Jo Vuolijoella olin tutustunut elokuvissakäyntiin. Kävimme (Eliaksen kanssa) katsomassa siellä enimmäkseen Pekka ja Pätkä elokuvia. Nimet olivat kovin houkuttelevia: Pekka ja Pätkä puistotäteinä ja vaikkapa Pekka ja Pätkä Suezilla. Minua nauratti varsinkin Masa Niemi Pätkänä heti kun vaan hän ilmaantui valkokankaalle: ”asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta”. Kerran varttuneempana erehdyin menemään johonkin Uuno Turhapuro-formaatilla tehtyyn elokuvaan. Takanani istui vielä minuakin varttuneempi mies, jolle riitti rajuun naurunräkätykseen jo Loirin tulkitseman (tarvittiinko edes tulkintaa) Uunon astuminen näyttämölle. Justiina Pekan isäntänä oli tietenkin kaulimineen vertaansa vailla. Nämä olivat erittäinkin yhdeksänvuotiaalle sopivia elokuvia. Filmejä näytettiin jollakin seurojentalolla. Siellä haisi jotenkin kuivan jauhomaiselta, ja penkit olivat aitoja tuoleja, eivätkä kiinni toisissaan. Eliaksen kanssa, kuten sanottu, siellä käytiin. Aina tuntui juhlavalta, kun oli poistuttu näytöksestä, kävellä se sataviisikymmentä metriä pappilaan takaisin. Ei Arvi eikä Sylvi Pärssinenkään käynyt koskaan katsomassa Pekka ja Pätkä elokuvia. Ei se kyllä meitä ihmetyttänytkään, olivat ne filmit sen verran meistäkin huonoja, mutta eivät niin huonoja, kuin myöhemmin nuo mainitut Uuno Turhapuro elokuvat.
Vaikuttavin elokuva oli tietenkin ”Pekan” päärooli elokuvassa ”Lentävä kalakukko”, jossa ei ollut varsinaisesti ”Pätkää”, kuin jossakin sivuosassa. Siinä oli junaa ja vetureita, roistoja ja junaetsivä. Lisäksi sävelmänä oli tietenkin, ”Lentävä kalakukko”, jonka sävelet vieläkin kirskuvat korvissani. Se oli suomalaisen filmiteollisuuden (se oli tuottajafirman nimi, SF) suuri saavutus. Pieksämäen asema on vieläkin paikallaan, mutta vain syrjässä oikealta asemalta. Sieltä starttasimme vaimoni Eevan kanssa toukokuun viimeisenä viikonloppuna vuonna 2010 trumpetin säestyksellä kahden päivän museojunamatkalle Joensuuhun ja toista kautta takaisin. ”Pätkä” eli Masa Niemi teki itse lopun päivistään, vaikka olikin valkokankaalla ainakin toiseksi suosittu.
Vuolijokea aikaisemmin olin Joensuussa päässyt elokuvien makuun. Siltalan pehtoori tuli nähdyksi, joka pehtoori sitten paljastui oppineeksi yliopistomieheksi lopussa. Agronomi oli kova sana silloin, jopa Siltalassakin. Tuskin kukaan silloin olisi lotkauttanut korvaansakaan astrologille, mutta agronomi tunnettiin maalaisessa Suomessa hyvin ja hänen arvokas toimenkuvansa. Kuopion hautausmaalla lähellä Eevan sukulaisten hautoja, on tittelin mukaan Meijerikonsulentin hauta. Ei mikään tyhjä mies ollut sellaisenkaan ammatin harjoittaja. Elokuvateatteri oli upea, ja vaikka seuralaisille – Vuohelaisen tytöille – paikka oli tuttu, oli kovasti katsottava, ettei nolaisi itseään jollakin oudolla käytöksellä, kun kaikki muut näyttivät olevan niin varmoja siitä, kuinka elokuvia pitää katsoa. Olihan siinä Pehtoori-elokuvassa kaikenlaisia omituisia lapsia ja perinnön tahallista kadottamista, joten jännitystä riitti loppuun saakka, kunnes pehtoori paljasti varsinaset karvansa ollenkin oikea akroloogi.
Elokuvissa käytyäni tuli aina vähän paha mieli, koska elokuvat olivat syntiä. Ei sitä syntiä kotona niin korostettukaan, mutta enpä muista kummankaan vanhemman ehdotelleen, että menkääpä Elias ja Ilmo elokuviin. Raha piti mankua, koska meillä kummallakaan ei ollut tuloja, kun kaikenlaisten vappumerkkien myynnit olivat jo aikaa sitten menneet, eikä niitä keräysrahoja siten ollut kavallettavaksi. Kaikki kotona irtonainen raha katosi tietysti välittömästi taskuihimme. Lattialta oli turha etsiskellä lantteja, ei niitä siellä enää ollut. Taisipa jonkun takin taskutkin tulla tyhjennetyksi tarpeettomista 10 ja 20 markan kolikoista. Niin nuukaa meillä oli, että takin taskuista ei koskaan löytynyt setelin seteliä Vuolijoella.
Kajaanissa (10-14-vuotiaana) en tietenkään päässyt näkemään kuin muutaman jännittävämmän elokuvan ja nekin vain pitkäjalkaisemman veljeni Eliaksen seurassa. Jännittävät Tyynen meren sukellusvene-elokuvat olivat huippu. Miesten ylähuulista valui hiki, ja laivoja luotaavan sonarin tikittävä piip-piip-pii tai kiihtyvä pip-pip-pi kun oletettu vastapuolen hävittäjä läheni, tuli aina vain läpitunkevammaksi, kunnes sukellusveneen yläpuolella kulkeva hävittäjä alkoi pudottaa syvyyspommeja. Monesti ne osuivatkin, koska veneen saumakohdat falskasivat ja hitsauspillin liekin terävänä vesisuihku halkaisi miehen kuin miehen, vaikka tämä kuinka rääkyi. Tähän sukellusveneen johtajan rooliin oli urakoitunut merkittävä näyttelijä, jonka ilmevarustus oli niukka: aina yrmeä ja huolestunut. (Nimen etsin kohta googlella.) Jotenkin portsarit tai lipuntarkastajat katselivat vain Eliasta ja minä pääsin mukaan katsomaan meiltä lapsilta kiellettyä kuvakerrontaa ja taittamaan pääsylipun sanoista Pääsymaksu Intredes Avgift sanan Paksu Esa, kun esitettiin tylsiä alkukuvia tai uutiskatsauksia, joiden selostajalla oli aina teennäinen nuotti telineellään.
Elokuvahuvia verotettiin epäoikeudenmukaisesti. Ne elokuvat, jotka olivat halutuimpia katsoa, saivat rangaistusveron, jos ne yleensä pääsivät ennakkosensuurista lävitse. Pyhäkoululaiselokuvien pääsymaksusta tarvitsi veroa maksaa vähemmän. Rangaistavuuden yläpäässä olivat paljaat pinnat. Niistä verokertymistä varmaan Suomen vauraus sitten viime kädessä rakentui. Esimerkiksi Kino Otavassa näytettiin kiehtovaa filmiä, jonka nimi oli raflaava: ”Ruumiisi on sinun”. Kumma kyllä se pääsi ennakkosensuurista läpi, mutta sitä esitettiin eri iltoina miehille ja toisina iltoina naisille. Kun en päässyt sitä katsomaan, en tiedä, kummassako illassa oli enemmän katsojia. Mainoksessa oli alastomia ihmisiä, mutta niin häveliäästi, ettei oikein tiennyt oliko heillä vaatteita tai ei. Tähänhän aikaan pelkkä naisen rinnan näyttäminen elokuvissa oli jo rangaistusveroon oikeuttava symptomi.
Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ikää oli viisi vuotta liian vähän. Sen sijaan Ryysyrannan Jooseppi tuli katsotuksi, ja jopa harvinaisen vieraan, Arvi Pärssisen kanssa. Vähän aina vilkaisin isääni, kun kankaan taakse piilotetuista mikrofoneista tuli kiroilua. Sitä ei oltu kovinkaan sensuroitu, mutta ”vittua” ei tietenkään kuultu, vaan tavanomaisempaa ärrävikaisten tavoittamattomissa olevaa sanastoa. Olihan siellä Ryysyrannassa kovinkin ikävää, ja kaiketi se taide-elokuvasta kävi. Olin silloin noin 11-vuotias, mutta en minä oikein tajunnut, mitä siellä Ryysyrannassa oikein puuhattiin vaikka kaikki olivat niin hikiotsaisia.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.