Teologian professori North Carolinan yliopistossa Chapel Hill, yliopistoja on siellä ainakin kaksi, on kirjoittanut kirjan The Bible, joka on tarkoitettu tekstikirjaksi teologian opintoja aloitteleville. Kuten kirjan alaotsikko – A historical and literary introduction – sanoo, niin kyseessä ei ole Raamatun teologinen tarkastelu vaan se, miten se sijoittuu kirjoitusajankohtaansa, mitä voidaan päätellä muinaisesta historiasta ja Raamatun kirjoitusten tyylistä. Ehrman on kirjoittanut kymmeniä kirjoja pääasiassa varhaiskristillisyydestä. Hän on siitä kummallinen teologi, että paljastaa olevansa lähinnä agnostikko – siis sellainen, joka ei tiedä sen enempää onko jumala olemassa kuin että häntä ei ole olemassa (gnosis = tieto, agnosis = epätieto). Jo kahdeksan vuotta sitten (2008) luin vanhan testamentin hyvin tarkasti ja muistiinpanoja tehden, joten minulle eivät Ehrmanin kirjan asioista monetkaan olleet uutta. Se oli kuitenkin uutta että hän kuten monet muutkin Raamatun tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että Vanha testamentti on koottu ehkäpä jopa neljästä erikseen tehdystä käsikirjoituksesta, jotka alkuaan on koottu ehkäpä vuosisatoja kiertäneiden tarinoiden pohjalta. Ehrman pyrkii erottamaan hyvin tarkkaan, mikä on myyttistä kertomusta tai legendaa, ja mikä on ehkä osittain katsottava historialliseksi.

Raamattu ei suinkaan ole yksinäinen kirja, vaan sisältää toistoja syntyaikansa muista kirjoituksista. Ehkä huomattavin paralleeli on runoelma ”enuma elish", kertoo Ehrmann. Runoelmaa kutusutaan joskus nimellä Babylonia Genesis ja sen syntyajaksi arvellaan 1100 B.C. Enuma Elish alkaa hämmästyttävästi melkein samoin sanoin kuin ensimmäinen Mooseksen kirja. Toinen tunnettu ja Raamattua vanhempi teos on Gilgamesh ja nimenomaan siinä kirjassa kerrotun vedenpaisumuksen kuvauksen takia tunnettu. Kuvaus on lähes sama kuin Mooseksen kirjassa. (Vedenpaisumuksia on Raamatussa muuten kuvattu kahdesti: sekin osoittaa, että teksti on koottu useamman kuin yhden  käsikirjoituksen perusteella).

Vanhan testamentin koostamista useammasta käsikirjoituksesta puoltaa sekin, että esimerkiksi Lootin päätös uhrata kaksi tytärtään raiskatuksi kerrotaan tapahtuneen myös Tuomarien kirjassa, mutta eri ihmisille (vielä kolmaskin samantapainen kertomus löytyy). Samoin tästä (koottu monesta käsikirjoituksesta) on seurannut, että luomiskertomuksia on Mooseksen kirjan alussa kaksi toisistaan poikkeavaa (minkä voi todentaa helposti lukemalla luomiskertomukset rinnakkain). Ehrman ei suinkaan jää märehtimään näitä eroavaisuuksia tai ristiriitoja, vaan vain mainitsee niistä sen enempää pohtimatta, kumpi olisi oikeampi.

Minun aikanani pyhäkoulussa opetettiin, että Mooses johdatti kansansa Punaisen meren poikki. Nykyinen Raamattu on palannut alkuperäiseen, jossa veden nimi on Kaislameri. Mooseksella oli 600 000 asekuntoista miestä. Minkähän takia tuollaisen joukon piti olla peloissaan muutamasta tuhannesta, ehkä maksimissaan 40000 egyptiläisestä sotilaasta. Jokaista egyptiläistä sotilasta kohden oli 15 israelilaista asekuntoista miestä. Koko armeija hukkuu Kaislamereen, Legendaksi tämän tarinan tekee se, että naapurimaat, joilla ei ollut kovin hyviä suhteita Egyptiin, eivät huomaa, että Egyptiltä puuttuu armeija – Hieman viittausta Egyptiin sisältyy Mooseksen nimeen, se on nimittäin egyptiläinen nimi. Minä huomasin vielä oudon seikan: kun kerran Mooses otettiin faaraon tyttären hoiviin ja kasvatettavaksi, niin miten hän yleensäkään oppi puhumaan  hebreaa ja ilmeisen sujuvasti. Hebrea ei ollut faaraon kieli.

Ehrman (kuten minäkin) pohtii sitä, kuinka noin kolmemiljoonainen kansa sai aikansa kulumaan 40 vuotta Siinailla. Sitten heille taottiinkin siellä jostakin miekat. Arkeologit eivät ole löytäneet sen enempää Kaislameren pohjalta taisteluvaunuja kuin mitään jälkiä miljoonaisen kansan 40 vuoden oleskelusta Siinain ahtaalla niemimaalla. Tarinan kertojan on pitänyt keksiä taivaalta satava manna ruokaongelman ratkaisuksi. Ei ihme, että israelilaiset alkoivat 40 vuoden kuluttua hiukan napista yksitoikkoista ruokaa vastaan. Niinpä sitten jumala antoi sataa taivaalta paksulti viiriäisiä vaihtelun vuoksi. Miten viiriäiset valmistettiin, ei kerrota. Autiomaassa ei tietenkään ollut puita, joista tehdä nuotio. Niinpä Ehrman päättelee koko Egyptin episodin olevan myytti ja legendaa ilman historiallisia yhtymäkohtia. Ehkä jokin pieni joukko israelilaisia oli joskus paennut orjuudestaan Egyptissä ja tarinaa uudelleen kertoessa ihmisten lukumäärä lisääntyi ja loppujen lopuksi aivan mahdottomasti. Tietenkin Joosefin oleskelu Egyptissä ja nousu faaraon oikeaksi kädeksi on hyvin viihdyttävää, mutta luultavasti siinä ei ole mitään historiallista.

”Älä tapa” sanotaan ensiksi annetuissa kymmenessä käskyssä. Vanhan testamentin muun sisällön perusteella tämä tarkoittaa ”Älä murhaa toista israelilaista”. Luvattuun maahan saavuttua alkavat kansanmurhat. Vielä selvennykseksi sanotaan, että tappakaa kaikki muut paitsi neitsyet. Neitsyet piti antaa sotilaille leikkikaluksi. (4. Moos. 31:17)

Seksuaalisuus yleensäkin paistaa Vanhassa testamentissa kuin näyttämön taustavalona. Pyhäkoulussa tuskin kerrotaan, että kuningas Salomonilla oli 700 kuninkaallista vaimoa ja kolmesataa sivuvaimoa (1 Kunik, 11:3). Ei ihme, että Raamatun mukaan he (vaimot) ”veivät hänen sydämensä harhaan”. Jos ajattelee, että vaimoja ja vaimokkeita oli noin tuhat, voi vain kuvitella sitä nalkutuksen määrää, mitä Salomon sai kokea. Ilmankos hän sortui ylensyöntiin ja herkutteluun (huh! tuhat vaimoa odottamassa).

Päivi Räsäselle olisi varmaan kauhistus lukea Raamattua, siellä nimittäin kerrotaan temppelissä asustavista miesprostituoiduista. Vielä Räsäsellä olisi töitä eheyttää David ja Joonatan (1. Sam. 20:17 –King Jame’s Bible ” And Jonathan caused David to swear again, because he loved him: for he loved him as he loved his own soul.”).

Nuo edellä mainitut ovat kuitenkin sivuseikkoja. Tosin Jerikon valtaus on aika anakronistinen, koska Jerikon kaupunkia ei ollut vielä kertomuksen oletettuun syntyaikaan olemassakaan saati Jerikon muureja. Kahtia jakaantuneen valtion (Israel ja Juudea) kuninkaiden luettelot sen sijaan pitänevät melko tarkkaan paikkansa. Epäselvyyksiä on muutamassa kansanmurhassa, joissa kaikki kerrotaan tapetun – kuitenkin muutamaa lukua myöhemmin samoja kansalaisia alkaa esiintyä uudelleen Kansanmurhista lienee suurin osa kuviteltuja tai vähintäänkin liioiteltuja.

Ehrmanin tarkoitus on perehdyttää opiskelijansa historialliseen ja myös myyttiseen Raamattuun. Hänestä Raamatun tunteminen on hyvin tärkeää, koska Raamattu on länsimaisen kulttuurin tärkein kirja ja sisältää paljon arvokasta aineistoa:  kertomuksia, moraaliohjeita, hienoa runoutta ym ym. Historiallinen totuus on kuitenkin Raamatussa aivan sivuseikka. Ehkä monista vanhan testamentin lähteistä kertoo sekin, että osassa kertomuksista jumalasta käytetään erisnimeä YAHWEH eli suomenkielisenä JAHVE (kirjoitustapa on yleisesti sovittu – hebrean kielessä ei vokaaleja kirjoitettu näkyviin – yhtä hyvin se voisi olla JEHOVA). Varmaa kuitenkin on, että Mooseksen kirjoja ei kirjoittanut Mooses: hyvin harva pystyy kirjallisesti kuvailemaan kuolemansa ja hautapaikkansa.

 

Kirja: Bart D. Ehrman: The Bible. A Historical and Literary Introduction. Oxford University press 2014.410 p.