Nyt kun on ikää kertynyt, on hauska muistella vuotta 1961, se oli 56 vuotta sitten. Jos palataan vuodesta 1961 vielä saman verran taaksepäin, ollaan vuodessa 1905. Silloin eivät olleet syntyneet sen enempää äitini kuin isänikään, Suomea ei ollut, oli vain Suomen suuriruhtinaskunta tsaarin suojeluksessa. 1961 nuo ajat olisivat olleet hyvin outoja, jos nyt joku niistä silloin olisi ollut kertomassa – luultavasti oli, mutta minulle saakka nuo tarinat eivät ehtineet. Sen sijaan mummoni kirjallisesti jälkeensä jättämät muistelmat 1800-luvun lopun vuosista ovat tallella. Helena-mummoni (Kuisma, molemmat mummoni ovat Helenoita) kirjoitti vuonna 1955: ”Ennen rautatien tekoa (rautatie valmistui 1894) oli Inkilä hiljainen maalaiskylä, jokainen teki omat taloustyönsä yksinkertaisin työasein. Viikatteella lyötiin heinät, sillä niittokonetta ei siellä ollut muilla kuin sahayhtiöllä, sitä kävivät kyläläiset katsomassa. Viljat puitiin riihessä varstoilla, pellavaa kasvatettiin ja kehrättiin kotona rihmaksi, sekä siitä kudottiin kankaita, samoin myös villat. Kaikki elämä oli niin yksikertaista.”

Lähdetäänpä kaapimaan kokoon, mikä olisi nykyajan silmin olisi ehkä näyttänyt oudolta mutta tavanomaiselta vuonna 1961. Tosin oma silmä on usein sokea outouksille: nuorin tyttäreni (silloin noin 22-vuotias) katsoi luokkakuvaani (epävirallista) vuodelta 1961 ja sanoi: ”voi juku, oliks pojilla koulussa krakat kaulassa!”. Vuoden 1961 elokuussa olimme (äitini, minä, Elias-veli ja Sini-sisko) muuttaneet Imatran seudulle, koska äitini oli saanut luonnontieteen opettajan paikan Vuoksenniskan yhteiskoulusta. Sitä ennen oltiin asuttu pari vuotta Savonlinnassa ja sitä ennen neljä vuotta Kajaanissa. Muutimme tilapäiseen majoitukseen Mandi Pellisen maataloon Pellisenrannassa. Hellahuoneen lisäksi meillä oli käytettävissä majoitukseen myös aitta. Se oli aivan mukiinmenevä tilapäismajoitus. Sitten myöhään syksyllä muutettiin Asemantaukseen yhteen myrkkytehtaan taloista.

Osoitteeksemme tuli ”Rauha, Pellisenranta”. Niin yksinkertaista se oli – posti osasi mainiosti tuoda kirjeet oikeaan postilaatikkoon. Myöhemmin äitini ihmetteli minun ja Katriinan osoitetta, joka oli silloisen, 1966, Espoon osoitteeksi mahdollisimman yksinkertainen: ”Leppävaara, Kisarinne” eikä muuta. Katukin oli siinä vieressä: Pellavaniementie, mutta Kisarinteeseen posti vain osoitettiin ja perille tuli. Toinen silloinen mahdollinen osoite olisi ollut Tarvontie: se kulki kymmenen metrin päässä asumastamme talosta, mutta kun Tarvontie oli pitkä eikä siinä ollut pysähtymismahdollisuuksia, niin posti kannettiin mieluummin Kisarinteeseen. Nämä nykyiset postinumerothan tulivat käyttöön Suomessa vasta vuoden 1970-luvun alkupuolella. Tosin jatkosodan aikana olivat kenttäpostikonttorit numeroidut ja niihin piti kirjeet ja paketit osoittaa  – paikkakunnan nimeä ei saanut laittaa. Usein kenttäpostikonttori muutti paikkaa sotilasyksikön mukana. Aluksi numerointi meni varsinkin Helsingissä yliampuvaksi, kun piti postitoimipaikaksi kirjoittaa kömpelösti esimerkiksi  00083 Helsinki 83, vaikka pelkällä postinumerolla olisi selvinnyt postitoimipaikaksi Helsinki 83. Postinumeron käyttö aloitettiin Saksassa vuonna 1941 ja USA:ssa 1963. USA:ssa numeroa kutsutaan zip-koodiksi.

Kun koulu alkoi ja asuttiin edelleen Pellisenrannassa, kävi selväksi, että piti opetella kävelemään säässä kuin säässä. Mitään linja-autoja ei kulkenut Pellisenrannasta Imatrankoskelle, jossa koulutus tapahtui. Lähimmälle valtatielle, jota pitkin linja-autot kulkivat Lappeenrannasta Joutsenon kautta Imatrankoskelle oli peräti kilometri Ja kolmesataa metriä vielä päälle. Nykyään varmaan vaadittaisiin vakavasti noin pitkälle matkalle koulukyytiä. Sitten tuli vielä päälle kilometrin kävely Imatrankoskella linja-autoasemalta koululle. Minulla ei ollut sateenvarjoa eikä sadetakkia, joten usein tuli kastuttua. Miksi en sanonut, että lähimmälle bussipysäkille oli matkaa? No siksi, että maaseudulla ei ollut bussipysäkkejä. Oli vain perinteisiksi muodostuneita paikkoja, joista useampi ihminen pyrki kyytiin. Itse asiassa missä tahansa voi päästä bussiin! Tässä tapauksessa perinteinen paikka oli Pellisenrannan risteys. Uusi valtatie ja oikaisut olivat vasta rakenteilla, joten bussi ajoi vanhaa kapeaa soratietä pitkin. Jo vuonna 1963 valmistui leveämpi ja suora tie Tainionkoskelta Lappeenrantaan. Tie sai kevyen öljysorapäällysteen. Vanha tie jäi vielä vuosiksi käyttöön. Uudelle tielle tulivat sitten bussipysäkitkin. Vielä ylellisyytenä vuonna 1961 autoissa oli kuljettajan lisäksi rahastajat: kuljettaja kuljetti ja rahastaja rahasti. Sai istua rauhassa paikalleen ja sitten tuli rahastajatyttö (en tavannut yhtään rahastajapoikaa) ja lävisti kummalliseen lipukkeeseen matkan vaatiman rahamäärän ja keräsi matkustajalta saamansa paksuun mustaan rahastajanlaukkuunsa. Tämä oli peräti uutta. Aikaisemmin sai rauhassa körötellä matkansa määrään ja vasta siellä alkaa miettiä maksamista. Kohta pian rahastajat ainakin paikallisliikenteessä maaseudulla hävisivät ja kuljettaja keräsi kolehdin matkan alkaessa. Silloin voikin seurata melkoista jonglöörin suoritusta, kun kuljettajalla oli kiire: hän lajitteli kolikot raharenkiinsä ja setelit taskuihin samalla autoa ajellessaan. Auton etuosassa kuljettajan luona oli emalinen kilpi, jossa oli kirjoitus: ”Puhelu kuljettajan kanssa kielletty”. Ei siis tarkoitettu, että puhelut olisivat olleet kiellettyjä vaan haastaminen. Radiopuhelimia ei yleisöllä ollut: vain ULA-takseilla ja poliiseilla. Tosin humalaiset haastamishaluiset rikkoivat myötiinsä tätä sääntöä telläytyen etupenkille ja jorisivat jonninjoutavia aikansa kunnes olivat matkansa matkustaneet tai sammuivat. Bensiinikäyttöisten linja-autojen eristys moottoritilasta oli usein vajavainen ja bensiinin katkua pääsi matkustajien neniin liikaakin. Niinpä oksennuspussit (joita oli jokaisessa istuinvälissä) olivat tarpeen. Varsinkin äitini kärsi matkapahoinvoinnista monia vuosia, kunnes autot vähän tiivistyivät. Auton ulko-ovissa ei ollut aluksi koneellista nappia painamalla toimivaa avaajaa, vaan kuljettaja kurotti kummallisen känkäimen päähän, josta sitten vipuvarsien avulla sai oven sekä kiinni, että auki. Jos matkustaja halusi päästä autosta ja sen pysähtymään, hän painoi nappia. Silloin syttyi kuljettajan luona valo tauluun, josta oli luettavissa teksti PYSÄHTYY ja kaksikielisillä alueilla vielä STANNAR. Sisävessoja ei linja-autoissa tietenkään ollut, kun niitä ei ollut kuin muutamissa taloissakaan. Linja-autot olivat suhteellisen luotettavia – en muista joutuneeni kävelemään muulloin kuin Lauttasaaressa, kun poliisi vahti, etteivät bussit ole liian täysiä kuormittamaan Lauttasaaren vanhaa siltaa, joka oli todettu jo melko huonokuntoiseksi.

Lukio-opetusta annettiin koulussa, joka oli saneerattu kouluksi vanhasta hotellista. Vanha Imatran asema oli lähellä muinaisine asemarakennuksineen. Siellä käytiin tupakalla aina kuin ehdittiin. Tosin sitten, kun muutimme lukiosta nähden kadun toiselle puolelle, kävin kotona tupakalla – sinne ei kukaan tullut käräyttämään. Lukion aloitus sujui minulta vaivatta – kertasinhan samaa luokkaa kuin Savonlinnassa. Luokalta pääsy oli topannut ruotsin kielen ehtojen suorittamattomuuteen en käynyt edes yrittämässä. Mutta pääsinpähän vihdoin ikäisteni seuraan: siihen saakka olin viiden vuoden ajan ollut noin vuoden ja enemmänkin muita nuorempi johtuen siitä virheestä, että hyppäsin kansakoulun toisen luokan yli suoraan kolmannelle luokalle. Näin jälkeenpäin minua on lohduttanut, että Arvi-isäni kertasi myös kuudennen luokan ja olipa semmoinenkin riemukas tapahtuma historiassa, että pappilan pojat Aarno, Kari ja Rauno kaikki yksituumaisesti jäivät samana vuonna luokalleen Joensuun lyseossa. On siinä ollut vanhemmilla naurut löysässä.

Täytyy vähän kerrata koulukäytäntöjä vuodelta 1961. Kaikki välitunnit piti viettää ulkona pihalla, ellei ollut lumivyöry tai maanjärsitys. Koulun alueelta ei mukamas saanut poistua, mutta kun tätä ei erityisesti kukaan muu, kuin rehtori Toivo Putkonen ikkunastaan, valvonut, niin poistuttiin. Putkonen muutenkin ohjeisti hallinnassaan olevalle pihalle suunnatulla kovaäänisellä niin oppilaita kuin opettajiakin, mitä säälliseen käytökseen ulkoilmassa kuuluu vaimonsa myöntäilemänä. Hänen vaimonsa oli kanslistina ja ajoi heidän yhteistä autoaan, Taunus-merkkistä. Vaimo Vieno pisti aina suuntavilkun vasemmalle ajaessaan Taunuksensa aseman mutkaan, josta alkoi upea lehmuskuja. Ei siinä risteystä ollut, vain mutka, mutta ei vara venettä kaada. Sanomattakin on selvää, että Vieno ohjasi toimintaa koulussa jouheasti ja. Putkonen esiintyy vuosikertomuksissa nimellä T.A. Putkonen. Mikä tuo ”A” on en tiedä – onko Antero [se oli Armas].

Luokassa oli aina viikoittain  vaihtuvat järjestäjät, peräti kaksi kappaletta. Heidän päätehtävänään oli puhdistaa liitutaulu seuraavalle tunnille, avata ja sulkea ikkunat ja uuden tunnin alkaessa avata päiväkirja, johon opettaja kirjoitti oman nimensä ja opetuksen aiheen. Päiväkirjoihin kirjoitettiin myös oppilaiden nimiä, joiden sieti hävetä. Esimerkiksi ”Kotimuistutus Ilmo Pärssiselle jatkuvan unohtamisen takia”. Tämmöinen tosiaan löytyy jo varhaisilta vuosiltani, vaikkei minussa vielä ole Alzheimeria diagnosoitu. Suomen kielen opettajan Emmi Elomaan käsi vapisi jo kovasti, joten hänen harakanvarpaansa sai järjestäjä kuivata imupaperilla. Päiväkirja kirjoitettiin juoksevalla musteella, jonka pullossa oli tuotemerkkisana Aquila (Kotka).

Kielitunnit olivat kaavamaisia. Ensin kysellään sanoja. Sanat ovat tietenkin tärkeitä. Ilman sanoja ei synny lauseita. Lauseiden muodostamista ei kuitenkaan harjoiteltu yhtä paljon. Kielissä oli aika lailla testejä, joita sanottiin kokeiksi. Kauhein kokeissa saatu virhemerkintä oli -9 pistettä. Sen voi saada esimerkiksi lauseesta ”Margit är en vacker flicka. Han har en katt.” Kielikokeessa oli ”alakerta” ja ”yläkerta”. Yläkerran teksti oli käännettävä ymmärrettävälle suomen kielelle. Alakerran teksti taas oli suomeksi ja se piti kääntää kulloisellekin kielelle. Sanaakaan emme kuulleet syntyperäisen puhumana. Melkein oikeaa saksaa kuulin lukion ensimmäisellä Savonlinnassa – siellä pulisongit omaava laiheliini opettaja lausui tarkkaan ”Anthenne, TheAther” jne. Ranskan tunnilla samalla vuosikurssilla opetti kotikielenään ranskaa käyttävä (tosin suomalainen): sieltä sain kyllä hyvän pohjan kuinka lausutaan rose siten ettei se ruusu sekoitu ratsuun rosse.

Olin laulanut teinikuorossa jo Savonlinnassa (opettajana Savonlinnan oopperajuhlista tuttu diplomiurkuri Pentti Savolainen, tohtori nykyään). Itsekin opettelin pianonsoittoa ahkerasti varsinkin sen jälkeen kun kanttori Kiuru sai äitini sellaisen ostamaan vähittäismaksulla. Niinpä oli kummallista, kun musiikinopettaja minua laulattaessaan ei osannut soittaa säestytä arkkiyksinkertaiseen lauluun ”Sento nel core”, kun minä jo vuoden harjoittelun jälkeen sen melkein osasin soittaa.

Sosiaalisten suhteiden muodostaminen niitten mukavien tyttöjen kanssa oli vaikeaa. Ei kukaan tullut sanomaan: ”hei söpö poika, eikö tavattaisi kulmilla”. Siinähän sitten lehdellä soittelette. Olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaari (olen vaari nykyään). Niinpä täytyi käyttää omaa ujoa viehätysvoimaa hyväksi, mutta se onnistui vasta pari vuotta myöhemmin.

Televisiota ei ollut – tai oli, mutta ei meillä. Puhelin oli, mutta sen teho oli heikko. Yritin soittaa säestäjälleni, että tavattaisiinko, mutta langan toinen pää oli kovin viileä. Eipä sitten tavattukaan. Muille en soittanutkaan. Masensi niin tuo yksi epäonnistunut soitto. Muutenkin olin arka tuppautumaan seuraan hylkäämisen pelossa. Ja tosiaan, ei kukaan tullut sanomaan; ”sinä hauska poika, lähdetäänkö ulos”. Olisin lähtenyt vaikka tyttö olisi enemmän muistuttanut rikkatukkoa kuin ihmistä. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä löytyy. Yksi vaikea asia oli, että en osannut tanssia. Minun Arvi-isäni tanssi 1920-luvulla täyttä häkää ja joutui jopa toteamaan sen aikaisessa päiväkirjassaan, että ”olen vähän tanssin orja”. Olisi opettanut minulle taitonsa.

Jo lukion ensimmäisellä joukosta erottui tyyppejä, jotka joivat järkiään viinaa. Aamuhartauksissa se hyvin erottui, se haju. Joka aamu alkoi voimistelusaliin kokoontumisella, jossa veisattiin jostakin virrestä muutama värssy ja sitten kukin opettaja vuorollaan antoi enemmän tai vähemmän kristillistä ahdistusta meidän kirjaimellisesti juuri heränneiden sieluihin. Voimistelusalissa oli harmooni. Minä keskityin aina laskemaan, kuinka monta kertaa virsisäestäjä soittaa väärän äänen – osasinhan virret jo kasvatuksenikin vuoksi ulkoa. Sitten kun äitini tuli samaan kouluun, soitti hänkin virsien säestyksiä harmoonilla. Silloin en laskenut virheitä, vaan vain ihailin, kuinka hän soittaa taitavammin kuin minä. Olihan Sylvi-äitini ollut kanttorin virkaatekevänä Vuolijoella jumalanpalveluksissa lähes vuoden miestään säestämässä.

Suurempia kiusaamisia ei sattunut. Tietenkin joukosta erottuivat ne, joiden kanssa en halunnut olla missään tekemisissä. Mutta sellaista vainoamista kuin Kajaanin lyseossa koin, ei oltu lähelläkään. Koulua käytiin kuutena päivänä viikossa.

Kukaan ei käynyt bissellä. Äitini löysi Kellarikrouvin laskun pukuni rintataskusta ja minun lapsuuteni päättyi. Ravintoloihin ei päässyt, jos ei ollut puku päällä ja näyttänyt ikäisekseen  tarpeeksi vanhalta.