Helena Kuisman muistelmaa lapsuudestaan

[Koneella kirjoitetun kopio IP:n arkistossa, alkuperäinen lienee käsin kirjoitettu, mutta sen sijaintipaikasta ei ole tietoa.]

 

Kotoista elämää.

Muistelmani alkavat vähän ennen vuoden 1880 loppua.

1. Muistan vielä hyvin, mitä kirjoja oli lapsuuteni kodissa. Ne olivat: Kuvaraamattu, Virsikirja, Genoveeva, kuvallinen Ihmisen sydämen kirja. Koulukirjoja oli: Lasten raamattu, nykyinen Bibliahistoria, Lasten paras tavara, Katekismus, pakanalähetyslehti, joka oli haettava kirkon sakaristosta, Laulukirja maailman tapahtumista ja rakkauslauluja.

2. Äidilläni oli joka ilta tapana kun asetuttiin nukkumaan tiloille istua sängyssä ja lukea ulkoa iltarukoukset, meidän kolmen tytön oli tehtävä samoin, pantava kädet ristiin ja ääneen luettava äidin mukana. Tavalliset jokailtaiset luvut olivat: Isämeidän, Uskontunnustus, Herransiunaus, O sinä kaikkein armollisin, Vaivainen syntinen ja virrenvärssyjä loppumattomiin. Aamurukouksia ei pidetty. Kylärukouksia ei ollut muuten, jos ei joku kulkusaarnaaja käynyt kylässä.

3. Meillä ennen jokainen opetti lapsensa lukemaan, lisäoppia saivat pyhä- ja kiertokouluissa.

4. Sunnuntaina ei meillä tehty kuin välttämättömät työt. Kirkkoaikana ei meitä lapsia laskettu mihinkään kylälle, vaan oli luettava päivän epistola ja evankeliumi. Kyllä ennen kyselivät kirkkomiehiltä kirkon kuulumisia, kuka pappi saarnasi, kuka piti alttaripalveluksen ja mitä virsiä laulettiin, vieläpä arvostelivat papin saarnaa.

5. Minun lapsena ollessani kävivät kotiväkeni rippikirkossa kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Rippikirjoitus oli pitäjän tuvassa. Lauvantaina joku kylän ihminen meni kirkolle, jonka mukana laittoivat rippikirjoitukset. Sunnuntaiaamuna ajoi muu rippiväki hevosella kirkolle. Lähtiessä eivät syöneet mitään, vaan jotkut ottivat vähän evästä, jonka kirkolla ennen poislähtöä söivät. Lapsuuden kodissani oli vanhoja mummoja, joiden muistan rippikirkkoon lähtiessään pyytäneen toisiltaan anteeksi, ehkä johtui siitä, kun heillä oli tapana riidellä.  

Jouluksi varattiin juhlaruokia samoin kuin nykyäänkin, vaikka ne olivat erilaisia. Ensin oli sian päästä keitetty aattolohko (perunasoppa), peruna- ja ryynipiiraita, ohraleipää, vehnästä, uunissa paistettua lihaa, (jota nykyään sanovat karjalanpaistiksi). Joulupäivänä keitettiin rusinasoppaa, vaikka eivät siihen aikaan osanneet syödä sitä, mutta maistelivat kumminkin. Aattoiltana saunan jälkeen tuotiin olkikupo sisään, siitä tehtiin ensin tähtiä ja kekoja, ne tehtiin siten, että taivutettiin olkia kaksinkerroin ja sidottiin taivutetulta puolelta kiinni, leikattiin latvat poikki, sidotulle puolelle pistettiin tikku, jolla pistettiin keko seinänrakoon. Samoin tehtiin tähti, vaan olet levitettiin ympyrälle. En tiedä, oliko keolla tarkoitus pyytää siunausta vuoden viljakasvulle ja tarkoittiko tähti Betlehemin tähteä. Loput olista levitettiin lattialle, jossa ne olivat yli uuden vuoden, mutta ei yli loppiaisen.

6. Paaston aikana elettiin meillä tavallista arkielämää ruuan sekä vaatteiden puolesta, mutta kiristorstaina äitini luki: ”Kiristorstaiehtoona asettui Jeesus pöytään syömään pääsiäislammasta” jne, samoin pitkänäperjantaina: ”Maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukenivat” jne. Me lapset kuunneltiin sitä henkeä pidätellen. Pääsiäislauvantaina teki isä meille lapsille kiikun, sitten saimme vapaasti kiikkua koko pääsiäispyhät. Kyllä kotini vanhat mummot sanoivat, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna, mutta lieneekö sitä kukaan sen paremmin todesta ottanut.

Koivuja ei meillä käytetty juhannuksena ennen Karjalan radan rakentamista, vaan sen tavan toivat radan rakentajat muualta Suomesta, joka kumminkin jäi pysyväksi tavaksi. Lehtiä ei käytetty lattialla.

7. Äidilläni oli tapana leipoessa ja taikinan tyhjennettyä ripotella jauhoja taikinan pohjalle, tehdä risti jauhoihin ja sanoa: ”Jeesus siunaa”. Pellolle en muista mihinkään ristiä tehdyn.  

8. Kylän luvuille, niinkuin meillä sanottiin, kuulutettiin aina kirkossa, missä piirissä kylänluvut pidettiin. Yhteen lukupiiriin kuului aina useampia kyliä, meilläkin kuului samaan lukupiiriin viisi kylää: Inkilä, Kuismala, Paksujalkala, Niukkala, Merola. Kirkossa kuulutettiin, missä kylässä, ja missä talossa lukuiset pidettiin. Ihmisiä saapuikin kuka jalkaisin, ken hevosella, niin että tupa oli tupaten täynnä ihmisiä. Papit, rovasti, kirkkoherra, lukkari ja suntio ajoivat hevosella kirkolta, jos ei lähellä entisessä kinkeripaikassa ollut tilaisuus yöpyä. Ennen toimitusta annettiin papeille kahvit, sen jälkeen asettuivat papit tuvan pitkän pöydän taakse ja pitivät rukoukset, sitte määräsi rovasti, kuka luettaa rippikoulussa kävijöitä, kuka syksyllä kouluun aikovia, kuka lapsia alle rippikouluiän. Rovasti jäi luettamaan ja kyselemään Raamatusta aikaihmisiä. Joskus sattui lukijalle pieniä kommelluksia, kerrottiin sellainenkin tapaus, että erästä vanhaa mummoa luetettaessa tuli Raamatussa kohta ”he menivät Jerusalemiin, jossa juutalaisten synägooga oli”. Vanhus kuitenkin luki: ”Jossa juutalaisten synnit koossa olivat”.  Usea taas kun ei ollut selvillä lukutaidosta, valitti, ettei enää oikein näe lukea. Joka lukupiiristä valittiin kylänvanhin, jolta aina lukuisten lopussa kyseltiin kylän kuulumisia ja oliko kellään valittamista. Adam Kuisma Kuismalan kylästä oli useat vuodet kylänvanhimpana, hänellä oli aina jotain valittamista, missä talossa käytetään väkijuomia, missä tanssitaan ja pelataan korttia jne. Siitä eivät kyläläiset pitäneet ja kylänvanhin sai monta pilkkanimeä. Pappeja kestittiin kylänluvuissa niinkuin ”piispaa pappilassa” ja vieläpä talon sukulaisia ja ystäviä kestittiin.

9. Lapsuuden ajan mielivirsiäni oli useampiakin, mutta nyt uuden virsikäännöksen jälkeen ne ovat tulleet jollakin tavoin vieraiksi. Nykyiset mielivirteni ovat virsi 171, ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on”. Sen virren olivat Karjalan evakot omistaneet omaksi virrekseen, jota veisattiin useissa tilaisuuksissa. Toinen mielivirteni nykyään on virsi 600, ”Oi, Herra, jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan”.