Yleensä ottaen olen rehellinen ja kerron asioista, niin kuin ne on. Pari kertaa olen kuitenkin haksahtanut ja kertonut asioista, miten ne eivät ole. Nämä eivät kuitenkaan tiettävästi ole aiheuttaneet vahinkoa kenenkään terveydelle eikä edes henkiselle hyvinvoinnille. Minua kyllä nolottaa, mutta kerron nyt kuitenkin nämä hirveimmät haksahdukset. Lievempiä on vielä varastossa.

Koska minulla oli vakaa vitsan (ja joskus remminkin) paukuttama vakaumus, että totta pitää puhua, niiin valehteleminen oli aika riskaabelia. Valehtelin vuonna 1952 että en ollut polttanut tupakkaa (7-vuotias) ollessani parturissa suntio Ronkaisella. Isäni ei uskonut, vaan antoi remmillä takamuksiin niin että tuntui. En minäkään uskonut, etten ollut polttanut, koska olin polttanut Jymyä käärittynä sanomalehteen. Poskisavuja vain – vasta kuusi vuotta myöhemmin aloin pilata keuhkojani syvään hengitten tupakan savuja. Nyt taas olen seitsemän vuotta ollut iliman keuhkojeni pilluuta (kuten savolaiset sanovat – vaimoni on syntyperäinen paljasjalakainen savolainen Kuopiosta).

Tämä oli nyt lievimpiä valehteluja: housut alas, remmiä, ja kirkkoon kuulemaan saarnapöntöstä samaisen isän vakuutteluja, että Jeesus kyllä pelastaa. Minua ei Jeesus pelastanut miltään selkäsaunalta, vaikka kuinka rukoilin. Kidutus vietiin loppuun säällisessä ajassa kuin vähemmän syntisen kiirastuli. Onneksi selkäsaunaa suorittaessaan ei isä hokenut mitään valistavaa, että ”kylläjumalasinuavielärankaisee” ja ikuisesti. Selkäsauna oli helpompi, mutta oli vaikeaa seuraavana aamuna suhtautua tähän vihaa ja rakasta isään jälkimmäisellä tavalla. Isälleni hakkaamiset eivät jääneet mieleen, vaan hän myhemmin ihmetteli, kun lapset eivät niin halajanetkaan hänen seuraansa. Hakkaaminen loppui vasta sitten, kun hakattavat olivat niin vahvoja, että olisivat voineet hakata hakkaajansa. Tämän piinallisen paukuttelun paljaille kakalta haiseville (vessapaperi oli vielä arkkeina roikkumassa rautalangasta) takamuksille jäi aivan unohduksiin isältäni myös muiden poikien suhteen. Tytöt eivät saaneet remmiä vaan pelkästään tukkapöllyä.

Vasta tuon johdannon jälkeen voin käydä käsiksi aiheeseeni tarkemmin. Kuten kouluaineissa yleensä, tässäkin pitää olla johdanto, käsittely ja loppulause. Siksi sain ylioppilaskirjoituksessa ainekirjoituksessa vain approbaturin kirjoitettuani koko kouluajan kiitettäviä tarinoi yhdeksän vuoden ajan. Mutta kuten kiitospäivää odottavan kalkkunan tapauksessa, menneiden päivien menestys ja auvo ei takaa tämän päivän auvoisuutta. Kalkkuna sitten kiitospäivänä on hiljaisena monessa ruokapöydässä. En tiedä, unohtuiko ylioppilasaineestani alku- vai loppulause, vai ehkä käsittely jotenkin onduleerasi.

Ensimmäinen valhe oli hallusinaatio. 8-vuotiaana minut oli viisaasti sirretty Tuupovaaran Härmiin kansakouluun kolmannelle luokalle suoraan kirkonkylän koulun ensimmäiseltä luokalta. Varmaankaan Härmin oppilaiden joukossa en erottunut sen enempää voitokseni kuin tappioksenikaan ummehtuneille tuville haisevasta joukosta, mutta minä oli vuotta pienempi. Se tietenkin harmitti. Olisi pitänyt olla viisi senttiä pitempi. Minä oli lähes aina lyhin.

Minun koulumatkani oli viisi kilometriä. Usein sain kulkea matkan äitini polkupyörän tarakalla, mutta aika usein yksin. Loppumatka koululle päin oli noin pari kilometriä pelottavaa metsätietä pitkin. Tiesin, että metsissä piileskeli ensiksikin avaruusolentoja, jotka halusivat nimenomaan minut turistiseuraksi muutaman vuoden matkalle siriukseen ja sitten karhuja, jotka halusivat minut lounaakseen. Kumapaakaan (kuten tämän myötä jo huomasitte) en tavannut. Vähäisestäni koostani huolimatta halusin tietenkin päteä – kukapa ei. Kun yhtenä syysaamuna tulin alakoulun pihaan, aloin kehua, että minäpä näin ilveksen puussa. Kuvailin tarkkaan ilveksen. Kummastuksekseni aikuisempi väki ei lainkaan innostunut havainnoistani, vaan alkoi ihmetellä. minkähänlainen se ilves oli. Nyt jälkeenpäin täytyy sanoa, että ilves puussa on todellinen harvinaisuus. Se on maaeläin ja sen lounaat löytyy maasta. Miksi se kiipeäisi puihin, joissa ei ollut mitään.

Valitettavasti tämän tunnustukseni lisäksi on olemassa äitini dokumentti. Niin, mitään ilvestä ei ollut -vain mahtaillessani olin keksinyt näkyni – tekihän se (tai olisi tehnyt) minusta aika vahvan metsämiehen.

Äitini Sylvi kirjeessään omalle äidilleen, Helena Kuismalle, kirjoittaa 8.11.1953: Ilmo kertoi aikaisemmin nähneensä koulumatkalla ilveksen. Nyt häntä suututtaa kun Härmin setä kyselee joskus, että oliko sillä ilveksellä pitkä häntä. Siellä on juoksulaiskissa metsässä.

Seuraava valetta piti odottaa vain noin kolme vuotta. Olimme muuttaneet Kajaaniin ja minun piti käydä erään tutu luona jollakin asialla (en muista muuta kuin että tuttu asui Kajaanijoen rannalla kerrostalossa Koivukosken voimalan vieressä). Ensimmäinen (ei valehteluun liittyvät) tapahtui, kun menin arkana kyselemään jotain kouluasiaa ja ovella tiedustelin ”onko emäntä kotona”. Nolotti hirveästi: eihän kaupunkilaisessa kerrostalossa voinut olle emäntä, vaan ainoastaan rouva.

Se toinen kerta: oli nuohonnut Kajaanin rautatieasemalla pitkään katsellen vaihtoveturin kulkua. Rupesin myöhemmin kehumaan: ”pääsin muuten veturin kyytiin”. Tämähän oli aivan potaskaa. Kuka veturinkuljettaja olisi ottanut kierosilmäisen kymmenvuotiaan huvikseen veturin kyytiin. Lisäksi se oli kielletteyä ainakin vielä 2010-luvulla. Veturissa sai matkustaa vain asiaankuuluvia henkilöitä. En tietenkään koskaan päässyt veturin kyytiin. Mutta halua olisi ollut.