Vuonna 1965 loka-joulukuussa teki Ylioppilaskunnan laulajat konserttimatkan USA:han. Tämä ei ollut tavanomainen suomensukuisten luona vierailu, vaan todella konserttimatka huipentuen Sibeliuksen syntymäpäivänä konserttiin Carnegie Hall’issa. Sinfoniaorkesterin kanssa oli kaksi konserttia: toinen Minneapolis’ssa ja toinen Washingtonissa. Annoimme noin 32 konserttia. Matkareittimme oli suurinpiirtein New York – Boston – Portland Maine - Toronto - Niagara Falls – Detroit Chicago – Minneapolis – San Francisco – Los Angeles – San Diego – Dallas – Brownswille – New Orleans – Atlanta – Washington DC. ym. Matkat tehtiin lentäen, junalla ja linja-autolla. Jäipä matkalta muutakin kuin muistoja. Tapani Ruutu, joka oli matkallamme virallinen lääkäri (oli meillä muitakin lääkäreitä), oli varustautunut kaitafilmikameralla ja filmasi matkaltamme yli puolen tunnin mittaisen koosteen. Nyt, yli 52 vuoden jälkeen, on tekniikka kehittynyt niin, että sain tuon filmin digitoituna itselleni ihmeteltäväksi.Filmin perusteella moni asia tuntuisi nykyään hyvin omituiselta.

Ensinnäkin tupakointi. Tupakointi oli sallittua melkein missä vaan ja nimenomaan lentokoneessa. Erikseen oli lamput palamassa, milloin ei saanut polttaa – NO SMOKING. Polttamatta piti olla lähinnä rullauksen ja nousun tai laskun aikana. Muuten piippu, sikari tai savuke sai kärytä. Minun pikkusikarin hajusta ei monet tupakoimattomat välittäneet yhtään, mutta minkäs teet, kun se oli sallittua. Me matkustimme bussikyydit kahdella bussilla. Toinen bussi oli kulttuuribussi, mutta toiseassa tupakoitiin senkin edestä. Ei ollut mitään erillistä tupakointitilaa, vaan koko bussi oli sitä samaa. Bussikuski sen sijaan ei polttanut muutoin kuin tauoilla. Konserteissa ei sentään saanut polttaa tupakka.

Naisasialehdet olivat silloin USA:ssa jo hyvin toisella tasolla Suomen rippikoululaisille tarkoitettuihin vastaaviin verrattuna. Naisruumiit (ei kai miesten) esiteltiin saunapuhtaina. Mitään pornoon viittaavaa lehdistöä ei kuitenkaan ollut, vaan vain kauniisti kuvattuja figuureja. Kun Suomessa strategiset paikat siihen aikaan peitettiin tähtikuvioilla, niin ymmärtää kuorolaisten kiinnostuksen lehtiä kohtaan. Pian niitä alkoikin kierrellä siinä tuhmemmassa bussissa aivan runsaasti. Vielä samaan aiheeseen liittyivät ns. repputeatterit, ts. paikat jossa naiset esiintyivät yläosattomissa. Minä en noissa paikoissa käynyt, ei ollut oikein kutsumusta, ja lisäksi olin alle 21-vuotias, mitä ikärajaa siellä käytettiin numerus clausuksena. Matkan kestäessä ilmeisesti tuli tarve nähdä muutakin kuin lehtiä. Ainakin muutamat kaverit kävivät Meksikossa Matamoroksessa tutustumassa paikalliseen antiin.

Vastaavaa kulttuuria, kuin nyt Suomessa edustaa ABC-syöttölät, ei silloin USA:ssa ollut. Hyvin harvoja paikkoja oli, joissa sitten pysähdyttiin lounaille ja käytiin WC:ssä. Ei tuo huoltamokulttuuri ollut vielä kovinkaan tiheällä tasolla vuonna 2006: Philadelphian ja New Yorkin välillä taisi olla pari paikkaa, jotka vastasivat jotain ABC:tä nyky-Suomessa. Kun busseissa (Greyhound) ei ollut WC:tä tuli aika ongelmalliseksi normaalitahtinen ruumiintoiminta. Tässä oli tosin apuna bussikuskien strategia välttää Turnpike-pikateitä – niissä kun piti maksaa tietullia – ja ajella kapeampia tullittomia samansuuntaisia pienempiä teitä. Niinpä hyvin usein saimme ajaa pikkupaikkakuntien ydinkeskustan läpi tylsän moottoritien asemesta. Tästä strategiasta oli myöskin se hyöty, että silloin tällöin löytyi pieni metsikkö, jonka kupeeseen bussit pysähtyivät ja kuorokaverit saivat ainakin pienemmät tarpeensa tehdyksi. Tässä piti noudattaa samaa taktiikkaa, minkä kuningas neuvoi perilliselleen: käy vessassa aina kun voit.

Alkoholi aiheutti joillekin ongelmia. Ongelmat olivat sen verran isoja, että niistä julkisesti huomautettiin. Konserttiin ei saanut tulla laulamaan vähänkään ottaneena, vaikka mieli olisi tehnyt. Niinpä bussimatkat olivat siinä mielessä aivan raittiita. Ainakaan minä en huomannut, että kellään olisi ollut edes pimeä pullo mukana. Ateriallakaan, jos sellainen tarjottiin, ei kukaan ottanut edes viiniä. Sen sijaan muuten matkalla, kun tiedettiin, että päästään suoraan perillä nukkumaan, ei kukaan tullut ottamista estämään. Niinpä minäkin sain usein hoidettua lentopelkoni pois luonnollisella tavalla.

Juomarahat ja pikkutipit olivat aluksi kaikille tuntemattomia. Oli outoa, kun motelliin saavuttua mies hyökkäsi matkatavaroitteni kimppuun ja alkoi retuuttaa niitä respaan. Vaikka kuinka estelin, niin se vei vaan ja samalla hoki ”this is my job”. Antamani 50-senttinen oli kahdestoista osa päivärahastani, joten minulle hyvinkin merkittävä. Joskus vuonna 2000 oli muutaman saksalaisen kanssa ravintolassa New Yorkissa. Laskun maksamisen jälkeen tuli tarjoilija valittamaan, että oli saanut liian vähän juomarahaa. Saksalaiset olivat nuukailleet. Tarjoilijan tulo voi olla pelkästään tuo juomaraha, joten valituksen ymmärtää. Kerran unohdin hotelliin kameran linssinsuojuksen. Kun sitä menin hakemaan, niin löytäjä oli heti käsi ojossa  vaatimassa ”tips”, ennen kuin esine palautui oikealle omistajalleen. Siinä meni taas dollari.

Positiivisena ja täydellisen yllätyksenä minulle tuli kuorolaisille maksettava päiväraha. Koska annoimme pääsymaksua vastaan konsertteja Columbia Artists Corporation – kiertueen järjestäjämme – katsoi meidät ammattilaiseksi. Ammattiyhdistys vaati, että ammattilaiselle pitää maksaa päivärahaa. Niinpä sain viikkorahaa 42 dollaria seitsemän viikon ajan, eikä niitä tarvinnut Suomessa palauttaa. Valistaakseni silloista rahan arvoa, niin ravintolassa (grillissä) illalla sai käristetyn kananpojan puolikkaan maksamalla 50 senttiä. Päiväraha riitti mainiosti iltamenoihin ja siitä jäi vielä niin paljon tähteelle, että voin ostaa silloiselle kihlatulleni aidon helmikorun Macy:n tavaratalosta New Yorkissa ja muuta pientä sälää: nuotteja ja äänilevyjä, ja tietenkin omat iltakaljat ja muut tilpehöörit.

Vaikka kuljimme satoja tunteja pitkin maanteitä, emme joutuneet koskaan poliisin liikenneratsiaan.. Tähän oli yksinkertainen syy: liikenneratsiat olivat (ja ovat vieläkin) kiellettyjä USA:ssa ja perustuslain vastaisia. Siinähän summittain otettiin tutkittavaksi ehkä satoja kansalaisia ilman mitään näkyvää syytä pelkästään tilastoihin vedoten: jos tutkit 1000 autoilijaa, niin ehkä yksi niistä on rattijuoppo. Tämmöinen ei vetele USA:ssa. Pitää olla varteenotettava epäily, ennen kuin auton saa pysäyttää tutkimista varten.

Omituisin asia, mikä filmiltä näkyy, olen tietenkin minä itse. On aika hassua nähdä itsensä elävissä kuvissa 52 vuotta nuorempana ja nn kiloa kevyempänä. Minä painoin silloin noin 72 kiloa. Sen kokoiselle tehty frakki, paidat liivit, irtokauluskset, rusetti, lakerikengät ja frakkihousut ovat vieläkin tuolla meidän pankkiholvissamme (jota käytämme vaatehuoneenamme). Jos joskus tuohon kilomnäärään pääsen, vetäisen kyllä romppeet päälle ja lähden julkiselle paikalle juhlimaan.