Lähtökohdat isäni ja äitini perhe-elämälle olivat kohtalaisen selkeät. He molemmat asuivat samassa Kirvun kylässä, Inkilässä ja valmistuivat ylioppilaiksi keväällä 1928 Käkisalmen yhteiskoulusta – olivat siis luokkatovereita. Siihen aikaan ylioppilastutkinto oli lähes suora tie yliopistoon. Isäni suoritti kuitenkin ensin varusmiespalveluksen ja sitten lähti teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin. Hänen kantakorttinsa ei kerro peruspalveluyksiköstä muuta kuin kirjainyhdistelmän PPP3. Se on polkupyöräpataljoona numero 3, jonka sijoituspaikka silloin – vuonna 1928 – oli Joensuu ja tarkemmin sanottuna Onttola. Oliko Onttolassa myös reservin aliupseerikoulu, joka tavanomaisesti olisi edellytys upseerikoulutukseen, en tiedä. Joensuu oli aivan kätevä palveluspaikka Inkiläläiselle: Inkilästä oli suora junayhteys Joensuuhun. Kuten tavanomaista terveille ylioppilaille, isänikin joutui reservinupseerikouluun Haminaaan ja pääsi reserviin vänrikkinä 440 päivää palveltuaan. Erikoisalana oli kuormastoupseeri, jossa ominaisuudessa hän oli jonkun kuukauden talvisodan alussa Lieksassa (tästä ei ole kuitenkaan kantakortissa mainintaa - vain isäni jatkosodanaikaisessa päiväkirjassa). Varusmiesajalta ei ole kantakortin lisäksi muuta kuvaa, kuin kuva Haminasta, johon oli kokoontunut vuoden 1928 ylioppilaita Käkisalmesta maneesin eteen kuvattavaksi upseerioppilaan arkiasussa.

Äitini pyrki Teksnilliseen korkeakouluun arkkitehtuuria opiskelemaan ja pääsi. Pakollinen rakennusharjoittelu tapahtui Matkaselän koululla. (Matkaselän koulun tuhosi sitten venäläisten pommitus talvisodassa.) Tuo kolmen vuoden opiskelujakso Teknillisessä korkeakoulussa oli ilmeisen huoletonta aikaa: Isä.Israelilla oli rahaa maksaa tyttären opiskelu Helsingissä ilman velkaa ottamatta ja vieläpä rahoittaa toisen tyttären, Toinin, opiskelu samaan aikaan Jyväskylän seminaarissa. Sylvi-äidin viitteissä tuon aikaisiin tapahtumiin ei ole vihjettäkään sellaisesta useimmille opiskelijoille tutusta termistä kuin rahapula. Tämän saman voi havaita muutamasta valokuvasta, joissa äidilläni on viimeistä huutoa oleva puku, kengät ja hattu (katselin joitakin filmejä koskien vuoden 1929 pörssiromahdusta Amerikassa: niissä filmeissä hienostorouvilla oli juuri samanlainen hattu kun äidilläni samaan aikaan Helsingissä). Ei ollut kyse mistään köyhästä nukkavierusta viimeisillään kituuttavasta opiskelijasta. Mitään opintolainoja ei Sylvi tarvinnut kustantaakseen nuo kolme vuotta Helsingissä ja vielä tietenkin matkat Inkilään. Valokuvien perusteella jopa kosteisiin huvituksiin oli tullut osallistuttua. Perintönä tuolta ajalta kulkeutui minunkin korviini paljon myöhemin Rene Kollon jazzschlager ”Mein Papagei frisst keine harten Eier, er is ein selten dummes Vieh” (Papukaijani ei syö kovaksi keitetytyjä munia, hän on niin harvinaisen tyhmä otus), jota äitini lauloi Tuupovaaran pappilan keittiössä ja missä minä opin sekä sävelet että sanat, tietämättä, mitä sanat tarkoittivat. Sen tiesin, että laulu oli saksaksi eikä ruotsiksi, koska ruotsia oli vain Allers-lehdessä, eikä siinä lehdessä ollut lauluja, vaan mielenkiintoinen sarjakuva Tjalle, joka hän asui maalla   kalliokielekkeellä ja jolle sattui ihmeellisiä ruotsalaisia juttuja, jotka äitini suomensi. Opiskelemassa samalla vuosikurssilla oli myös Kyllikki Halme, joka arkkitehtina sitten 23 vuotta myöhemmin laati suunnitelman Tuupovaaran pappilan uudistamisesta. Äitini jostain syystä inhosi Kyllikki Halmetta syytä lausumatta.

Kun isäni armeijan jälkeen aloitti teologisessa, tapaili hän tietenkin jo ylioppilasaikasta ihastustaan Sypyä. Jo penkinpainaijaisajelukin meni Sypyn kanssa samassa reessä vierekkäin. Niinpä tapahtui – molempien osapuolten täydellisessä yhteisymmärryksessä se välttämätön eli äitini tuli raskaaksi, olivathan he jo kihloissakin. Mistään väkisin yhteenliittymisestä ei ollut kyse. Vaikka äitini myöhemmin voi olla hyvinkin koleerinen ja katkera aviomiehelleen, ei hän tästä tapaamisesta tai tapahtumasta sano tai paremminkin kirjoita mitään negatiivista, päinvastoin hän kuvailee kihlajaisten jälkeistä aikaa onnellisimmaksi jaksoksi avioliitossan, Ainoa hankaluuteen vihjaava voi olla hänen sanontansa omista vihkiäisistään, jossa hän harmitteli huntuaan ja valkeaa asuaan, koska jo silloin odotti esikoistaan ja totesi muistelmissaan ettei ollut neitsyt eikä olisi siten ansainnut valkeaa huntua.

Isäni joutui ottamaan henkivakuutusta vastaan lainaa opintoja varten ja tietysti joskus se oli maksettava takaisinkin. Sylvi-äidin asunnosta en tiedä, asuiko hän yksin vai oliko hänellä joku bolagisti eli kämppäkaveri. Sen sijaan isäni asui ainakin jonkin aikaa luokkatoverinsa Matti Tukian kanssa bolagistina, Tukia opiskeli hänkin teologiaa.

Arvi Pärssinen ja Sylvi Kuisma menevät kihloihin 13.5.1930, Arvi Pärssisen täyttäessä 23 vuotta – tragedia voi alkaa. Vihkiäiset olivat 9.8.1931 Kirvun kirkossa ja juhlat Inkilässä. Valokuvan perusteella vihkiäisiä juhli Inkilässä noin 45 henkeä, olivathan molemat Inkilästä, jossa asui paljon enemmänkin sukua. Sylvi oli noin viidennellä kuukaudella raskaana. Tämä avioliitto tulee sitten päättymään avioeroon 10.6.1955 vain 24 vuotta ja kahdeksan lasta myöhemmin (vain-sana tulee siitä, että tällä hetkellä olen pitkäaikaisimman vaimoni kanssa ollut naimisissa 34 ja puoli vuotta).

Virallinen muuttopäivä Korpiselkään on 20.6.11932. Mukana oli noin 5-kuukautinen Aarno. Muuttokuorman päällä olevat lastenvaunut herättivät pahennusta vielä pappilaa asuttavan entisen viranhaltijan leskessä, Repo nimeltään. Tapanahan oli, että uusi pappi, jos oli poikamies, menisi entisen papin leskenn kanssa naimisiin noin suoralta kädeltä – ja näin myös usein tehtiin. Tämähän oli siis televisioimatonta sarjaa ”ensitreffit pappilassa”. Lesken elatusohjelma saatiin näin kivuttomasti käyntiin. Muuten oli lesken osa melko ikävä, jos hänellä ei ollut ammattia, kuten usein oli laita. Mitään lesken eläkettä ei ollut. Kuitenkin oli seurakunnissa ihan lakiin kirjoitettu oikeus ns. armovuoteen, jos viranhaltija oli kuollut. Säälittävissä tapauksissa armovuosia voi anoa valitoneuvostolta lisääkin. Leski sai asua kuluvan vuoden loppuun ja seuraavan vuoden pappilassa tai kanttorilassa – sama sääntö koski kanttorien leskiä. Armovuosi ei antanut leskelle täyttä viranhoitajan palkkaa, vaan siitä oli maksettava ”armovuoden saarnaajan” palkkio. Rahaa kuitenkin jäi sen verran, että leski tuli jotenkuten toimeen. Ensitreffit pappilassa olisi ruustinna Revolle ollut mieleen – olihan uusi pappi nuori ja salskea. Kuitenkaan ilmeisesti Korpiselässä ei leski päässyt edes armovuosille, koska virka ei ollut kirkkoherran virka, vaan vain ”virallinen apulainen”, vaikka itsenäinen toimi olikin. Siitä siis lesken nyrpistys muuttokuorman päällä komeileville lastenvaunuille.

Äidilleni alku ruustinnana ei aina ollut niin mukavaa. Hän soitti (puhelin oli keksitty) usein ”kotiin” ja valitteli ikäväänsä. Koti oli vielä pitkään siellä Inkilässä vaikka asunto oli Korpiselässä.

Siihen aikaan kaikille valmistuneille papeille oli heti töitä. Äiti-Sylvi kuvailee (noin vuonna 1987) kevättä 1932 heidän yhteiselämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Äitini tuli 23-vuotiaaksi helmikuussa 1932. Hänen uransa papinrouvana kesti samoin seuraavat 23 vuotta. Korpiselkään muutto oli tarkalleen 20.6.1932.

Äitini tekstiä: ”Vasta valmistuneena pappina ja perheellisenäArvi Pärssinen sai Viipurin hiippakunnan papeista valita ensimmäiseksi mihin menisi.” Tarjolla olikin tosi itsenäinen virka Soanlahden kirkkoherran virallisena apulaisena Korpiselässä. Soanlahti oli Korpiselästä itään. Yhteydet olivat huonot, eikä äitini muistelmissaan kerro yhtään kohtausta, jossa Soanlahden kirkkoherra olisi tullut Korpiselkään tarkastamaan virallisen apulaisensa toimia.

Korpiselkä oli näitä vihonviimeiseiä rajaseutupitäjiä, joiden taloissa syljeskeltiin lattialle ja tuvissa haisi lapsenkakka ja aserasva. Kielto Spotta ej på golfvet ei ollut vitsi,. Tuberkuloosi väijyi likaisissa nurkissa. Sivistyneistö (jos sellaista oli) koostui kansakoulunopettajista, apteekkarista, papista, nimismiehestä, lukkarista, kunnanlääkäristä, sairaanhoitajasta, suntiosta ja haudankaivajasta. (Tuupovaarassa tosin suntio leikkasi toisten hiuksia palkkaa vastaan ja poltti tupakkaa, joten häntä ei voinut laskea, ainakaan täysin, sivistyneistöön.) Sivistyneistö siihen aikaan – 1930-luvulla – oli sitä väkeä, joka ei tuottanut mitään muuta kuin puhetta ja paperia sairaanhoitajaa ja lääkäriä lukuun ottamatta.

Korpiselän pappila oli ajan tavan mukaan liian iso – pari huonetta liikaa siivottavaksi. Vähempäänkin olisi yksilapsinen perhe sopinut. Tosin alkoi äitini kertoman mukaan isäni ”rakkaudenosoitusten ansiosta” .lisää lapsia syntyä kuin Lealle Raamatussa – yksi melkein joka vuosi. (Jakob teki Lean kanssa seitsemän lasta, mutta varmuuden vuoksi vielä Lean orjattaren Silpan kanssa kaksi – vauvana kuolleista ei Raamattu kerro mitään.)

Teekkaritytön siirtyminen 23-vuotiaana pappilan emännäksi eli ruustinnaksi oli tietenkin äidilleni valtava muutos. Jokseenkin hauska kolmivuotinen opiskelu keskeytyi ja pääasiaksi alkoi tulla toiset asiat kuin kenttämittaus ja vaakitus (arvosana pikkudplomissa ”hyvä”). Korpiselän aika kesti kuitenkin vain neljä vuotta – sitten oli vuonna 1936 lyhyt jakso (7.5. – 1.10.1936) Pyhäjärvellä, jossa Arvi Pärssinen oli kappalaisena ja odotti, milloin saisi aloittaa Tuupovaaran kirkkoherrana. Tuupovaaraan Korpiselässä kahdella lisääntynyt perhe muutti 1.10.1936. Arvi Pärssinen oli silloin – 29-vuotiaana – hiippakunnan nuorin kirkkoherra.

 

PS. Kuten serkkuni Jouni Pärssinen huomautti, tämän kirjoiitelman otsikko on hiukan harhaanjohtava. Arvi Pärssinen ei saanut koskaan rovastin arvonimeä, joten hänen vaimoistaan kumpikaan ei ollut ruustinna. Rovastin arvonimi myönnetään hiippakunnittain jollekin papille enintään yksi vuodessa, ja papin pitää olla silloin "erityisen ansioitunut" - miten, se on sitten tapauskohtaista.