Bart D. Ehrman on kirjoittanut kolmisenkymmentä kirjaa varhaiskristillisyydestä ja Raamatusta. Hän opettaa teologiaa Pohjois-Carolinan yliopistossa (Chapel Hill). Opetusalallaan hänet tekee mielenkiintoiseksi varsinkin se, että Ehrman tunnustautuu olevansa agnostikko – siis sellainen, joka ei tiedä vakuuttautuneensa sen enempää onko jumala olemassa tai ei ole. Niinpä, kun hän kirjoittaa ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille tarkoitetun koko Raamatun käsittävän oppikirjan, voi odottaa jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Ja niin totisesti. Ehrmanilla ei ole painolastinaan uskovaisuuden tuottamaa vinoa katsetta kohteeseensa, vaan hän voi tarkastella myös teologisia näkökohtia kiihkottomasti. Tämä ei kuitenkaan ole Ehrmanin kirjan painopiste – siis teologiset kysymykset. Kuten kirjan nimestäkin voi hyvin päätellä, hän keskittyy Raamattuun, miten sitä voi käsittää historiakirjoituksena ja kuinka tarkastella sitä kirjallisena tuotoksena.

Näin lyhyessä paperissa ei ole mahdollista käydä läpi kuin muutamia mielenkiintoisia pointteja Ehrmanin kirjasta – kirjan laajuus on tavanomaisella sivukoolla 800 sivua.

Vanhan testamentin puolelta minulle mielenkiintoisinta oli, kuinka profeettojen kirjat – mm. Jesaja, Jeremia, Hesekiel, Amos ym. – ovat Raamatun kirjoista kaikkein eniten historiakirjoja. Ne usein ajoittavat itse itsensä jonkin kuninkaan aikakauteen. Israelhan oli suurimman osan profeettojen ajoista jakautuneena kahtia: pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudeaan, ellei sitten ollut babylonialaisten, assyrialaisten tai persialaisten alistamana. Molemmissa valtioissa oli kuningas, joita muuten kutsuttiin mainesanalla Jumalan poika.

Ongelmia Vanhan testamentin puolella tuotti aikoinaan heprealaisille Laulujen laulu (aikaisemmalta nimeltään Korkea veisu) heidän kootessaan Raamatun kirjoituksia ja myöhemmin Nikean kirkolliskokoukselle heidän taas kootessaan Uutta testamenttia ja kanonista Raamattua. Ongelma oli siinä, että tarina on kokonaan maallinen eroottinen kertomus, eikä siinä paljon uskosta puhuta. Ilmeisesti ylistyksen kohteena on tummaihoinen, koska sieltä on luettavissa ”neidon” sanomana (1/5 - 6): ”Olen kyllä iholtani tumma, kuin Kedarin teltat, kuin Salomon telttakankaat, mutta Jerusalemin tytöt, minä olen kaunis!” tai sitten 8:3-5 ”Hänen vasen kätensä on pääni alla, hänen oikea kätensä hyväilee minua”. Sanomattakin on selvää että tätä ”korkeaa veisua” ei lueta pyhäkouluissa. Jossakin vaiheessa vahinkoa – että näin maallinen tarina otettiin Raamattuun – yritettiin kömpelösti peittää lukemalla teksti hyvin allegorisesti tulkiten, että ”neito” on Israelin valtio ja hyväilijä Jumala.

Profeettojen kirjoituksista vanhimmat ovat 800-luvulta eaa. Usein populäärikirjallisuus ottaa ennusteet irti asiayhteydestään ja uskottelee niiden ennustavan narsistisesti juuri tapahtumia meidän aikanamme. Tämä on täysin virheellinen ja väärä käsitys. Kaikki Raamatun profetiat oli suunnattu sille kansalle, joka silloin eli. Profetian toteutumisen aikajänne oli lyhyt – ei missään tapauksessa edes ihmisen ikä. Jesajan kirjasta on usein erotettu ennustus ”neitsyt tulee raskaaksi, synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel." Tässä paikassa on käännösvirhe: ”neitsyt” pitäisi olla nuori nainen. Ei Jesaja ennustanut mitään 800 vuoden kuluttua tapahtuvaa (Jeesuksen syntymää), vaan lähihistoriaa. Sitä paitsi Jeesusta ei kukaan kutsunut hänen aikanaan Immanueliksi. Sen sijaan myöhemmät kristityt väänsivät taas totuutta ja yrittivät yhdistää tämän Jesajan profetian Jeesukseen alkaen kutsua häntä Immanueliksi. Neitseestä syntyminen oli tuohon aikaan hyvin tavanomaista: Romuluksen synnytti neitsyt, Caesarin synnytti neitsyt, Aleksanteri suuri syntyi neitseellisesti vain muutamia mainitakseni. Varsinkin katolisella kirkolla oli vaikeutta säilyttää Marian neitsyys. Kömpelöin katolisen kirkon yritys oli ja on, että Jeesuksen veljet olisivatkin olleet Josefin poikia aikaisemmasta liitosta. Niinpä katolisissa kuvissa pyhästä perheestä Josef kuvattiin vanhana miehenä. Raamattu tosin kutsuu Jeesuksen veljiä yksinkertaisesti veljiksi eikä velipuoliksi.

Samaa dilemmaa joudutaan ratkaisemaan, kun Jeesus käy temppelissä opettamassa 12-vuotiaana temppelin viisaita. Muu seurue lähtee takaisin Nasaretiin, mutta unohtaa Jeesuksen Jerusalemiin. (Voi vain ajatella, millainen sakki on kyseessä, kun yhden poissaoloa ei huomattu heti vaan vasta päivän matkan  perästä: oliko heitä 10 vai sata?). Sitten kolmen (huom!) päivän kuluttua he löysivät Jeesuksen. Nyt tulee pointti: joissakin Raamatuissa on Marian sanat Jeesukselle: ”Minä ja isäsi olemme etsineet…”. Suomenkielinen Raamattu on korjannut sanonnaksi ”vanhemmat hämmästyivät”. Eihän Josef ollut Jeesuksen isä, vaan pyhä henkihän sen piti olla. Toissa käännöksissä asia on korjattu: ”Josef ja minä”. King James Bible ei ujostele, etteikö Josef olisi Jeesuksen isä, vaan sieltä on luettavissa ”And when they saw him, they were amazed: and his mother said unto him, Son, why hast thou thus dealt with us? behold, thy father and I have sought thee sorrowing.” (Muuten. monesti kun Raamatussa puhutaan Sionista, tarkoitetaan ei suinkaan mitään erityistä paikkakuntaa vaan Jerusalemin temppeliä.) Koko temppelitarina tuntuu Luukaksen keksinnöltä.

Ei useinkaan tule ajatelleeksi, kuinka Uutta testamenttia pitäisi lukea, jos haluaisi lukea siihen otetut 27 kirjaa niitten syntyjärjestyksessä. Varhaisimpia eivät suinkaan ole evankeliumit, vaan Paavalin kirjeet. Seuraavaksi tulevat Apostolien teot ja vasta sitten evankeliumit. Evankeliumeista taas varhaisin on Markuksen kirjoittamaksi merkitty. ”Kirjoittajaksi merkitty” tarkoittaa sitä, että varhaisimmissa evankeliumiteksteissä ei oltu merkitty ketään kirjoittajaksi: ne olivat anonyymejä. Jotta saataisiin selvyys, mitä evankeliumia käsiteltiin, annettiiin niille nimet. Kun Paavalista tuli tunnettu, alkoivat muutkin kirjoittaa kirjeitä seurakunnilleen ja sumeilematta merkitsivät ne Paavalin nimiin. Jo Irlannin piispa Ussher 1600-luvulla epäili kovasti, että Paavalin kirje efesolaisille ei ole Paavalin kirjoittama. Perustuen opillisiin eroihin ja kirjoitustyyliin ovat tutkijat melko samaa mieltä että seuraavat Raamattuun otetut eivät ole Paavalin kirjeitä: Ns. pastoraaliepistolat: 1 & 2. kirje Timoteukselle ja Titukselle. Epäilyksiä herättävät myös kirjeet efesolaisille, kolossalaisille ja 2. kirje tessalonikaisille. Sitten lopuksi kirjeet, joista ollaan melko yhtä mieltä, että ne ovat aitoja Paavalin kirjoittamia: kirje roomalaisille, 1.& 2. kirje korinttilaisille, kirje galatalaisille, filippiläisille ja 1. kirje Tessalonikalaisille, kirje Filemonille. Siis vain 7 Paavalin kirjettä ovat useimpien Raamatun tutkijoiden mielestä aitoja, muut ovat jonkun toisen kirjoittamia. Pseudonyymit halusivat ajatuksilleen painoarvoa – niinpä sitä haettiin siten, että kirjeitä ei kirjoittanut mikään Tossavainen vaan Paavali. Paavali käsittelee lähes ei ensinkään Jeesuksen elämää. Tässä kohti on Raamatussa ristiriita: menikö Paavali kääntymyksensä jälkeen Jerusalemiin ja tapasi siellä opetuslapsia (mikä sana kuvaten raavaita maalaisia miehiä) vai eikö mennyt (ei mennyt on luettavissa Paavalin omasta – aidosta – kirjeestä). Ristiriidalla on merkitystä, koska miten Paaavali sitten sai teologiset ajatuksensa, jos ei käynyt tapaamassa Jeesuksen kanssa kulkeneita miehiä?

Ehrman käsittelee myös Raamatun tekstien muutoksia. Osa muutoksista on aivan tahattomia, eikä niillä ole mitään merkitystä. Eroavaisuuksia eri käsikirjoitusten välillä on satoja tuhansia. Ehkä räikeimpiä ”väärennöksiä” on Raamatun tekstiin tehdyt lisäykset. Tällainen lisäys on kertomus langenneesta naisesta (kuka heittää ensimmäisen kiven?) jota ei ole alkuperäisimmissä saatavilla olevissa käsikirjoituksissa ensinkään (eikä muissa evankeliumeissa). Myös tunnettu lisäys on Saarnaajaan lisätty lopputeksti, jossa sanotaan ”Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä”. Tämä on lisätty tasoittamaan Saarnaajan melko yksinkertaista käsitystä elämästä: ”Elävät tietävät sen, että heidän kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään.”

Kaikkia saatavilla olevia tekstejä ei otettu Raamattuun. Useimmat näistä ei-otetuista deuterokanonisista (apokryfisistä) teksteistä olivat jo niin roisia, ettei niitä voinut ajatellakaan lukea muuten kuin viihdykkeenä. Esimerkiksi 2. Pietarin teot (jota ei varmasti Pietari ollut kirjoittanut) on luettavissa savustetun kalan tarina. Pietari näkee ikkunassa savustetun kalan ja kysyy kuulijoiltaan, uskovatko he hänen sanansa, jos hän pistää savustetun kalan uimaan. Yleisö vastaa tietenkin, että ”uskotaan”. Niinpä hän heittää kalan vesisammioon, ja siellähän se alkaa sitten uida porskuttaa.

Joskus herää kysymys, miten Paavali ja hänen seuralaisensa elättivät itsensä matkoillaan. Siihen antaa Paavalin kirjeet vastauksen. Uudella paikkakunnalla Paavali pystytti teltan ja alkoi myymään nahasta tehtyjä tuotteitaan. Paavalin teksti ei sen sijaan kerro, mitä tuotteita. Siinä kaupanteon yhteydessä oli tietenkin helppo tuoda esiin ajatuksia uudesta opista. Toiminta (suutari?) oli ilmeisen tuottavaa, koska Paavali ei paljoa kirjoita vaikeuksista kustantaa merimatka Roomaan tms.

Kun aikoinaan luin kirkkohistoriaa (lukiossa), jäi mieleeni, että nykyinen kristinuskon oppi kasvoi orgaanisesti alusta lähtien ja oli aina enemmistössä. Näinhän ei todellisuudessa ollut. Kilpailevia lähes kristillisiä kuppikuntia oli lukuisia. Tärken oli markionismi, joka syntyi Roomassa vuonna 144 Marcion Sinopelaisen ajatuksista. Markionismi selitti, että Jeesus ei ollut suinkaan ihminen, hän vain näytti olevan ihminen. Sitten tuli areiolaisuus, jonka perintöä jatkavat nykyiset jehovantodistajat. Gnostilaisuus eli ja voi hyvin ensi vuosisatoina. Paavali, joutui syytämään seurakunnilleen kirjeitä kirjeiden perään, kun ne olivat haksahtaneet noihin – Paavalin mielestä – harhaoppeihin. Vasta vähitellen ns. ortodoksikristityt saivat enemmistön väestä taakseen. Areiolaisuus oli vielä Nikean kirkolliskokouksen aikaan voimissaan jopa niin, että sen kannattajat poistuivat Nikean kokouksesta kesken kaiken tyytymättöminä uskontunnustuksen tekstiin, joka oli heidän oppejaan vastaan. Yleensä ottaen nikealaisen uskontunnustuksen jokainen lause oli jotain ”harhaoppia” vastaan. Nimenomaan esimerkiksi ”kärsi Pontius Pilatuksen aikana” oli suunnattu markionisteja vastaan, jotka väittivät, ettei Jeesus voinut kärsiä, koska hän oli jumalolento.

 

Kirja: Bart D. Ehrman: The Bible. A Historical and Literary Introduction. Oxford University Press 2014. 410 s.