui sateen jälkeen vesilammikko. Kun mamma sitten kertoi meille satua ”Ol kerran pien poika, se män mäelle hevosii kuuntelemaan…”, niin minä aina yhdistin tuon ”punaiset pöksyt-röksyt”-sadun siihen Kot’mäkeen.

Meillä oli yksi vihainen lehmä nimeltään Mansikki. Se onkin ollut ainoa vihainen nautaeläin, jonka kanssa olen hyvän-päivän-tutuksi tullut. Muistan, miten Alinan kanssa seisoimme aidan päällä härnäten ”Mansikki ärrinpuurrin..:” kunnes lehmä puhahti sieraimiinsa syöksyen meitä kohti, kunnes aita sen pysäytti. Mutta silloin meitä pikku naisia vietiin kiireen vilkkaa niin kauas että sippulat vinkuivat.

Kun Turuset asuivat meillä, jouduimme myös heidän ainokaisensa Ailin kanssa leikkeihin. Hän ei ollut mukava kaveri, sillä ainoana lapsena hän oli hyvin itsekäs ja hemmoteltu, oikein käskijätyyppi. Myöhemmin jouduimme yhdessä käymään hänen kanssaan oppikoulua, ja vielä myöhemmin n. v. 1960 tapasimme sattumalta Savonlinnassa. Hän asui yhdessä poikansa ja miniänsä kanssa, ja huomasin silloin miniän olevan aika tavalla anopin tossun alla. Hysteerinenkin Aili oli vielä vanhoilla päivllään. [Asuimme Savonlinnan Heikinpohjassa Kuninkaankartanonkadulla ja Aili Jylhä asui viereisessä talossa] 

Joskus tapasimme kauempana asuvia Manu Laukkaan lapsia, joista ikäiseni Aili jäi parhaiten mieleeni. Vuosikymmenien perästä tapasimme Imatralla, jossa hän perheineen asui. Hänen nimensä oli silloin Aili Rita.

V. 1912 tai 1913 Ida täti lähti Amerikkaan. Ennen matkaansa hän jakeli pois tavaroitaan. Minulle hän antoi paksusta punaisesta langasta virkatun hatun. Se oli niin suuri, että kun pistin sen päähäni, se valui silmille asti, mutta siitä huolimatta pidin siitä. Päästyään perille New Yorkiin täti kirjoitti mammalle matkastaan. Ensin piti mennä Hulliin tai Liverpoolin, sitten edelleen Atlantin yli Lusitanialla. Keskellä Atlanttia laivalla syttyi tulipalo, joka kuitenkin saatiin sammutetuksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset upottivat Lusitanian. Se oli kauppalaiva. Idatädin matka kesti useita viikkoja.

Ihmettä kerrakseen oli maailmalle, kun siihen asti suurin matkustajalaiva Titanic ensimmäisellä matkallaan törmäsi jäävuoreen ja upposi Atlantin syvyyksiin. Jo seuraavana vuonna tapahtumasta minä sain ehkä kolmivuotiaana aikuisten kanssa käydä Inkilän Työväentalossa katsomassa filmin, ”elävät kuvat”, tästä onnettomasta tapauksesta. Tuskinpa itse uppoamista voitiin filmata, mutta kun se innoitti monia taiteilijoita sitä kuvaamaan, niin siitä kai johtuu, että minä muistelen elokuvassa nähneeni laivan pystyynnousemisen ja uppoamisen aaltoihin. Ja sitten kohta laulettiin koko maailmassa laulua ”Sua kohti, Herrani”, jota onnettomuuden aikana muka laivan soittokunnan piti soittaa. Kodissanikin sitä laulettiin. Muistelen, että Ida-tädilläkin vaihtoehtona merimatkalle oli alkuaan Titanic. Onneksi hän meni Lusitanialla.

Täti ja mamma olivat kirjeenvaihdossa. Kerran täti lähetti meille Toinin kassa kauniit lettinauhat, Toinille vihreäreunaisen, jossa keskellä kulki ruusuköynnös, minulle leveämmän vaaleanpunaisen. Eipä kenelläkään toisilla Inkilän tytöillä sellaista ollut!  Ikävä kyllä, niiden erikoisuuden ja hienouden takia mamma ei raaskinut antaa niitä letteihimme ennekuin vuosien perästä. Hän säilytti niitä piironginlaatikossaan, mutta salli meidän joskus katsella niitä.

Isä ja mamma olivat eronneet Kuismalan yhteisestä perintötalosta jo vuonna 1906, samana vuonna jolloin Eino syntyi. Muistan hämärästi, että Poja-Aatamlan jako-huutokauppa pidettiin vuoden 1912 paikkeilla, jolloin Idatäti lähti Amerikkaan. Lienevätkö veljet Alkesander ja Adolfkin silloin perinnöt saatuaan matkustaneet sinne. Ilmeisesti jokainen sai silloin osansa, ja kai isällenikin tuli jotain. Iso-isä Aadam oli jo kuollut, äitipuoli Susanna jäi asumaan pihapiirissä olevaan pikku taloon. Sedistäni muistuttivat tässä asunnossa vinttikamarissa oleva salapoliisi- ja seikkailukirjat, joita minäkin luin jo muutaman vuoden kuluttua.

 

 

Jakohuutokaupassa isäni huusi pienen jakkaran, jota minä muistan raahanneeni sylissäni kotiin Valkiaan taloon. Se oli meillä useita vuosia ja olikin hyvään tarpeeseen. Isä oli Valkian talon vuosina – nuorena miehenä – kovasti reumatisminen, eikä ajoittain pystynyt kävelemään muutoin kuin sen rahin kanssa, toisella tuolilla istuen ja rahia sysäten eteenpäin. Mutta Kirvussahan osattiin taudit hoidella! Vuonna 1910 kirkolle perustetussa Luonnonparantolassa parannettiin sairaudet ”kuhnimalla” – vannaamalla ja savihauteilla. Sieltä tämä uudenaikainen saksalaisen ”ukko”-Kuhnen keksimä parannusmuoto levisi laajalle. Muistan myös, miten mamma kantoi metsästä muurahaispesiä isän kuumaan vannaveteen. Ehkä muurahaishappo vaikutti tervehdyttävästi. Kun Inkilän seudulla oli oikein sinistä sitkeää savea, niin kyllä mamma pisti meille lapsillekin kohta savikääreen, jos satuimme saamaan ajoksia. Myöhemmin kyseiseen jakkaraan kaivettiin keskelle reikä, jolloin se palveli joulukuusen jalkana tukevasti. Valkiassa talossa mamma kyllä ripusti joulukuusen riippumaan kattoon niin ylös, ettemme me lapset ylettyneet repimään koristeita. Mutta kyytiä se kuusi taisi saada.

Idatäti lähti siis Amerikkaan, mutta vielä toisen maailmansodan aikana hän lähetteli avustuspaketteja sekä minulle että Akseliveljensä perheille. Tädin ensimmäisen miehen nimi Amerikassa oli Lahtinen, ja otettuaan tästä eron hän meni Brozekin kanssa avioliittoon. Tytär sai nimekseen Leila Sylvia.

Kun mamma oli keittiöhommissa, katselin ihmetellen, mistä hän tiesi nostaa jonkin kattilan hellalle ja siitä pois, lisätä koussikalla vettä johonkin astiaan, kaataa aineita kattilasta toiseen ja tehdä muutakin kummallista. Aikani katseltuani minä yritin ottaa oppia hänestä. Hääräsin omien leikkikattiloitteni kanssa, täyttelin ja vajjuutin niiden sisältöä ja oli olevinani oikea emäntä. Myös silloin kun mamma oli alustanut leipätaikinan ja sen jälkeen veitsen hamarapuolella kaapien puhdisti tahdasta sormistaan, minä kiinnostuneena seurasin toimitusta. Sitten hän tiputti jauhoja taikinakummun päälle ja teki siihen salaperäisesti ristinmerkin. Taisipa samalla huoatakin. Kun taikina oli taas tyhjä ja leivät pöydällä nousemassa, hän jälleen härkkimellä teki astian pohjaan ristin. Tämä tapa jäi minullekin, kun aikuisena jouduin paistamaan leipää jopa kymmenhenkiselle perheelleni Tuupovaaran pappilassa.

Aloin siis tuntea kiinnostusta taloustöihin. Muistan, miten pesin tuvan pöytää pala palalta, ja aikuiset vielä nauroivat pesemistavalleni. Mutta se pöytä tuntui niin perin suurelta ja pesijällä olivat niin pienet kädet. Pyrin myös aivan ”tosisti” pesemään tiskiä. Käymässä ollut kummienoni Samuli Rantalainen neuvoi minua aivan kädestä pitäen, miten kahvikupin korva tuli puhtaaksi.

Samainen kiltti kummini toi minulle kerran siniset helmet. Siitä tulin tavattoman iloiseksi. Aikaisemmin olin mammalta kärttänyt itselleni helmiä, kun Toinin kummi Läherinnan Hanna oli hänelle sellaiset lahjoittanut. Tämä täti oli erittäin kiintynyt Toiniin, jonka kummiksi hän itse oli pyytänyt päästä oman tyttärensä Toinin kuoltua. Mamma oli kuitenkin vähätellyt pyyntöäni ja hymähtänyt: ”Hyh, sama kuin tuon hiilikoukun ympärille pistäisi helmet, niin musta kaula kuin sinulla on”. Eikä mamma varmasti ajatellut, miten tuollainen puhe pahoitti pienen tytön mielen. Minä olen siis lapsesta saakka saanut tietää, että olen musta ja ruma ja ilkeä. Toini sen sijaan oli se vaaleakiharainen ja sievä ja kiltti. Eiköhän tällainen asenne liene monessa kodissa vallalla, jos lasten ikäeroa on vain alle pari vuotta. Isosisko saa usein väistyä, mutta tämä ulkomuotoni ajatteleminen on kautta koko elämäni ollut tuskallinen asia. Sen vuoksi olen ollut aina ujo ja sitten pilannut itse monet hauskatkin hetkeni. En ole uskaltanut luottaa niihinkään, jotka ehkä ovat vilpittömästi pyrkineet ystävyyteeni. Olen vetäytynyt yksikseni murjottamaan.

Opin aivan itsekseni lukemaan neljä- tai viisivuotiaana. Ensimmäinen sana, jonka muistan tietoisesti kirjoittaneeni, oli mamman nimi ”Helena”. Riemuissani kutsuin häntä katsomaan sitä, mutta eipä hän malttanut tulla. Susanna-mummo sentään tuli ja totesi, että on siinä Helena. Silloin vasta mamma tuli, mutta vielä astellessaan lattian poikki pöydän luo sanoi epäilevänä: ”Tuppurainen Tappuraisen takkuumies”. Kauan jälkeenpäin minä ihmettelin, että miksi mamma ei uskonut minua.

Ihastuneena uudesta taidostani minä luin kaikkea mitä käsiini sain. Sieltä Valkian talon vintiltä löysin vanhoja lehtiä ja raamatun historian repaleen, ja minulle selvisi uskomaton asia. Jeesus oli mies! – Kuinka   m i e s  voi olla  l a s t e n    y s t ä v ä? – Mahdotonta, partainen mies puettuna pitkiin hameisiin! Ja lasten ystävä! Tottahan minua jo varhain oli johdateltu kristinuskoon. Mamma oli laulanut hengellisiä lauluja, oli luettanut iltaisin rukoukset, opettanut sanomaan ruolta noustua ”Jeesus kiitetty”, mutta kuka arvaa, miten pieni ja kokematon ajatusmaailma on pienellä tytöllä. Niinä ensimmäisinä vuosina minulle varmaankaan kukaan ei nimenomaan ollut sanonut, että Jeesus on Jumalan   p o i k a, tahi en ollut tullut kiinnittäneeksi niihin sanoihin huomiota. Enemmän kai oli kerrottu Seimen lapsesta. Ja sekin ihana enkeli, joka mamman sängynpäädyn yläpuolella johdatti pieniä lapsia vaarallisen kuilun reunamilla, oli keltakiharaisena ja pitkässä hameessaan varmasti nainen. [Raamatussahan kaikki enkelit ovat miehiä, ei yksikään enkeli ole nainen.] Vasta nyt osattuani itse lukea raamatunhistoriaa tajusin, että Jeesus on Jumalan poika.

Niin, että mistä johtui se ihmettelyni, että lasten ystävä voisi olla mies. Isän en muista koskaan ottaneen meitä lapsia syliinsä, ei hänellä koskaan ollut meille lapsille aikaa. Kai hän ei edes huomannut meidän olemassaoloamme, varsinkaan kun meidän aina piti olla hiljaa ja varoa, ettemme häiritsisi isää. Isä ei kiroillut. Hän ei ollut meille pahakaan eikä kurittanut meitä. Mamman kädessä sentään viuhui ”Koivuniemen herra”, jos olimme olleet tuhmia, mutta usein riitti opetukseksi pelkkä tukkapölly, sanottiin, että ”karhu kävelle sammalikossa”. Olihan tällainen pieni ruumiillinen kuritus siihen aikaan aivan tavallinen, eikä siitä jäänyt kaunaa lasten ja vanhempien välille. [Minä muistan hyvin nöyryyttävinä saamani selkäsaunat ja tukistukset, ne herättivät minussa pelkän vihan tunteen saunan antajaa kohtaan – joka oli useimmiten isäni.] Hyväntahtoinen kummi-enoni oli sentään näytteenä minulle siitä, että mieskin voi olla lapsille ystävällinen. Ellei nyt oteta huomioon, että eräs rahtimies, joka kuljetti halkoja talomme lähellä olevalle laanille, tuli joskus keittiöömme syömään eväitään. Minulle on kerrottu – itse en tätä muista – että silloin minä olin pyytelemässä ”Taattamoinen, annatko miule makkalaa!” ja Saastamoinen oli puukollaan leikannut paksusta ”hampparin makkarasta” minulle siivun. Se oli ystävällinen mies. Niin ettei ollut mahdotonta tottua siihen ajatukseen, että myös Jeesus oli Lasten ystävä, joten voin omistaa hänet miehenä myös ystäväkseni, Jumalan pojaksi.

Aloin myös käydä hyvin nuorena pyhäkoulussa. Minusta oli erittäin viehättävää ja jännittävää etsiä – ja löytää – virsikirjasta virsien numeroita. Rakastin kaikkia numeroita. Niin kai olen tehnyt koko elämäni ajan. Opin tietysti seuraamaan virsien sanojakin kirjasta. Vielä nytkin häivähtää mielessäni hyvän mielen tunne, samanlainen, kun radion aamuhartauksissa kuuluttaja sanoo: ”Veisaamme virren … virsi alkaa sanoilla …” Oi lapsuuden pyhäkoulu!

Vintillämme oli aarteita, jota ei joka talossa ollutkaan. Vanhoja mallilehtiä. Niistä katselin naisten leninkejä, joissa olivat luilla tuetut korkeat pitsikaulukset, vyötäröt hyvin ohuet, takamukset hassusti pönkitetyt. Hameet olivat hyvin pitkiä, helmoissa paljon rimpsuja sekä py’itettyjä samettinauhoja. Hihat muodostivat olkapäille suuret pussit. Yleensä kaikilla puvuissa oli runsaasti koristeita. Hatut olivat valtavan suuria, niillä upeili koko ruusupensaikko, toisissa linnun sulkia, jopa kokonainen lintu siipineen. Ihastellen ja ihmetellen katselin noita upeita asuja. Mammako lienee nuo lehdet tilannut, ainakaan hänellä ei olisi ollut varaa tuollaisiin hepeneihin. Hattuakaan mamma ei ikinään pitänyt. Periaatteesta hän koko elämänsä ajan käytti huivia. Tämä muoti oli jo väistymässä, sillä muistan Ida-tädilläkin hänen lähtiessään Amerikkaan olleen hyvin kapeat hameet. Se oli silloin muotia juuri ennen maailmansodan syttymistä. Silloin sivustakatsojat nauroivat, että mitenkä noin kapeilla hameilla pääsee edes kiipeämään junan rappusia, kun matka alkoi Inkilän asemalta. Kertoivat, että joltakin olisi hame ratkennut siinä nousussa. Paljon oli tuolloin Amerikkaan matkustavia.

Oli siellä vintillä muutakin mukavaa. Isä oli hiukan herrasteleva ja hän käytti ajan tavan mukaan kravatteja sekä korkeita kovetettuja kauluksia ja ”mansikoita”  - kalvosimia. Kun ne likaantuivat, ei niitä osattu puhdistaa, ja ne joutuivat sinne vintille, isän ostaessa uusia. Kravatit olivat silkkibrokadista kauniine kuvioinee, ja muistan, miten iloisia Toinin kanssa olimme saadessamme ne pilkkoa nukeillemme puvuiksi. – Puhun aina, että Toinin kanssa, mutta hän vain parin-kolmenvuotiaana lienee enemmän ollut vain sählääjänä ja harmina näissä leikeissä.

Siihen aikaan ei ostettu tyttöjen leninkejä valmiina. Mamma teetti mekkomme kylän ompelijalla, ja aina kummallekin tytölle samanlaiset. Koti- ja kyläompelija teki leninkimme vielä kouluaikoina, kunnes vähitellen alkoi ilmestyä valmisvaatekauppoja. Minun ensimmäinen ostoleninkini oli ylioppilaspukuni. Ja se olikin hieno. Paksusta taftista, valkea hihaton, helmassa kaksi leveää volankia. Ja maksoi lähes viisisataa markkaa (1928). Pienet veljeni saivat pitää kaksivuotiaiksi flanellimekkoja, paitsi Eino, esikoinen, jolle oli ostettu Wiipurista valmiita merimiespukuja. Kengät olivat kyläsuutarin tekemiä, tai ostettuja nappikenkiä, joiden napit pantiin kiinni ovelilla nappikoukuilla. [500 mk = 143 € v. 2008.]

 

 

Toinin vaalea kiharatukka oli varmasti helpompi hoitaa kuin minun tummempi takkuinen kuontaloni. Hiukan kiharuuteen taipuvana sekin aiheutti ikävää, kun mamma pesi sen lauantaisin ja suoritteli suoltuvat sunnuntaiaamuisin, eikä varsin helläkätisesti. Silloin aina olin kiukkuinen saunassa ja pyhäaamuisin. Mamma letitti hiukset niin tiukasti, että saparot sojottivat suorina molemmilla korvuksilla. Takuulla letitys pysyi kunnossa koko päivän. Kerran saunassa itkin myös sellaisesta asiasta, jossa katsoin saaneeni syyttä rangaistuksen. Istuin lauteilla löylyssä mamman vieressä. Yhtäkkiä puhalsin hänen lähellä olevaan käsivarteensa, joka siinä houkuttelevasti hikosi. Miksi sen tein, en tajua, hetken mielijohteesta vain. – ”Vai sie…” sanoi mamma ja tukisti minua kipeästi ja kipakasti. Usein jälkeenpäin ihmettelin, mitä pahaa mamma siinä näki.

Valkiaan taloon muuttaessamme meitä oli kolme lasta, Eino Antero, s. 27.10.1906, Sylvi Siviä, s. 26.2.1909, Toini Ester, s. 13.1.1911. Neljäs Lapsi Väinö Kalervo syntyi 14.12.1913. Meille kerrottiin, että mamma oli löytänyt hänet saunan lauteiden alta, mutta Eino oli jo niin paljon viisastunut, että sanoi sen tulleen mamman vassasta. Ihme, etten Einosta ole säilyttänyt paljon muistikuvia. Lieneekö hän jo peuhannut naapurin poikien kanssa, kun me tytöt leikimme sepän Alinan ja Esterin parissa.