Musiikillinen huumori on harvinaista. Se on jopa niin harvinaista, ettei Musiikin tietokirjasta vuodelta 1956 löydy sellaista hakusanaa. Ei taida löytyä muistakaan tietosanakirjoista. Sen sijaan löytyy sävellysmuoto Scherzo (= leikinlasku). Ainakin minun kuulemissani scherzoissa – sonaatin tai sinfonian osissa – leikinlasku on noissa osissa puudutettu niin hyvin, ettei nauruntyrskähdyksiä ainakaan minulta päässyt. Enneminkin nuo scherzot ovat olleet kaiken kaikkiaan melko huumorittomia. Kuunnelkaapa vaikka Chopinin scherzoja – ei huumorin kukan häivääkään. Olenkin täysin samaa mieltä, kuin pianisti Andras Schiff, joka retorisesti kysyi TV-ohjelmassa ”missä on Chopinin huumori” ja saman tien vastasi ”ei missään”. Samaan huumorittomaan joukkoon Andras lisäsi Schubertin. Ja totta totisesti: etsikääpä laulusarjoista Die schöne Mȕllerin tai Winterreise edes jotensakin hauskaa esitystä lupaava Lied: ette löydä.

Andras Schiff arvosti hienovaraista huumoria, mutta ei osoittelevaa. Osoittelevasta muka huumorista löytyy aivan kuuluisia ja monesti esitettyjäkin kappaleita. Yksi sellainen on Toivo Kuulan yksinlaulu (pianon säestyksellä) Karjapihassa. Siinä miesesiintyjä, renki – jonka nimi ei suinkaan ole Jani-Petteri vaan Taavi – lopuksi nappaa suuta piikatytölle. Tosi huumorintajua vaatii, jos siinä naurahtaa. Onhan se naurettavaa, että renki on piikatyttöön jokseenkin lääpällään, eikä loiki yli yhteiskuntaluokkien.

Musiikissa on kuitenkin huumoria vaikka millä mitalla. Google-haku ”musiikki huumori” toi esiin peräti 12 kappaletta, joissa – monista kymmenistä tuhansista poiketen – olisi huumoria. Mennäänpä lähemmin tutkimaan lähinnä omia päätelmiäni siitä, missä huumoria voisi piillä.

Lähdetään kotimaisista säveltäjistä. Oskar Merikanto on kaikkien rakastama säveltäjä: ”Syyvästi Meeri huokaa” jne. Merikanto sävelsi sellaisenkin kappaleen pianolle, kuin muunnelmia Ukko-Nooa-muunnelmat. Hauskaksi sitä ei ehkä heti huomaa, mutta tarkempi kuuntelu paljastaa, että siinä ei ole ainoatakaan muunnelmaa varsinaisesta teemasta, vaan ainoastaan saman melodian erilaisia säestyskuvioita – siis yksinkertaisesti tylsää.

Merikannolla on kuitenkin yksi kappale, joka kannattaa panna huumorin piikkiin. Nimittäin hänen opuksella yksi merkitsemänsä Kesäillan valssi. Jos oikein tarkasti kuuntelee intervalleja, niin huomaa, että kappalehan on Säkkijärven polkka valssiksi väännettynä: siinä on jo jotain huumoria. (Tosin muutamat väittivät, että ei ole Säkkijärven polkka, mutta jos osaa ja viitsii vääntää molemmat kappaleet nuottiviivastolle, huomaa helposti yhtäläisyyden.)

Merikanto sävelsi tekstiin Päivyt paistaos kirkkahasti yksinlaulun pianon säestyksellä. Huumoriksi tuon laulun tekee sen aloitus. Esitysmerkintä on forte eli voimakkaasti ja sävel f, sopraanolle aivan siedettävä korkeus. Kuitenkin yhdistelmä ”Pä” ja f mäiskähtää väistämättä ensimmäisen repliikkinä kuulija korviin – mitenkä sen osaisi aloittaa kauniisti fortessa? Ei mitenkään muuten kuin muuttamalla esitystavaksi piano ja tuhoamalla sävellyksen loistelias sävy.

Beethoven oli hyvin humoristinen säveltäjä vaikk’ei uskoisi. Hän oli vuosisatoja edellä instrumenttien kehityksessä ja vaati esitettäessä sellaista, mihin kerta kaikkiaan hänen aikanaan ei ollut mitään edellytyksiä. Esimerkiksi jollekin pianon nuotille hän merkitsi crescendon (voimistuen) vaikka kun pianon kosketin on painettu, ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa ääneen muuten kuin vaimentamalla sen. Beethoven kirjoitti myös yhden pianosonaattinsa alkuun melko harvinaisen (Mozartilla on yksi) ensimmäisen osan: andante con variazioni (eli käyden kuten muunnelma). Se nyt ei ole outoa, mutta outoa (ja hauskaa) on, että jo teeman esittelyssä on muunnelma – siis muunnelma muunnelmassa.

Myöskin Beethoven kirjoitti ns. kuutamosonaatin (jolla ei ole mitään tekemistä minkään kuutamon kanssa) esitysohjeen, jota kukaan ei noudata: ”si deve suonare tutto delicatissimamente e senza sordino”. Tuossa ”senza sordino” ei suinkaan tarkoita hiljentämistä, vaan tarkoittaa, että pedaali painetaan pohjaan ja annettaan soitettujen äänien itsestään vaieta käyttämättä vaiennuspedaalia. En ole kenenkään muun kuin Andras Schiffin esittävän kappaletta siten kuin Beethoven on vaatinut. Myös Beethovenin pianosonaatissa 32 käytetään samaa efektiä. Pedaali alas ja annetaan äänten vaimentua itsestään sitten kun vaimenevat.

Tahatonta huumoria kuulee musiikkiesityksissä tuon tuostakin. Lähtemättömämpiä muistoja on minulla Imatran yhteislyseosta, kun koulumme ainoa basso Ilkka Pietiläinen aloitti joululaulun Taas kaikki kauniit muistot omasta sävelestään kuuntelematta säestäjän antamaa alkuääntä. Tunnelma kuunnellessa oli hyvin harras ja moderni kun säestys kuljeskeli lauluun verrattuna melko vieraissa sävellajeissa.

Olen jo aikaisemmin kertonut kokemuksistani Outokummun itsenäisyyspäivän juhlassa kansakoululla. Työväen torvisoittokunta oli koko syksyn valmistautunut täräyttämään Sibeliuksen Finlandian kaikilla mausteilla. Ja niin se tekikin. Hymni meni vielä jotenkin, mutta sitten alkoivat rajat tulla vastaan. Finlandiassa on se taistelukohtaus, jossa uhkaavat kontrabassot ja sellot (tässä tapauksessa tuuba ja käyrätorvet) esittävät uhkaavan hyökkäysmusiikin tuu-tuu-tuu-tuu-tu, johon puolustavat trumpettien pitäisi vastata täät-tärärä-tät-tät synkopoidussa rytmissä. Nyt syksyn aikana ilmeisesti treenit eivät olleet menneet torvien putkeen tai tuli rimakauhu. Koko puolustustrumpetisto tuntui aseistautuneen konekiväärein: sieltä pärähti vastaan tärä-rätä-tätä-rytä-tät. Jokainen oli tajunnut synkoopin omalla tavallaan. Onneksi olin ainoa, joka joutui pidättämään hykerrystään. Muuten meni täydestä.