Yleensä omaelämäkerrat ovat tylsää luettavaa: tarinan kertoja korostaa itseään ja erinomaisuuttaan paljon unohtaen. Eräs tylsimmistä lukemistani on Edwin Linkomiehen kertomus jatkosodan ajalta – Vaikea aika – jossa hän kirjoittaa olleensa Suomen politiikan kannalta aivan ratkaisevassa ja päätöksiä tekevässä kärjessä. Tyylin muistelmiinsa hän otti professuurinsa oppiaineesta: ”alea jacta est” ja ”tulin, näin ja voitin” – hän oli roomalaisen kirjallisuuden professori. Nykyään tuskin kukaan muistaa, että Linkomies oli pääministerinä vuosina 1943-44. Tylsyydestä ei voi syyttää Stephen Hawkingin puolison Jane Hawkingin vuonna 2014 kirjoittamaa yhdistettyä elämäkertaa ja sairaskertomusta. Noin 25 vuoden avioliitto päättyi eroon ja Stephen meni naimisiin hoitajansa kanssa, joka sekin liitto päättyi eroon..  Jane kertoo niin oman kuin Stephenin tarinan hyvin intiimisti – tarkoitan tässä henkisiä tunteita, enkä Pääministerin morsiamen -tyylisiä kuvauksi ruumiiden kanssakäymisistä.

Pahenevasta taudistaan huolimatta Hawking tunnetulla tavalla edistyi teoreettisen fysiikan alalla saavuttaen lopulta Lucas-professuuurin Cambridgessa – saman professuurin, jota oli pitänyt hallussaan Isaac Newton. Hawking palkittiin – voisiko sanoa – lukemattomilla palkinnoilla eri puolilla maailmaa. Hän on myös niiden harvojen joukossa, joka on saanut antaa nimensä astrofysiikan ilmiöihin: Hawkingin säteily on Stepehn Hawkingin ennustama säteily, jonka kautta musta aukko aionien kuluessa häviää säteillen tapahtumahorisontin takaa massaansa (jota ei aikaisemmin uskottu tapahtuvan). Suurena maalina Stephen Hawkingilla oli TOE eli Theory of everything, joka yhdellä selityksellä kattaisi kvanttielektrodynamiikan, painovoiman ja atomin ytimen maailman ilmiöt. Tällaisen kaiken kattavan teorian synnystä ei vielä tähän päivään mennessä olla varmoja, voiko sellaista edes tehdä. Värähtelevät teoreettiset säikeet ovat nyt päivän sana. Stephenin alkuaikoina vannottiin monien maailmojen teorian nimeen: sellainen teoria selittäisi esimerkiksi aalto-hiukkas-duaaliteetin: toisessa maailmassa hiukkanen jatkaisi hiukkasena, mutta toisessa elektromagneettisena aaltona. Hankaluutena on tietenkin se, että maailmoja pitäisi jatkuvasti syntyä joka hetki äärettömän paljon – ei edes Hilbertin avaruuksissa olisi sellaista maailmoilla mässäilyä.

Kirjassaan Jane kuvailee alkuaikojen suloisuutta, mutta sitten taivas alkaa vaivihkaa tummentua. Stephenin vanhemmat eivät hyväksy Janea Stephenin vaimoksi ja kohtelevat häntä alentuvasti. Jopa sitten, kun lapsia alkoi tulla, kysyi Stephenin äiti Janelta, onko lapsi varmasti Stephenin. Janella oli nimittäin pitkä ja lämmin suhde – ei fyysinen – hänen ihailemaansa mieheen ja perheen ystävään.

Stephenin maine kasvoi kohisten ja rahaakin alkoi tulla. Pian ei riittänytkään Janen huolenpito Stephenistä – hän ei esimerkiksi pystynyt itse syömään jne. Tarvittiin ympärivuorokautisia hoitajia. Rahoitus siihen löytyi lopulta USA:sta, jossa eräs säätiö alkoi maksaa hoitajien kulut. Sairauden edistyessä ja lapsien lisääntyessä tarvittiin Stephenin kongressi- ym. matkoille lopulta kokonainen seurue, kun Stephen joutui käyttämään pyörätuolia: pari hoitajaa, joskus lääkäri, sihteeri, Stephenin puheen tulkitsija ja vielä joku assistentti plus Jane ja kolme pientä lasta.

Stephen oli lopulta niin haluttu, että esim. California Institute of Technology (CALTEC) kustannuksista piittaamatta halusi Stephenin vuodeksi Kaliforniaan luennoimaan ja tekemään tutkimusta perheineen ja hoitajineen: kaikki maksettaisiin. Stephen kävikin siellä useamman kerran seurueensa kanssa. Hauskoja kuvauksia kirjassa on tapaamisesta Kuningattaren kanssa, kun Stephen sai korkean kunniamerkin jne.

Kustannukset jatkuvasta ympärivuorokautisesta vieraasta työvoimasta olivat kovat. Jane ei voinut omistautua kokonaan Stephenin hoitamiseen, koska hänellä itsellään oli akateeminen ura tähtäimessä, Eron syistä voi yksi olla se, että teoreettisen fysiikan nero Stephen avoimesti halveksi Janen tutkimuskohdetta: keskiaikainen rakkausrunous Espanjassa. Filosofian tohtoriksi Jane kuitenkin aiheestaan väitteli.

Stephenin vanhemmat olivat sitä mieltä, että Jane oli olemassa vain Stepheniä varten ja hänen piti itsensä unohtaen omistautua vain Stephenin hoitamiseen, mikä Janesta itsestään tuntui liian suurelta vaatimukselta. Stephenin vanhemmat kielsivät kokonaan Janen oikeuden omaan elämään. Tästä tulikin lopulta tragedia, kun Stephen rakastui yhteen hänen hoitajistaan, muutti pois kotoa ja aloitti uuden avioliiton hoitajansa kanssa (joka myös päättyi avioeroon). Janella oli lohtunaan Jonatan – urkuri ja orkesterinjohtaja Cambridgessä – joka oli myös perheen toiminnossa tiiviisti mukana. Kun Stephen oli ottanut eron, meni Jane Jonatanin kanssa naimisiin.

Kirjassa on paljon kärsimystä, mutta myös auvoisia hetkiä. Yhtenä kantavana bordunona on musiikki kaikissa muodoissaan. Stephen suuntautui Wagneriin, mutta Janella oli hiukan laajempi repertuaari – hän jopa harrasti yksinlaulua itsekin.

En enempää tee juonipaljastuksia – saman kuin yllä voi lukea Wikipediasta. Näin kielen harrastajalle kirja oli hyvä kokemus; niin paljon arkiaskareita ja vauvanhoitoa siinä käsiteltiin: chaise longue = leposohva, brim = lastenvaunut, constipation = ummetus, baby window = erkkeri, midwife = kätilö, diaper = vauvan aippa, baby formula = vauvanmaitoseos, creche = päiväkoti, catch zz situation = a dilemma or difficult circumstance from which there is no escape because of mutually conflicting or dependent conditions.

Erään työkaverini kanssa tuli ammoin puhetta Stephen Hawkingista. Kaverilta ei puuttunut näyttelijän lahjoja, Niinpä hän esitti sketsin, kuinka Hawking – silloin jo hyvin arvostettu – tekee työtänsä. Sketsi: Hawking istuu pyörätuolissaan – kollegatiedemies tulee kysymään jostakin ongelmasta, että onko näin. Stephen nyökkää, joten asia on ratkaistu ja kollega painuu matkoihinsa. Edellisen sketsin hän ihan vakavissaan esitti. Hän oli katsonut ilmeisesti televisiosta kahden minuutin pätkän, ja osasi sen perusteella tehdä analyysin maailman huipun koko elämäntyöstä ja saavutuksista ja teoreettisen fysiikan harrastamisesta. Samaisen hepun kanssa tuli joskus puhetta tieteellisestä metodista. Yritin jotenkin väärin todistella, että tieteellinen tulos (lainaus Richard Feynmanilta) ”on paras tulos, jota ei vielä ole todistettu vääräksi” ja vielä lisäsin ilmeisesti löylyä kiukaalle sanomalla, että ”tieteellinen lopputulos ei koskaan lopullinen ja absoluuttinen”. Siihen yliopiston käynyt, mutta tieteellisestä metodista tietämätön työkaverini sanoi: ”tiede sanoo aina viimeisen sanan ja on olevinaan 100 prosenttisesti oikeassa”.  Kun yritin argumentoida, että juuri noin ei tieteellisesti tuotettua lopputulosta voida määritellä, alkoi työkaverini papukaijamaisesti toistamaan hyväksi havaittua lausettaan välittämättä mitään mitä sanoin tai ottamatta minun sanomisiini mitään kantaa. Kun huomasin keskustelevani automaattisen papukaijan kanssa, lopetin aiheen ja menin kahvitilaan jäämättä havainnoimaan, toisteliko tämä itsensä naurettavaksi tehnyt työkaverini ulkoa opetellutta lausettaan hamaan töistä lähtöön saakka.

Janen ja Stephenin suhdetta pohtiessa ja Stephenin ja hänen vanhempiensa vaatimusta Janelle uhrautua miehensä palvelijaksi tuli mieleeni aivan toisesta ympäristöstä hiukan vastaava. Ylioppilaaksitulon jossakin vuosijuhlassa luokkatoverini itseään ja menestyneisyyttään esitellessä kertoi – ilmeisesti omasta mielestään ylpeydenaiheena – ettei hänen vaimonsa tarvitse käydä töissä niin kauan kuin lapsia on kotona. Siis tämä miesurho tunnusti, että hän varastaa vaimoltaan ainakin puolet hänen henkilökohtaisesta elämästään monen vuoden aikana, estämällä hänen työssäkäyntinsä. Vaikka kuinka olisi ollut yhteisestä sopimuksesta, tuntui tämän kaverin lausahdus niin tomppelimaiselta, että monet silmiään pyöritellen katselivat toisiaan. Tämän miehen paikka olisi ollut 1930-luvulla Saksassa, jossa naisille piti riittää ”Kinder, Küche und Kirche”. Niin hyvin sanonta upposi, että vielä 25 vuotta tapahtuman jälkeen muutama muukin muisti tämä pöyristyttävän tuulahduksen menneiltä vuosisadoilta. Tietäen tämän lausunnon esittäjän vaimon koulutuksen, hänelläkin olisi ollut heti ammatillinen ura aivan selvänä edessään ja paljon mahdollisuuksia lisäopintoihinkin. Ilmeisesti lausujalle ei koskaan tullut selviämään, kuinka läpeensä ihmissuhteita ja ihmisyyttä ymmärtämättömänä ja loukkaavana häntä pidettiin.

Jane Hawkingin kirjoittaman kirjan – Travelling Infinity – perusteella on tehty myös elokuva (jota en ole nähnyt). Kirja itsessään oli niin mielenkiintoinen, että malttamattomana odotin, milloin lukemista vain pääsisi jatkamaan (eläkeläisen aika on tunnetusti tiukalla). Kirjan kieli ei ole pahinta Oxfordin yliopistotasoista englantia (jossa etsimällä etsitään vaikeita sanoja ja sanontoja), vaan noin keskivaikeaa englantia, joten siittä vaan.

Jos talojen korjaukset, remontoinnit ja puutarhanhoidon olisi Jane jättänyt kuvaamatta, olisi kirjasta tullut noin kolmanneksen ohuempi. Nyt minä ainakin terveellisesti näin, että juuri tuolla alueella minulla on paljon sanastossa puutteita – kirjan koskien aihetta Large Hadron Collider voin lukea melkein kokonaan ilman sanakirjaa, mutta en Jane Hawkingin kirjaa.