(tämä on osa 8.2.2015 julkaisemasta blogiartikkelistani)

Vuonna 1938 aikakauslehti Kotiliesi perusti Kotilieden kummikerhon, josta tehtiin rekisteröity yhdistys. Toiminnanjohtajaksi kummikerholle tuli toimittaja Ida Salomaa. Hän oli aikaisemmin toiminut Suomen kuvalehdessä ja sen perustaman  ”kapalokerhon” toiminnanjohtajana. Kapalokerhon ajatuksena oli toimittaa pikkulapsille vaatteita ja muuta tarvekalua. Kotilieden kummikerho otti paljon vaativamman tehtävän: tarkoitus oli auttaa rajaseutujen ja muiden köyhien kuntien puutteenalaisia. Auttajaksi pestattiin monille paikkakunnalle perustettavia kummiseuroja, jotka keräsivät varsinaiset avustukset. Avustukset menivät aina tietylle henkilölle tai perheelle ja tiettyyn tarkoitukseen. Avustuksia ei siis toimitettu millekään alajärjestölle, vaan suoraan avun tarvitsijoille. Näin vältyttiin hävikiltä ja päällekkäisiltä organisaatioilta. Itse aikakauslehti ei antanut toimintaan muuta kuin täysipäiväisen toiminnanjohtajan. Tietysti avustustoiminta sai lehdessä paljon julkisuutta ja varmaan vaikutti myös lehden levikkiin lisäävästi. Kentällä tarvittiin myös toimijoita. Ida Salomaa matkusteli kohdepitäjissä, mutta ei hän voinut tietää, mitä kaikkea avustuksen tarvetta edes yhdessä pitäjässä oli.

Kenttätöihin sopivat luontevasti pappien rouvat. Kaikki papit olivat miehiä ja lähes poikkeuksetta jokaisella oli vaimo. 1930-luvulla oli melko harvinaista, että papin puoliso olisi käynyt ansiotöissä. Varsinkin kirkkoherrojen vaimoilla oli täysi työ hoitaa ensinnäkin yleensä lukuisaa lapsilaumaa ja toisekseen seurakunnallisia edustustehtäviä. Pappila ei ollut mikään yksityiskoti, vaan seurakuntalaisten ahkerasti käyttämä kokoontumispaikka, jossa pidettiin seuroja ja harrastettiin muuta kristillistä toimintaa. Oli siis erittäin yksikertaista osoittaa kirje Kirkkoherranrouva, Tuupovaara, Pappila ja pestata hänet mukaan avustustoimintaan. Monesti kuitenkin ensin Ida Salomaa kävi henkilökohtaisesti tutustumassa näihin papinrouviin. Jo lokakuussa 1938 Ida Salomaa on yhteydessä äitiini ja kiittää häntä ryhtymisestä Kummikerhon asiamieheksi.

Pärssiset olivat muuttaneet Tuupovaaraan vuonna 1936 viereisestä Korpiselästä. Vuonna 1938 lapsia oli jo neljä: 6, 5, 4 ja 1-vuotias. Omassa perheessäkin oli silloin 29-vuotiaalla äidilläni tarpeeksi tekemistä. Lastenhoitoon sai kuitenkin hyvinkin halvalla apua ja pyykkiäkin pesi tarpeen vaatiessa Huurinaisen Maija kylältä. Äitini oli lisäksi lottien ryhmänjohtaja ja kouluttaja, joten siitäkin oli aikamoisesti vaivaa. Vakinainen apulainen kuitenkin teki mahdolliseksi myös kylällä käynnit Kummikerhon merkeissä.

Köyhyydellä oli Tuupovaarassa, kuten monissa muissakin rajaseudun pitäjässä, vankat perusteet. Asukkaita oli kyllä runsaasti, 4384 (vuonna 1932), mutta työtä niukasti. Avustustoimintaa tosin oli, mutta vain työtä vastaan. Lapsilisät tulivat Suomeen pohjoismaisen esimerkin mukaisesti vasta vuonna 1948. Tosin valtiolla työskentelevillä sellainen etuus oli ollut 1920-luvulta lähtien, mutta Tuupovaarassa hyvin harva työskenteli valtion palkkalistoilla. Työkyvyttömyyseläke tuli käyttöön vasta vuonna 1942 ja vanhuuseläkkeet 1949. Kansaneläkettä sentään jaettiin 1937, mutta se ei perustunut verotuloihin, vaan aluksi henkilökohtaisiin tileihin, joista sitten eläke joskus maksettiin.

Erikoista oli, että kerjääminen katsottiin aivan asialliseksi toimeentulon lähteeksi. Tuupovaaran kunta jaettiin 1800-luvun lopulla kerjäämispiireihin, eikä toisen piiriin saanut mennä, saati toiseen pitäjään. Kerjäläisiä kuljetettiin jopa hevosella seuraavaan taloon. Kaikkia halukkaita ei otettu kuntalaisiksi, vaan pientä karsintaa kuntaan muuttajien joukossa tehtiin. Mustalaisia ei haluttu ensinkään. Vouti Långstömille maksettiin kymmenen kiinni saadun mustalaisen joukosta kustakin 5 markkaa. Jopa vielä vuonna 1949 lääninhallitus joutui määräämään, että tietyt mustalaiset on otettava Tuupovaaran kunnan asukkaiksi. 1930-luvulla ei kunnan tarvinnut hyväksyä asukkaaksi yli 40-vuotiaita vajaakuntoisia.

Koska työttömyyskorvauksia ei ollut, niin jouduttiin järjestämään hätäaputöitä. Yleisimmät kohteet olivat tien rakennus ja metsien ojittaminen. Myöhemmin perustettiin vielä siirtotyömaita, joille oli pakko mennä töihin, jos rahaa halusi. Tehtaisiin ei päässyt töihin, koska tehtaita ei ollut. Ainoita teollisia laitoksia Tuupovaarassa olivat Ison tietosanakirjan (1937) mukaan ”kaksi pientä sahaa”. 1930 maa- ja metsätaloudesta sai elantonsa noin 92 prosenttia työssäkäyvistä – loput olivat sitten rakennus- ym. muissa töissä. Tämän tapaisessa maisemassa sitten äitini Sylvi Pärssinen 29-vuotiaana aloitti asianaisuransa.

Seuraavassa äitini  kuvaus olosuhteista Tuupovaaran eräässä suurehkossa kyläyhteisössä, jossa K:n perheen tila ei vaikuttanut kovin hyvältä. Tässä ote Sylvi Pärssisen kirjeestä sisarelleen Toini Linjamalle 17.3.1939: ” Kävimme eräässä surkeassa mökissä Kotilieden Kummikerhon asioilla. Veimme sinne vaatteita, saippuaa ja torakanmyrkkyä. Voi, jospa Sinäkin pääsisit täällä käymään ja tutustumaan näihin ’ystäviini’. Ihmettelen, että he yleensä jaksavat tässä kurjuudessa elää. K:n mökissäkin alle vuoden ikäinen Kalle hymyili suloisesti katosta riippuvassa kehdossa (Huom. – riippuvassa, etteivät lutikat ja torakat pääsisi vauvaa puremaan), vaikka pää oli aivan harmaana ruvessa, syyhy täysiään koko ruumiissa, jalat ajoksissa, mätäisinä. – S:n pikkulasten vuoteissa oli matoja.” Heti kohta kirjoittaa Ida Salomaa Sylvi Pärssiselle 18.3.1939: ” Viime kirjeessä lähetimme Teille 100:- mk S:n kodin siivousta varten. Sama kerho on nyt lähettänyt oheisen paketin, joka sisältää Aulis S:lle vaatekappaleita, joita ilman hän lienee viime lähetyksessä jäänyt. Olisi hauskaa kuulla miten S;n elämä nyt suursiivouksen jälkeen ”lutviutuu”. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa meille, jos mielestänne joku koti aivan erikoisesti on vaateavustuksemme tarpeessa, lapset koulun tutkintoon t.m.s., niin voinemme aina suurimpaan puutteeseen jotain toimittaa, vaikka vaatevarastomme joka päivä tyhjenee. Ihmeellinen siunaus on tätä työtä seurannut. Olen siitä sanomattoman kiitollinen.”

Yhden aikakauslehden ylläpitämä avustustoiminta ei tietenkään voinut olla kovin kattavaa. Tarvetta oli koordinoida avustajien toimintaa. Sitä varten perustettiin vuoden 1941 lopulla Vapaa huolto, viralliselta nimeltään Suomen huolto. Siihen kuului vuoden 1941 lopulla 19 järjestöä, mm. Punainen Risti, Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Suomen Aseveljien liitto, Lotta-Svärd ja Pelastusarmeija. Sylvi Pärssinen toimi myös vapaan huollon asiamiehenä Tuupovaarassa. Tämä huolto ei ollut mitään nappikauppaa, vaan Sylvi Pärssinen mainitsee, että yhdessä ainoassa kuorma-autolastissa tuli 3000 kiloa vaatetta. Ensimmäinen maininta Sylvi Pärssisen kirjeessä vapaasta huollosta on päivätty 3.5.1940: ”Tavaroita siirtolaisille, ikävää”. Kun tavara ei maksanut mitään, niin sitä hakivat sellaisetkin, jotka eivät apua niin olisi tarvinneetkaan, kirjoittaa äitini. Lopulta ihmisten kiittämättömyys ja riitely tavaroista sai äitini lopettamaan vapaan huollon sihteerinä ja jakelijana  toimimisen kokonaan. Viimeinen merkintä vapaan huollon aktiviteeteista on päivätty 17.12.1950. Vapaan huollon toiminta päättyi 1952. Tavaroitten välivarastona oli pappilan iso aittarakennus.

Sodan jälkeen olot Euroopassa olivat ruoan suhteen ankeat. Kuusi vuotta oli sodittu, eikä paljon maata viljelty. USA:ssa nähtiin puute selvästi – miehittihän USA Saksan toista puolta ja piti järjestystä yllä aluksi myös Ranskassa. Niinpä vuonna 1945 perustettiin presidentti Harry S. Trumanin suojeluksessa yhteisjärjestö Cooperative for American Remittance to Europe (CARE), joka hoiti vapaaehtoisin varoin ruokalähetyksiä Euroopan eri maihin. Paketti oli standardisoitu 10-in-1 parcel, eli pakkaus jossa oli kymmenen ihmisen tai sotilaan ruoka yhdeksi päiväksi. Paketti oli alun perin suunniteltu ravitsemaan ihmisiä, jos Japani hyökkäisi USA:han. Skenaario oli seuraava: joku siirtolainen osti paketin kymmenellä dollarilla ja lähetti sen sitten tietylle sukulaiselleen Euroopassa. Paketti isisälsi kuivattua lihaa,  laardia, rusinoita, suklaata, sokeria, maitojauhetta ja kahvia. (Tarkemmat tiedot ja määrät: hae google: ”CARE package”.) Aluksi standardipaketissa oli myös tupakkaa, mutta jostakin syystä sen lähettämisestä luovuttiin.

Ensimmäiset paketit lähtivät kesäkuussa 1946 eri puolille Eurooppaa. Äitini täti Ida Brozek oli muuttanut Amerikkaan 1912. Hän asui New Yorkin kaupungissa. Hän kirjoitti äidilleni 10.11.1946:

Rakas Sylvi!

Kirjoitan sinulle nyt tässä vähän, kun on aikaa jo vierähtänyt aika paljon siitä kun sain sinulta kirjeen. Minulla oli vähän vastoin käymisiä kesällä, mieheni oli leikattavana vatsa viasta, mutta nyt hän on jo terve. Minun koko kesä mennä hurahti niin pian, että en ehtiny oikein mihinkään, oli kaikellaista tehtävää kotona. Me lähetettiin se sinun kirjeesi silloin heti kesällä sinne Iowa Waterloo, ja sieltä tuli Leilalle [= tytär Leila Sylvia] wastaus, viime kuussa. He on lähettäny teille sinne 2 pakettia, ne on sinun nimellä, vaan siinä on pikku erehdys nimessä. Kun siinä pitäisi olla Rouva he ovat kirjoittaneet Rosiina Sylvi Parsinnen. Toivon että sinä saat sen kuitenkin. Minä lähetän tämän kirjeen, jonka Leila sai sinulle, että saat lukea jos saat siitä selvän. Siinä sanoo, että heidän sunnuntai koulu lapset ovat lähettäneet ruoka-paketin mrs Saimi Pietariselle Tuupovaaran kylään, kuuluukos hän teidän seurakuntaan? Jos haluat kirjoittaa meidän kautta kirjeen sitten kun saat ne paketit, niin kyllä Leila sen kääntää ja laittaa heille. Minä ja lähetin paketin sinulle toivon että se joutuu sinne Jouluksi, siinä on vaatetavaraa, ruskeaa puku kangasta. Laita siitä mitä parhaiten saa. Meidän Juhanilta jäi puvun palttoo pieneksi ja melkein pitämättä niin laitan sen myös pakettiin, mutta housut oli hajonneet. Sinä voit antaa ne jollekin tarvitsevalle jos ei sinun poikasi voi sitä käyttää. Minä lähetin toisen paketin myös se on niitä CARE paketteja.