Kliseemäisesti lapsuudesta runoillaan, että ”lapsena tuntenut murheita en”. Minun lapsuuteni meni hiukan toisella tavalla. Tässä kirjoituksessa palaan aikaan 65 vuotta sitten. Ainaisia huolenaiheita silloin olivat, kuinka saisin tupakkaa ja miten välttyisin seuraavalta selkäsaunalta. Selkäsaunoja jakeli isäni ei niinkään hellän huolehtivasti, vaan kostonhimoisesti, kuten papille kuuluukin. En muista nyt yhtään syytä, minkä vuoksi sain selkääni – ilmeisesti tapahtuman ei tarvinnut olla kovinkaan merkittävä eikä edes murha, kun selkään tuli. Selkäsaunoista oli se hyöty, että aikuisiällä en kovin paljon kaivannut isäni seuraa, vaikkei hän enää selkään antanutkaan. Myöskään minulle ei tullut mitään läheisiä suhteita pahoinpitelijääni, vakka isäni kirjeissään sellaisen puuttumisen kyllä noteerasi.

Vuosi 1953 oli Arvi ja Sylvi Pärssisen avioliiton 22. vuosi ja viimeinen, jolloin he asuivat yhdessä. Jo seuraavan vuoden 1954 syksystä lähtien he asuivat erillään, jouluna 1954 virallisesti asumuserossa ja viimein vuonna 1955 avioero päätti avioliiton, joka siis kesti 23 vuotta ja tuotti kahdeksan lasta. (Vertailun vuoksi minä olen ollut avioliitossa tämän nykyisen kanssa nyt jo 35 vuotta.) Vuonna 1953 avioliitto oli jo hyvin riitainen, eikä Arvi vältellyt läpsimästä kämmenellä toista poskelle kun sille päälle tuli. Näitä riitoja ja läpsimisiä olin minä aivan vieressä todistamassa melko kauhistuneena. Miksi vain minä, vaikka meitä oli kahdeksan sisarusta. No, se että jotain on ei todista, että se se olisi läsnä.

Asutimme Tuupovaaran pappilaa, koska isäni oli Tuupovaaran kirkkoherra. Pappila oli monihuoneinen, joten karkuun pääsi kaksikerroksisessa talossa hyvin kauaskin, jos halusi ja lisäksi oli iso aitta pihalla ja perunakellari. Sisarusteni ikähaitari vuonna 1953 ulottui 22-vuotiaasta nelivuotiaaseen, joten kaikenlaisissa kehitystilanteissa oltiin kukin tahollaan.

Vanhin veljeni Aarno oli se 22-vuotias. Häneen oli tarttunut isäni kirjakieli ja uskontoon taipuvainen mieli. Pappisuralle hän ei kuitenkaan päässyt, koska lopetti viimeisillä luokilla olleen Joensuun lyseon käynnin noin seitsemänteen luokkaan. Hän oli siis ensimmäinen osa-aikainen veljeni, jota enemmän tapasin vain kesäisin. Meillä oli ikäeroa14 vuotta. Aarno aloittaa varusmiehenä pioneerikouluttautumisen Korialla 1.6.1952 ja päättää varusmiesuransa huhtikuussa 1953. Hän hakeutuu Raumalle nuorisotyöntekijäksi seurakuntaan ja aloittaa siellä 12.5.1953. Seuraavan kerran tapaan Aarnoa pitemmän aikaa vuonna 1961 kesällä Turussa Pansiossa. Aarno ei käynyt yleensä koskaan Sylvi-äidin luona. Hän oli isän toilauksista huolimatta aina isänsä poika.

Lukuvuonna 1953-54 muutkin sisarukset ovat melkein järkiään poissa. Kari,  Rauno ja Elias käyvät Joensuun lyseota ja Sanerva yhteiskoulua hänkin Joensuussa. Kotona oli vain nelivuotias Sini, jonka kasvavia hampaita pakotti, eikä hänestä ollut muutenkaan seuraa.

Opin kertomaan muunneltua totuutta kansakoulussa. Tai en oikeastaan kertomaan, vaan olemaan kertomatta. Huomasin käytännön todennäköisyyksiä laskiessani, että totuuden kertominen korreloi positiivisesti kausaalisesti seuraavan selkäsaunan kanssa. Niinpä olin mieluummin kertomatta kotona, että Raisa Ronkainen lähetti kirjeen kotiin, josta oli luettavissa: ”poikanne polttaa tupakkaa koulussa”. Olin 7-vuotias, mutta ikäisekseni viisaana avasin kirjekuoren ja luin, mitä jobin postia siellä mahtoi olla. Sopivasti paikalle sattunut perunapelto sai vahingollisesta viestistä lisäravinteita, eikä mitään perästä kuulunut. Raisa Ronkainen ei koskaan käynyt meillä – tai ei ainakaan kirjoittanut mitään pappilan vieraskirjaan. Osasin lukea jo kirjoituskirjaimiakin, joten siinä suhteessa ei ollut vaikeuksia. Tupakan polton koulussa kyllä lopetin, vaikka siinä haihtui kuin savuna ilmaan uhkarohkean sankarin kuva.

Kummallinen episodi sattui joskus syksyllä, kun jouduin tavanomaisesti kävelemään viisi kilometriä kotoa Härmiin kouluun. Olin jättänyt kansakoulun toisen luokan käymättä ja siirryin suoraan ensimmäiseltä kolmannelle. Piti jotenkin pärjätä vuotta vanhempien koltiaisten parissa. Niinpä väitin koulumatkallani metsätiellä nähneeni ilveksen puussa. Aloin jo uskoa omia puheitani, mutta enhän minä ollut mitään eläintä nähnyt. Väitin vain kovasti nähneeni. Jos joku sattumoisin on nähnyt ilveksen puussa, niin pitää muistaa, että sillä on töpöhäntä. Paikkakunnan miehet siitä irvailivatkin, ja asia kantautui äitinikin korviin, joka opetti yläkoulussa – minä olin alakoulussa. Äitini kertoo kirjeessään 8.11.1953 Helena-mummolle: ” Ilmo kertoi aikaisemmin nähneensä koulumatkalla ilveksen. Nyt häntä suututtaa kun Härmin setä kyselee joskus, että oliko sillä ilveksellä pitkä häntä. Siellä on juoksulaiskissa metsässä.” Nyt voin vihdoinkin tunnustaa, etten nähnyt tuolla matkalla mitään eläintä, en puussa enkä maassa – mahtailin vain suurena metsämiehenä.

Syksyllä tapahtui siis ensimmäinen ero koulutovereista ja ne korvaantuivat toisilla. Koulunkäyntini oli kaiken kaikkiaan repaleista: 1952 syksyllä Tuupovaaran kirkonkylän alakansakoulun 1. luokka, 1953 Härmin koulussa 3. luokka, 1954 Vuolijoen koulussa 4. luokka. Sitten tuli oppikoulun pisin jakso Kajaanin lyseossa vuosina 1954-59, oppikoulun luokat 1-4. Sitten taas jätin kaikki kaverit, ja opettelin tuntemaan uudet luokkatoverit vuosina 1959-61 Savonlinnan lyseossa 5 – 6 luokilla. Sitten taas Imatralle ja heti aluksi kertaamaan 6. luokka. Lukio tuli siis suoritetuksi siellä vuosina 1961-64. Ainoita luokkatovereita, joihin on yhteyksiä, ovat kaverit Imatran koulusta. Tosin yksi on vielä mukana Tuupovaaran kansakoulun 1. luokalta. Härmistä ei ole jäänyt ketään tuttua eikä Savonlinnan koulusta. Kaikki noissa kouluissa samalla luokalla olleet jäivät sinne kouluun ja varmaan nytkin kiillottavat pulpetin penkkiä siellä takamuksillaan. No, otetaanhan nyt takaisin: Savonlinnasta on yksi FB-kaveri sentään. Luonnollista on, että luonteen mukaan joillakin ei ole haluakaan pitää yhteyksiä ja joillakin taas on. Esimerkiksi minä en halua olla yhteydessä kehenkään Kajaanin lyseossa samoilla luokilla olleisiin. Tunne lienee heidän puolelta samanlainen. Olin Kajaanin lyseossa niin raskaasti koulukiusattu, että jopa opettajakunta joutui siihen kiinnittämään huomiota. Muissa kouluissa ei vastaavan tasoista vainoamista ollut. Tosin Imatran koulussa yhden kahjun ainainen tervehtiminen kävi sanoilla ”koulumme ainoa basso”, joka, kuten kiusaukset yleensä, ei pitänyt paikkaansa. En ollut basso ja vaikka olisin ollutkin, en ollut ainoa. Rauha hänen muistolleen.