Kesän alussa 1955 kävin pyrkimässä Kajaanin lyseoon. Äitini preppasi minua kovasti matematiikassa, joka olikin kovasti tarpeen – se preppaus – kun yleensä jätin kaikki läksyni lukematta. Olin noin vuotta nuorempi kuin muut hakijat, koska olin hypännyt kansakoulussa sen toisen luokan yli. Ensimmäisiä luokkia oli kolme ja luokat olivat ylisuuria, jopa neljäkymmentäkaksi poikaa yhdessä luokassa: siis 120 tulokasta.

Syksyllä 1955 alkoi lyseo, ja äitini oli hankkinut matematiikan, fysiikan ja kemian tuntiopettajan paikan avioeronsa jälkeen Kajaanin tyttölyseossa. Siihen aikaan pojat ja tytöt kävivät eri koulua, etteivät olisi vahingossa sekoittuneet.

Aloitin Kajaanin lyseossa siis syksyllä 1955 oppikoulun ensimmäisen luokan. Ensimmäisellä ja taisi olla peräti kolmanteen luokkaan saakka Kajaanin lyseossa luokanvalvojanamme oli Eino Salo. Hänen aineyhdistelmänsä oli kuin pula-ajalta: voimistelua ja saksaa. Hän oli kuivakka mies, joka kuohahti helposti. Alussa sain molemmissa hänen aineissaan hyviä numeroita mutta lopulta sitten huonoja. Saksankielen opetus alkoi toiselta luokalta. 

Katsoimme joskus voimistelutunnilla rainoja (jos joku ei tiedä mitä rainat ovat, niin ne ovat diapositiiveja, jotka on urheilijasta otettu nopealla valotuksella, jolloin liikkeiden yksityiskohdat tulevat mukavasti esille). Niillä rainoilla verrattiin asiantuntevasti myös suomen- ja maailmanennätysten kehityksiä graafisin kuvioin kuin luonnonvoimia. Minusta rainojen katselu oli mukavaa, kun silloin ei tarvinnut hikoilla voimistelusalissa ja mennä suihkuun päätteeksi. Minulla oli aina liian pienet siniset ja kiiltävät urheiluhousut.                                                        

Uskonnon opettajana oli Uuno Seppo, pastori. Hänen mieliaiheensa oli kertominen sodanaikaisista kaukopartioista hänen rintamapappiajoiltaan. Uuno Seppo ihaili venäläisiä bassoja.  Jos joku asia sai hänet vinksahtamaan Jumalan sanasta, niin sotajutut. Niitä hän kertoi sitten tunnin alun läksyjen kuulustelujen jälkeen jouhevasti pitkät tovit. Kyllä niissä olikin kuulemista. Uunon tunneilla ei passannut pelleillä, niin ankaran näköiseksi hän tuli: alahuuli työntyi entisestään turpeampana eteenpäin ja kaljun päälaen otsarypyt rupesivat punertamaan. Tapasin joskus Joensuussa Uuno Sepon pojan Simon. Hän oli saman näköinen kuin isänsä, mutta ei ainakaan silloin yhtä vihainen. Seuraavan katkelman Keijo Korhosen kirjasta luin vasta paljon myöhemmin, kun jo oli kirjoittanut tuon edellisen – hänellekin oli jäänyt mieleen tuo punoitus. Keijo Korhonen kirjassaan ”Koulukas”, WSOY 2003, kertoo laajalti silloin Kajaanin Yhteislyseon nimellä kulkeneen koulun rehtorista Uuno Seposta mm. ”… Uuno karjui niin että isot silmät pullistuivat päästä ja laaja kalju punoitti.” Keijo Korhonen kävi samaa koulua kuin minäkin vuosina 1945 – 1954, josta ajasta hän siis kirjassaan kertoo. Useimmat siinä kirjassa esiintyvistä opettajista opettivat minuakin.

Kemiaa oli silloin jo alemmillakin luokilla. Kettunen oli opettajan nimi. Hänellä oli harrastusta aiheeseensa. Kerran hän oli Helsingistä kuljettanut nestemäistä typpeä tunnille ja näytti kuinka kumiletku rapsahtaen katkeaa, kun sitä vähän uitetaan -70 asteisessa nesteessä. Jopa valokuvia teimme hänen kemian tunneillaan.

Toinen kemian opettaja oli sitten – nimeä en muista – erityisesti etupuolelta kehittynyt nainen. Hän tykkäsi kireistä puseroista ja oli aina aika lailla paklattu. Hän meni naimisiin toisen satunnaisen opettajamme – Lauri Pohjannoron – kanssa.. Pohjannoron kutsumanimi oli tietenkin Lörö. Kehtasi antaa minulle puolen tunnin jälki-istunnon kun tutkin mielenkiintoisempia kemian kaavoja äitini yliopistollisesta oppikirjasta. Kemian kaavoja kirjoittelin kotona muistiin ja varsinkin klorofyllin ja hemoglobiinin kaavoissa oli ihmettelemistä, ne kun olivat melkein samat paitsi että kasvien klorofyllissä eläinten rauta oli korvautunut magnesiumilla.

Musiikkia opetti rouva Kytö. Opettelimme soittamaan harmoonilla. Pianoa ei ollut ensinkään koko koululla, ei edes juhlasalissa. Harmitti kuitenkin kun minulla ei ollut soittopeliä, ja Pentikäisen Paavo soitti selvästi paremmin kuin minä, ja varsinkin kappaletta ”Torvisoittokunta harjoittelee”. Oli kuitenkin minuakin huonompia laulajia. Toveri Niiranen esitti kaikille pakollisessa laulukokeessa neljänä vuotena Sibeliuksen ristilukin aina yhtä huonosti ja aina samoin sai kuutosen todistukseensa, siihen jo alkoi kyllästyä, siis Niiraseen. Ristilukkia esitin itsekin sitten muutaman vuoden päästä, toivottavasti kuulijoiden kannalta paremmin kuin kuutosen edestä. Niiranen oli melko laiha, ja hänen vaatteensa näyttivät aina vähän ensin jollekin toiselle sovitetuilta. Taisi hänellä olla melkoisesti finnejäkin ja lyhyeksi leikattu tukka ja harmaa puku.

Kajaanin lyseo haisi poikien hielle ja alakerrassa olevien vessojen virtsalle. (Saman kertoi aikaisemmilta ajoiltakin Keijo Korhonen kirjassaan.) Hien haju levisi kummassakin kerroksessa olevista voimistelusaleista joka puolelle ja alhaalta ylöspäin. Joskus rohkeimmat panivat vessassa tupakaksi. Minä en sentään uskaltanut, vaikka muuten polttelin ainakin jo neljännellä luokalla.  Rahat olivat koululta silloin niin tiukalla, että oppilaiden – meidän – piti itse kustantaa verhot luokkahuoneeseemme. Me norssit, kuten siellä ekaluokkalaisia kutsuttiin, saimme asiaankuuluvan kasteen lievää väkivaltaa sietäen. Yleensä lumipesu riitti. Hauska sattuma oli, että kerran Kunnallistiedon konttorissa Riihimäellä 1984 tuli johtajatason mies minua puhuttelemaan ja sanoi, että muistatkos Kajaanin lyseon. Sanoin muistavani. Hän kertoi, että minä, ollessani toisella luokalla ja hänen norssina, olin tullut väliin ja pelastanut hänet kiusaajiltaan, jotka olivat tahtoneet tehdä hänelle koulukasteen kastamalla hänen päänsä vessanpöntössä. Muisti tapauksen koko ikänsä ilmeisesti. Palkankorotusta minulle ei kuitenkaan tullut. Minä taas en koko tapauksesta muistanut mitään, joten palkankorotuskin olisi ollut epäoikeutettu.

Hirveimpiä kokemuksia oli se, kun kaikki oppilaat piti rokottaman jotain tuntematonta tautia vastaan. Rokotus annettiin toisen kerroksen voimistelusalissa. Ei itse rokotus ollut niin kauhea, vaan se että piti riisua toinen pakara paljaaksi, johon sairaanhoitajatar sitten tökkäsi piikkinsä. Yksistään toisen pakaran paljastaminen ei ollut niin helppoa, vaan koko takalisto piti paljastaa. Rokottajat olivat naisia. Sen aikaiset piikit eivät olleet näitä nykyisiä itikan kärsän paksuisia, vaan mitä lähemmäksi oman rokottamisen aika tuli jonon lyhetessä, sitä paksummalta rokotin näytti. Ei kukaan sentään pyörtynyt tai kakkinut housuunsa, mutta ainaiseksi muistoksi jäi desinfiointiaineen haju, joka välittömästi tuo mieleen nuo kauhuhetket.

Totinen ja paksu voimistelunopettaja Ville Pohjola ei opettanut varsinaisesti meitä muualla kuin raittiuskokouksissa koulun ruokalassa. Siellä haisi leipä. Eikä mikä tahansa leipä.  Yksinpä ruisleipä sai häneltä huonot arvostelut, koska se sisälsi 0,000001 promillea alkoholia. Mutta silti koulun ruokalassa tarjottiin sitä, siis leipää. Samoin myytiin Sun Made Raisins pikku paketeissa, jotka sitten takasivat hammaslääkäreille hulppean toimeentulon niinkin pienessä kaupungissa kuin Kajaanissa. Kerran isommat pojat keksivät talvella hauskan pilan: kun Ville lähti pienellä (Villen melko leveä olemus peitti takamuksellaan puolitoista etuistuinta) autollaan Vimpelinmäeltä, nostivat he auton takaosan sen verran ilmaan, ettei se mihinkään liikkunut. Ville aikansa kaasuteltuaan nousi autosta, komensi pojat riviin ja aikoi antaa turpiin. Väliin tuli kuitenkin nopeasti toinen vähän enemmän ymmärtävä voimistelunopettaja Eino Salo sanoen ”älähän Ville”. Tuntemistani voimistelunopettajista ei kukaan ymmärtänyt huumoria, vähiten Ville Pohjola. En myöhemminkään ole tavannut yhtään voimistelunopettajaa, jolla huumorinkukka ei kuihtuisi. Meidän riemastukseksi samoihin aikoihin tuli teattereihin elokuva Villi Pohjola Tapio Rautavaara pääosassa. Se kertoi Lapin armottomista erämaista, jossa elettiin kuin oltaisiin toisessa ilmansuunnassa eli villissä Lännessä kultaa kaivamassa. Äitini kertoi vitsinä, että maahanmuuttaja-kullankaivajien Amerikassa tarvitsi alkuasukasten kielellä opetella vain yksi sanonta: ”Anna tänne se kultakimpale!”.

Piirustusta opetti aluksi Usko Nyström ”Nysä”, joka Murphyn lakien mukaan ei ollut yhtään sukua Imatran valtionhotellin suunnittelijalle Usko Nyströmille – tiedetäänhän että Murphyn lakeja ei tehnyt Murphy itse vaan joku toinen samanniminen. Nysällä oli millin sängeksi kynitty tukka. Se oli aina harmaan näköinen ja kalpea. Sitten piirustuksenopettajaksemme tuli nuori innokas Risto Kivi, jolla tumma tukka taas liehusi kiehkurana otsan päällä ja rusetti keikkui päivästä riippuen enemmän tai vähemmän vinossa – paita oli aina valkoinen. Hän piti meille tietokilpailuja. Kysymykset olivat omasta päästänsä: Mikä on ”akuutti”, mitä tekee ”purkkiorja”. Hän oli hauska. Kuoli sitten muutama vuosi myöhemmin pudottuaan korkealta yrittäessään kiivetä vappuna Oulussa tyttöystävänsä luokse talon kolmanteen kerrokseen vesiränniä apuna käyttäen.  

Veistoa opetti Ahti NN, mutta sukunimen olen unohtanut (Korhonen). Sain jopa parissa vuodessa aikaan jonkunlaisen ristisiitoslaatikon, joka jo uutena lonksui varoittavasti. Muuta en muista saaneeni niinkään valmiiksi. Kapustakin taisi jäädä epämääräisten kaapimien luokkaan, vaikka kovasti ja monta tuntia sitä veistelinkin. Veistonopettaja oli rahvaanomainen ja hänellä oli ikävästi etunimenä minun toinen nimeni ja paksut temmien lohkomat sormet ja jokin suojapuvunomainen vaatetus aina päällä. Laatikosta en myöskään muista, mihin tarkoitukseen se tuli, mutta ilmeisesti sen kunto ei kestänyt kotielämää, koska se ei perintökaluna kulkeutunut edes parin vuoden päässä tulevaan Savonlinnaan muuttoon.

Suomenkielen opettajana toisella luokalla oli Susi. Tälle opettajallemme, jolla oli siis ikävä nimi alun alkaen, keksimme pienen testin: ennen hänen luokkaan astumistaan yllyimme kuorossa lausumaan ”Hukka hirteen”. Ei Susi siitä tykännyt, vaan opetti kahden tunnin jälki-istunnossa luokalle hiljaisuutta. Ihmettelen, kuinka pääsin kieliopista yleensä läpi oppimatta mitään. En vieläkään tiedä suomenkielen kieliopista edes alkeita, kuten myös näistä kirjoituksista tulette huomaamaan tai olette jo huomanneet. Sutta ennen meillä oli samoin miespuolinen suomenkielenopettaja, mutta luokassa hänen tunneillaan oli niin paljon hälinää, että en kuullut hänen nimeään. Muistan kuitenkin tavanneeni hänet hänen läksiäismatkallaan jonnekin Kajaanin asemalla, ja hän sopersi jotakin, että konnarin pitäisi heittää hänet Riihimäellä ulos. Tiesin kyllä tarkkaan aikaisemman aikatauluharrastukseni perusteella missä Riihimäki oli, mutta luulin, että se ei ollut mikään merkittävä paikkakunta. Kuitenkin jos erityisesti suomenkielen opettajamme piti siellä ”heittää pois”, niin jotain erikoista paikkakunnassa sittenkin oli. Ainekirjoitus sujui melko hyvin ilman suuria vaivoja. Keksin aina jotain kirjoitettavaa aiheesta kuin aiheesta. Paniikkireaktio syntyi kerran, kun kirjoitin alkuasukkaista Afrikassa, ja sitten aloin epäillä, onko sana ”poppamies” yleensä ollenkaan suomea. Tavasin ”poppamiestä” pitkin ja poikin, ja lopulta annoin sen olla sillään, vaikka se pitkään toistettuna alkoi tuntua aina vain vieraammalta sanalta.
Merkittäviä luokkatovereita oli tietenkin Pekka Räihä. Hän sukulaisuuden suhteilla vei koko luokan tutustumaan Kainuun sanomien toimitukseen. Mieleenpainuvin oli kuitenkin hänen luokassa näyttämänsä kuvat ranskalaisista lehdistä, jotka rohkeudessaan ylittivät Pekan luokan seinälle taiteleman naishahmon hulmahtavat helmat.