Isäni Arvi Pärssinen ja äitini Sylvi Kuisma menivät naimisiin  kesällä 1931. Siihen päättyi äitini arkkitehtuurin opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa. Hän ehti kuitenkin suorittaa ns. pikkudiplomin, eräänlaisen tutkinnon puolivälietapin. Talven 1931-32 hän asui kotonaan Inkilässä, Päivölässä.

13. 1. 1932 syntyi Päivölään isäni ja äitini ensimmäinen, esikoinen, Aarno-veli.

Siihen aikaan kaikille valmistuneille papeille oli heti töitä. Äiti-Sylvi kuvailee (noin vuonna 1987) kevättä 1932 heidän yhteiselämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Äitini tuli 23-vuotiaaksi helmikuussa 1932. Hänen uransa papinrouvana kesti samoin seuraavat 23 vuotta. Korpiselkään muutto oli tarkalleen 20.6.1932. Äitini tekstiä:

Papiksi vihkimisen jälkeen nuoret kandidaatit joutuivat eri puolille Wiipurin hiippakuntaa. Muistelen, että heidän piti myös viipyä omassa hiippakunnassaan ainakin kaksi seuraavaa vuotta. Koska nyt Arvi oli ainoa perheellinen, hän sai päältä valita mielestään parhaan paikan. Hän valitsi virkapaikakseen Korpiselän, joka oli niin itsenäinen paikka kuin olla voi. Virallisesti hänen toiminimensä oli ”Soanlahden seurakunnan virallinen apulainen Korpiselässä”.

Niin aloitimme ensimmäisen pappilamme asuttamisen. Se sijaitsi aivan Ägläjärvelle menevän maantien varrella, ehkä vain kolmisen metriä tiestä. Toisella puolella tietä oli Murasen – sittemmin Vilokkisen kahvila, josta melkein aina kuului ”Aallokko, aallokko kutsuu”, tai muita Jori Malmstenin lauluja. Tietysti sähköä ei ollut, öljylampuilla ja kynttilöillä piti tulla toimeen. Samassa pihassa pappilan kanssa oli kirkko, valkeaksi maalattu korkeakattoinen rakennus

Minä en oikeastaan ollut tottunut järjestelmälliseen kodinhoitoon enkä taloustyöhön enkä osannutkaan paljon mitään. Heikko alle nelikuukautinen vauva tuotti minulle vaivaa, sillä hän oli alkanut valvoa ja itkeskellä öisin. Tunsin kohta itseni onnettomaksi. Soitin puhelimella usein kotiin Inkilään ja itkin melkein joka päivä. Ikävöin pois Korpiselän yksinäisyydestä ja oudoista oloista.

Ihmiset olivat ystävällisiä ja välittömiä, joskin heidän puhetapansa erosi meikäläisestä. Kun emännät tulivat istumaan pappilan keittiöön, ja kysyin jotain heidän miehistään, tuli usein vastaukseksi: ”Ite” jäi kottii tai ”Ite” on siellä ja siellä. Mies oli siis ite. Mutta kun satuin kysymään naisten nimiä, tuli vastaukseksi esim: ”minä oon Purmotar, Rautiitar, Jeskatar jne.”. Se oli naisten tyttönimi. Erikoisesti piti kysyä, jos tahtoi saada aviopuolisolta saadun nimen kuulla. Eräs rippikoulupoika tuli väliajalla syömään eväitään keittiöömme. Kysyin, missä hän on kortteeria. – ”Pihassa”, oli vastaus. Vasta uudelleen kysyessäni – eihän hän ollut tehnyt majaansa meidän pihaamme -, kävi ilmi, että ”piha” tarkoitti kotia.

Arvista tuli korpiselkäläisille oikein mieleinen pappi. Häntä pyydettiin pitäjän ulkopuolellekin toimituksiin. Niinpä Tuupovaaran kirkonkylästä suurrikas Eino Vatanen tuli häntä hakemaan poikansa ristiäisiin. Eivät tahtoneet omaa kirkkoherraansa Antti Hakalaa kutsua, koska tämä ylihurskaana körttiläisenä kuulemma kirosi kauhiast. Einon rouva oli kirvulainen, Saara Rantalainen tyttönimeltään. Arvi siis kastoi Kyösti Vatasen, joka nyt asuu vielä siellä Rekivaarassa. [IP:n huom.: ja asuu nytkin, v. 2015]

Mieleen on jäänyt Liikemiesten Lähetysseuran matkasaarnaaja Korpiselän aikanamme, iso korsto ja suuriääninen. Alusta asti tunsin suurta vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Kierreltyään joitakin päiviä Arvin kanssa Korpiselän perukoita, hän siirtyi Ilomantsiin, ja ilmeisesti siellä jälleen pappiloiden täysihoitoon. Sitten hän katosi.

Karalista oli kotoisin seurakuntalaisemme Iisakki Turunen, unissasaarnaaja. Hänkin oli meillä pari yönseutua. Kun hän oli nukahtanut, hän alkoi kohta kovalla äänellä kerrata raamatun kertomuksia. Naapureitakin tuli meille sitä kuulemaan.

Minulla oli ikävä siellä korpipitäjässä. Kirkonkylä oli pieni ja köyhä. Lisäksi oli se pula-aika niinä vuosina. Kerjäläisiä ei käynyt, mutta jo sekin, että mökkiläiset niin kovin mielellään tarjottelivat pikkutyttöjään lapsenpiioiksi vaikka ruokapalkasta, teki ikävän vaikutuksen.

Sylvi Pärssisen muistikuvat Pyhäjärveltä hänen kirjaaminaan vuonna 1979: Keväällä 1936 Arvi pääsi Pyhäjärven kappalaisen virkaan. Siellä oli mukavaa. Puutarhassakin oli kasveja niin että vertasin sitä paratiisin puutarhaan. Kohta keväällä tultuamme koko puutarhan nurmen peitti sininen suolemmikkimatto, perennat kukkivat keväästä lähtien, omenapuita, päärynäpuita, vieläpä luumu- ja pähkinäpuita oli runsaasti, ja sinä kesänä tuli kaikkiin runsaasti hedelmiä. Eräskin kaneliomenapuu antoi 300 kiloa. Omenia vietiin aivan pilkkahinnalla myytäväksi Viipuriin. Säilöimme myös kaikella tavalla, ja varsinkin valtavan suuret talviomenat säilyivät aina jouluun saakka, mutta silloin olimmekin jo Tuupovaarassa. Arvista oli tullut kirkkoherra, ja muuttaessamme syksyllä 1936 Tuupovaaraan hän oli hiippakunnan nuorin kirkkoherra 29-vuotiaana. Etelään piti jättää ihanat Pyhäjärven Yläpappila ja eteläiset rehevät Pyhäjärven rannat, joilla kasvoivat lehmukset, tammet, vaahterat, pähkinäpuut ja aluskasvillisuutena ruohot, jota Pohjois-Karjalassa olivat tuntemattomia. Järven kirkkaat aallot vyöryivät melkein saarettomalta ulapalta valkealle hiekkarannalle, ja matalaa oli ainakin sadan metrin päässä rannasta.

Sitten alkoi elämä Tuupovaaran pappilassa v. 1936, ja jo tullessani oli neljäs vauva alulla. Helena syntyi toukokuun 25 pnä 1937. Ja Raunon ja Helenan välillä oli yksi epäonnistunut yritys

Arvoitukseksi jää, mikä kiire oli hakea Pyhäjärven kappalaisen virkaa, kun Arvi Pärssinen samanaikaisesti oli jo hakenut Tuupovaaran kirkkoherraksi. Ehkä yhtenä pontimena oli päästä kotipitäjän kirkon saarnastuoliin. Olisihan se ollut jotain lampuotilan pojanpojalta. Tiettävästi Korpiselällä ei tapahtunut mitään erikoisempaa Arvi Pärssisen yksityis- eikä julkisessa elämässä. Ainoa, mihin piispa joutui puuttumaan, oli Arvin into käännyttää ortodokseja luterilaisuuteen, siis toisen valtiokirkon parista toisen helmaan. Pyhäjärvellä viisihenkinen perhe vietti vain viisi kuukautta,  30.4. – 1.10.1936, siirtyäkseen sitten Tuupovaaraan. Kappalaisen virka oli Korpiselkään nähden hyvin alisteinen. Rovasti Wiika johti seurakuntaa.

Jostakin syystä Pyhäjärven ajalta ei ole tallessa yhtään kirjettä. Eräs  tapaus pitää kuitenkin mainita. Arvi Pärssisen äiti Helena (s,. Torikka) kuoli 3.8.1932, juuri silloin kuin Arvi oli aloittanut viranhoidon Korpiselässä. Arvi ei jostakin syystä mennyt äitinsä hautajaisiin ensinkään. Tästä olivat muut sisarukset ja hänen isänsä enemmän kuin pahoillaan. Arvin veljen Simon poika Pertti ei tiedä, mikä oli syynä tähän. Ehkä oireena voi mainita, että Arvi Pärssinen ei mainitse kolmen vuoden aikana lukioaikaisissa monissa päiväkirjavihkosissaan kertaakaan äitiä – äiti-sanaa ei niistä löydy, vaikka viittauksia isään (ukkoon), veljiin ja sisareen on runsaastikin. Arvi ei tullut  äitinsä perunkirjoitukseen 30.5.1936, vaikka asui jo silloin Pyhäjärvellä, vaan kävi erikseen allekirjoittamassa paperin. Perinnön hän kyllä otti vastaan. Perintö oli suhteellisen suuri, koska osittain sen turvin voitiin myöhemmin (1954) vielä suunnitella vanhuuden paikan ostamista Päijänteen rannalta.

Sylvi-äitimme mielestä Pyhäjärven aika päättyi liian pian ja edessä oli paluu taas tuulisen mäen päälle rakennettuun pappilaan Tuupovaarassa lokakuun alussa 1936. Siellä perhe viettäisi seuraavat 18 vuotta.

Voltaire fiktiivisessä novellissaan Candide kertoo professori Panglossin suulla, että nenä on tehty ihmisen päähän, jotta silmälasit pysyisivät ylhäällä. Samaa panglossimaisuutta seuraten voin minäkin sanoa, että Pärssiset muuttivat Tuupovaaraan, jotta syntymäpaikakseni tulisi Tuupovaara.