Toinen ja kolmas päivä, 8.-9.7. Iisalmi – Kuopio.

 

(Ensin on kuvaus, joka on kirjoitettu nyt v. 2017 ja sitten kuvaus, joka on kirjoitettu 58 vuotta sitten.)

 

Ensimmäinen päivä, takana vain vajaa 85 kilometriä – melkein vain tavanomainen iltalenkki Nuasjärven ympäri = 72 kilometriä. Sitten seuraava päivä. Teltassa tuli nukutuksi, mutta ei tarpeeksi. Edellisen illan teenlehdet saivat tehdä aamuisen teen – sukkia ei tullut tietenkään mieleenkään pestä. Näkkileipä oli vähän pehmentynyt yön kosteudessa. Eipähän koskenut muutamaan hampaaseen, joiden päämäärä oli hammaslääkäri ja poisto menneisyyteen kohta tulevassa asuinpaikassani Savonlinnassa kivuliaasti ja kalliilla. Teltan kokoonpaneminen kesti noin kolme minuuttia. Polkupyörän tarakalle sitomiseen meni kaksi minuuttia. Olin valmis kuin Don quichotte seuraavaan etappiin jonka arvelin olevan Kuopio. Kenellekään en vielä ollut puhunut paljon mitään – tupakanpolttoonkin varasin aina vähän syrjäisemmän paikan, kun arvasin ihmisten vähän karsastavan niin nuoren tupakanpolttoa. Tupakan haitoista ei silloin tiedetty juuri mitään, mutta jo aavisteltiin. Siis Iisalmen kaupunkiin ja eteen päin.. Iisalmi silloin oli niin pieni kaupunki, että kun pari kertaa pyöränkeskiöstä painalsin, niin se oli siinä. Iisalmen matkailuesitekin oli campingalueen kopissa, mutta en muista muuta siitä, kuin että Koljonvirtaa mainostettiin historiallisena paikkana ja että esitteeseen oli lipsahtanut kaupungin nimeksi IISAMI. Lukihäiriö ei ole Iisamin tekoa.  Olin yhtäkkiä tullut Koljonvirralta Iisameen. Muuten – Sven Tuuvaa, joka sai luodin parhaaseen paikkaan, eli sydämeen aivojen sijasta, ei ole ollut olemassakaan muuten kuin Runebergin aivoissa.  Runeberg oli muutenkin kova kuvittelemaan, mutta harvapa patsas on saanut kalloonsa piikin epämiellyttävien vieraiden istuntoja vaikeuttamaan. kuin Runeberg. ”Högt bland Saarijärvis moar bodde bonden Paavo”. Ehkeivät kaikki muista, että Runeberg oli ruotsinkielinen runoilija.

Iisamin kaupunki oli silloin niin pieni, etten muista yhtään yksityiskohtaa koko kylästä. Viitostien liikenne kulki kaupungin pääkatua etelästä pohjoiseen tai päinvastoin. Jatkoin sitten saman tien Peltosalmeen. Olin tullut vasta 15 kilometriä. Valitettavasti sade alkoi. Minulla ei ollut mitään sadevarustusta. Niinpä piti palata takaisinpäin. Peltosalmelta ostin tosin ruokaa. 100 grammaa lauantaimakkaraa ja näkkileipää. Makkara leikattiin kokonaisesta lauantaimakkarapötkystä. Silloin vain hienoimmilla kaupoilla alkoi olla siivutuskoneita. Sitten kun siivutuskoneet tulivat, niin siivuttamatonta makkaraa sai noin 20 markkaa per kilo halvemmalla. Ihailin aina Tuupovaarassa työmiehiä: he ostivat lenkkimakkaraa ja puukolla pätkivät siitä mieleisiään suupaloja, jotka kerralla sopisivat mäystettäväksi. Tuupovaarassakaan ei ollut mitään viipalointikoneita – ei myöskään mitään lihaa tai makkaraa kaupiteltu muoviin pakattuna, koska muovia ei oltu vielä keksitty.

 

1959

Aamulla heti noustuani tuli luokseni melko nuori uroo, ja kysyi että kuka on ja mistä tulee ja minne menee. Kysyin heti ilman alkupuheita, että tekö sitä leirimaksua. Ja niinhän se. Menimme sisään Retkeilymajaan, joka oli myös siinä leirialueella. Maksoin sen 50 mk tonnilla [huom. leirimaksun piti olla 100 mk]. Aivan pian sen jälkeen laitoin teltan kasaan ja lähdin ajamaan. Palasin kuitenkin takaisin Peltosalmelta koska ilma ja maantie oli niin huono. Tutustuin leirialueella leirinvartijan pikkuiseen serkkupoikaan ja sen ansiosta pääsin saunaan ilmaiseksi hänen kanssaan. Seuraavana päivänä jätin lopullisesti leirialueen. Edellisenä iltana siellä oli kaksi autollaajelevaa naissankaria, jotka yrittivät saada eräitä keskenkasvuisia tyttölapsia telttaansa yöksi. Onneksi eivät sentään saaneet [sic! moraalinen närkästys ja helpotus].

 

2017

Kaupoissa oli tietenkin myyjiä. Itsepalvelua ei ollut. Piti sanoa myyjälle, mitä halusi ja hän sen sitten toimitti tiskille leikattuna hakattuna, jauhettuna, pilkottuna tai kokonaisena. Jauhelihankin jauhoivat rehelliset kauppiaat näkyviin toimittamastaan lihasta. Jauhelihan jauhatin oli käsikäyttöinen, kampi sivussa – juhlallisen näköinen esine. Jauhelihakastikkeeseen kymmenelle hengelle riitti silloin 100 grammaa jauhelihaa. Maitoa kauhottiin maitolaarista ostajan peilariin, sellainen piti olla: ei mitään maitopurkkeja tai vastaavia ollut. Vasta noin vuonna 1966 tuli kauppoihin – herra nähköön – maitopusseja ja kermalle tetrapakkauksia. Niinpä kauppiaan omantunnon mukaan maito saattoi olla hieman hapantakin jo ostaessa. Kylmäkalusteita ei ollut. Jotain sahajauhoon kätkettyä mennen talven jäitä voi joissakin kaupoissa olla. Kuitenkin jo vuonna 1955 alkoivat jääkaapit yleistyä rikkaimpien perheissä. Mutta tupakkaa saivat ostaa ja polttaa vaikka kapalolapset – tupakan ostossa ei ollut minulla vaikeuksia. Ainoa vaikeus, jonka pian huomasin, oli että turistilla 2000 markkaa alkoi kulua turhankin nopeasti: limpparia, makkaraa, leipää ja sokeripulla: muutama seteli meni, mutta vain pienempiä tuli takaisin.

1959 oltiin suurten tietöiden ajassa. Työttömyyttä oli, mutta kun autot kehittyivät, piti tietäkin kehittää. Valtatie 5 Kuusamosta Helsinkiin oli ykköskohteita. Niinpä Iisalmesta Kuopioon vievä tie oli melkein koko ajan sepeliä ja työn alla. Tosin vanhaa tietäkin pääsi ajelemaan joskus. Nykyinen Pöljän pysäkkimuseo oli sen vanhan tien varrella. En tosin silloin ajatellut Pöljää muuten kuin, että oli kirjoitettu matkailukirja nimeltä Pöljän pysäkiltä palamupuihen siimekseen. Siinä kirjassa oli päähenkilö, joka asui Pöljässä ja oli viisas. Toimittaja kuljetti häntä etelään ja kirjasi kaikki hänen viisautensa kirjaan. Esimerkiksi: tiällähän sitä voe olla tae olla olemati, ku naeset kuleksii napa paljaan. Viisaudet kasaantuivat sitten kirjaksi. Samantapaisen kirjan tuupovaaralaisesta Petsamon mökin asukkaasta kirjoitti myöhemmin joku Suomen kuvalehden toimittaja, saaden yhtä vähän sanomaansa tutuksi. Siinä kirjassa tosin piähenkilö lensi Joensuusta Helsinkinn, tapasi ulkoministeri Kekkosen ja kävi Ruotsissa lähetystössä tapaamassa oikeaa aatelista sf öf von Ursinoffia tai jotain uuta sellaista.

Yhteydenotot kotiin päin olivat vaatimattomia. En minä oikein ymmärtänytkään, olisiko niitä pitänyt olla. Minä olin matkalla ja sillä siisti. Puhelinkopeista voi soittaa, mutta vain sen kaupungin puhelimiin. Oli kyllä Lennätin, josta voi soittaa vaikka mihin, mutta ei semmoinen tullut mieleen. Jos ei kuulunut mitään, niin hyvä on. Poltin tupakkaa ja matka jatkui.

 

 

Päivällä oli oikein hauska ajaa auringossa ja saavuin Kuopioon klo 22. Keitin sielläkin saikat ja oli oikein mukavaa mukavien ihmisten seurassa, kerrankin. Kovasti tuntuivat ihmettelevän aikomusatni[stani] pyöräillä puolen Suomen ympäri. Leirimaksunkin sain maksaa vaikka tuntui ettei löydä maksupaikkaa mil[l]ään.