Huumoria on niin monenlaista, mutta otetaan nyt päälajeiksi tässä yhteydessä vakava huumori, tehty huumori ja tahaton huumori. Kun puhutaan musiikista, on huumori siellä jossakin joskus, ja joskus jopa etualalla. Huumoria musiikissa on tehty sekä musiikissa edistyneille ja vähemmän edistyneille. Vähemmän edistyneillä tarkoitan tässä yhteydessä niitä, jotka eivät ole tuskin koskaan vaivautuneet hiukan tutkimaan, mitä oikeastaan kuulevat – nämä ovat niitä sateenkaaren ihailijoita, jotka eivät haluakaan tietää, mistä sateenkaari tulee. Musiikkia voi aivan hyvin kuunnella ilman että tietää yhtään mitään sävellyksistä, soittimista tai soittajista.

Niinpä musiikillista huumoria viljelevän täytyy tietää yleisönsä vastaanottotaso – muuten vähemmän tietävä yleisö esimerkiksi kuuntelee kuoleman vakavana Haydn Capricciota C-duuri, joka pohjautuu kansanlauluun, jossa sanat menevät suurin piirtein; ”Sian kastroimiseen tarvitaan kahdeksan salvajaa”.

Siis on musiikillista huumoria, jonka ymmärtämiseksi ei tarvitse olla muusikko ja sitten hauskaa musiikkia, jonka hauskuuden ymmärtämiseksi pitää lukea Knut Jeppesenin oppikirja Kontrapunkt.

Monesti hauskat esitykset tarvitsevat muutakin kuin musiikin, että yleisö tietäisi, että nyt on hauskaa. Pieni poikkeus on Jon Deakin sävellys soolokontrabassolle Big Bad Wolf apology, jota vaihtelevasti esitetään joko normaalivarusteissa tai sitten susinaamari päässä, koska kyseessä on Isona pahan suden puolustuspuhe, ettei hän oikeastaan Aku Ankassa niitä porsaita jahdannutkaan, vaan se oli joku toinen samanniminen. Deakin teelmä kyllä toimii ilman susihattuakin ja huumori on enemmän musiikissa kuin hatussa: ymmärtämättömällekin tulee selväksi miten hauskoja ääniä kontrabassosta saa irti, kun sitä koputtelee tai sitten, kuinka kontrabassolla saa matkituksi suden ulvontaa (jota harva on luonnossa kuullut). Minulla oli hieno tilaisuus (kuten imatralaisillakin Konserttihobvissa) kuulla veljenpoikani Panun soittavan Espoon Sellossa kyseisen show-numeron virtuoosisesti ja vain susi-lippalakki rekvisiittana (Sellossa voi tosiaankin soittaa kontrabassoa). Google-yhdistelmällä ”Deak BB wolf apology” saa valita muutamista esityksistä mieleisensä.

Deakin sävellyksessä on ulkoinen esiintyminen ja musiikki huumorimielessä tasapainossa. Hauskuuden kuulee, vaikkei olisi soittaja näkyvissäkään. Youtubesta löytyy sitten kömpelömpiä yrityksiä, joissa huumori kaivetaan vain ulkoisista asioista, eikä itse musiikista.

Seuraavana on sitten muka-hauskat esitykset, joissa pelkästään ulkoisella esiintymisellä yritetään (ainaakin minun mielestäni turhaan) saada suupielet kohoamaan. Tällaisen esimerkin löysin erään – sinänsä taitavan – viulistin esittämänä, jossa viulua soitetaan jousi polvien tai selän takana ja viulum asento kuten sellolla jne., mutta kun musiikki ei tukenut esitystä, ei minua naurattanut yhtään.

Nyt tulee sitten vaikeampi laji: huumoria jonka vain asiantuntija tai oppinut amatööri tajuaa. Tällainen on Mozartin sävellys Ein musikalischer Spass, Tämä musiikillinen pila on aivan oikea sävellys, jossa on tehty huomattava määrä sävellysteknisiä virheitä niin kontrapunktissa, soinnutuksessa ja sävelkuluissa. Esimerkiksi teeman kuljetus kvinteissä on ehdottomasti huonoa kuultavaa, ja sellaiset raakataan heti aloittelevan säveltäjän teoksista. Sitten on tietenkin teeman kömpelö muuntelu ja kaiken  kuorruttaa arkkihölmö pääteema, joka toistuu muuntumattomana teoksen alusta loppuun. Onpa Mozart säveltänyt käyrätorville pienen  teemapätkän, jossa kuunnellaan, miltä kuullostas jos torvet olisivat laittaneet väärän lisäputken, jota tarvittiin käyrätorvissa siihen aikaan helpottamaan soittamista eri sävellajeissa, koska silloin ei käyrätorvissa ollut venttiileitä. Onneksi taas netistä löytyy selostettu versio, joss nuottiesimerkein kaivetaan näytille teoksen hienoudet, eli

”väärin sävelletty” kohdat.

Sitten on sävellyksiä, joissa on tahatonta huumoria, mitä säveltäjä ei ole tarkoittanut huumoriksi. Minulla on mielessä jo vuodelta noin 1967 Pendereckin Luukas passio (jossa lauloin kuorossa). Lähes pari tuntia lauletaan mitä kakofonisimpia sävelkulkuja ilman ainoatakaan puhdasta duuri- tai mollisointua, Sitten teos päättyy valtaisaan tutti-pauhuun ja D-duuri (?) sointuun. Tarvitsiko esittää kaksi tuntia teosta, ennen kuin duuri löytyi. Hyvin säästeliästä. Minua ainakin nauratti tuo kärsimysnäytelmä.

Varsinainen huumoriveikko oli Joseph Haydn Wienissä. Hänen koko tuotannossaan tuskin kovin vakavaa löytyy. Jopa Luominen oratoriosa voi kuulla, kuinka juuri äsken luodut hevoset hirnahtelevat iloisesti. Yliveto on tietenkin Haydn sinfonia nro 60, jonka viimeisessä osassa tulee keskeytys, kun orkesterin jouset alkavat viritellä aivan kuten konsertin alussa ja sitten meno jatkuu ikään  kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Haydn sävelsi muihinkin sinfonioihinsa kaikenlaista: ainakin sinfonia ”mit dem Paukenschlag”  ei tarvitse paljonkaan huumorintajuista kuulijaa: siinä patarumpujen soittaja nuokkuu koko sinfonian ajan patterinsa takana, ja ainoa kohokohta on pamauttaa rummuistaan yksi

ainoa pamaus sinfonian lopuksi. Easy money.

Lähes nykyaikaankin sopii huumoria. Charles Ives Amerikassa oli erikoistunut mitä erikoisimpiin ratkaisuihin: esimerkiksi hänen orkesterisävellyksessään Telttakokous kuullaan ensin hartausmusiikkia teltasta, joihon sitten sekaantuu ohikulkeva torvisoittokunta, jolla ei suinkaan ole Herra mielessänsä. Ivesin Concorde-pianosonaatti on hiukan erikoinen: pianisti soittaa pitkään ja hartaasti, mutta kolmessa viimeisessä tahdissa tulee mukaan viulisti, joka soittaa alakuloisen laskevan melodian yhden kerran, eikä sitten mitään muuta.

Huumoriksi aiottu on joskus tehty aika robustistikin. Em. Mozartin kappaleessa on käyrätorville (kolme) tehty pitkä trilli kullekin onmalle oktaavialalleen yhdessä sävelessä: siis toistetaan samaa säveltä nopeasti. Kun venttiileitä ei ollut, niin trilli piti tehdä huulilla ja kielellä. Lyhyt trilli kyllä menee huomaamatta ohi, vaikkei aivan nappiin kieli pelaisi, mutta kun trillin kesto on 9 tahtia, tulee siinä taatusti aika kömpelyyksiä soittajille, mikä oli Mozartin tarkoituskin (trillillä ei tuossa paikassa ole sinänsä mitään funktiota).

Ilkeä säveltäjä oli myös Erik Bergman. Hän oli 12-säveljärjestelmän uranuurtajia Suomessa. Eräässä tällä tekniikalla tehdyssä yksinlaulussa kaikki väärät sävelet voidaan antaa anteeksi tai jäävät peräti huomaamatta, mutta ei lopussa. Kaiken kakofonian laulamisen jälkeen laulajan piti etsiä cis-nuotti ilman mitään apuja pianosta tai edes läheisistä soinnuista. Siinä ei vielä mitään, mutta kun laulaja on laulanut tuon cis-nuotin, tulee pianosta vihdoin sama cis. Jos laulajan sävelkorva vähänkin heittää, kuulee jokainen vähänkin musikaalinen eron välittömästi. Milläs korjaat, kun jo laulat viimeistä nuottia ja se on väärin. Tulee silloin lähes sama tunnelma kuin minulle noin vuonna 1963, kun Ilkka Pietiläinen aloitti laulun Taas kakki kauniit muistot, kuuntelematta aloitusääntä ja tietenkin aivan väärästä sävellajista. Siinähän ei olisi tietenkään ollut, mitään, mutta Ilkka veti laulun aloittamastaan sävellajista ja säestäjä yritti soittaa jotakin mahdollisimman hiljaa.

Sitten on vielä mustaa huumoria. Oskar Merikanto teksi sävellyksen Muunnelmia Ukko-Noa melodiasta. Vitsi on siinä, ettei lukuisissa osissa ole yhtään muunnelmaa tuosta laulusta, vaan vain erilaisia säestyskuvioita tunnettua melodiaa vasten. Ei  siis yhtään muunnelmaa.+