En nyt ala muistelemaan aivan kaikkia rikoksia, joita olen tehnyt tai joiden kohteena olen ollut. Minun tekemiä on kuitenkin vähemmän kuin minuun kohdistuvia, joka sitten Gehennaan tuomitulla otetaan lieventävänä asianhaarana huomioon, kun säädetään kärsimyksen pituutta ja liekin kuumuutta ennen taivasastumista.

Ensimmäisen tekoni, joka täyttää rikoksen tunnusmerkit, voin huoleti tunnustaa, koska 65 vuotta on jo vanhentanut sen aikaisen tekoni. Minä olin noin 10-vuotias ja kuulin vappuna 1955, että mukavasti saisi pientä karkkirahaa, jos möisin vappumerkkejä hyvään tarkoitukseen. Tarkoitusta en enää muista, mutta tilasin nivaskan merkkejä. Niitä sitten myin innokkaasti. Ehkä kolme kappaletta sain myydyksi ja rahaa 30 markkaa (vanhoja mummon markkoja, joilla olisi saanut kaupasta ostettua kaksi lakritsipiippua – minun favoriittejäni). Merkkien saannin yhteydessä olin saanut myös ohjeet, minne rahat olisi pitänyt tilittää. Nimenomaan olisi, koska se osuus tästä merkkiaktista minulta unohtui. Merkkikauppias ei kkuitenkaan unohtanut, vaan lähestyi minua harvinaisella minulle nimeltä osoitetulla kirjeellä, jonka pääasiallinen sisältö oli ”missä rahat”. Rahat olivat tietenkin niiden kahden lakritsipiipun muodossa minun vatsassani. Hiukan säikähdin, mutta sitten ajattelin, että antaa asian olla, kun minulla kerran ei ole mitään tilitettävää. Sen verran nolo olin, että kätkin kirjeen äitini koulun kivijalkaan Vuottolahdessa. Siellä se olisi vieläkin, mutta vanhan hirsisen koulun tilalle rakennettiin betoninen laatikko. Lieköhän vanhan koulun purkaja ihmetellyt, mitä kymmenen vuotta vanha karhukirje tekee koulun kivijalassa. Keräysvoittovaroilla oli jokin hyvä tarkoitus: ehkä keuhkotautisten lasten kesäsiirtolan ylläpito kaukana asutuista seuduista, mutta sitä tarkoitusta en tosiaan enää muista ensinkään. Antakaa kuitenkin, te oletetut autettavat, anteeksi minun lakritsipiippujen himoni. Jos olisin saanut myydyksi kuusi merkkiä, olisin varmastai antanut ainakin kolmesta rahat tuohon hyvään tarkoitukseen.

Rikoksen kohteeksi olen joutunut montakin kertaa ja aivan varmasti ilman omaa syytä. Yleensä rikollisten kohteena ovat olleet minun polkupyöräni. Ensimmäisen varasti pitkäkyntinen Pitänmäeltä Helsingistä. Ajelin Leppävaarasta vuonna 1970 serkkuni luokse, ja kun pyörässäni ei ollut lukkoa, jäi se siihen kerrostalon kylkeen nojalleen (keskellä päivää). Serkkuni säesti pianolla ja minä lauloin. Harjoituksen alla oli Schubertin laulu Forelli. Joku sitä pyörääni oli sitten tarvinnut, - und eh ist es gedacht - minä sain kävelläa reippaasti kolme kilometriä Pitäjänmäeltä Leppävaaraan. En tehnyt rikosilmoitusta – ne ovat polkupyörien suhteen aika tarpeettomia. Samalla suunnalla tapahtui toinen häviö. Kivenlahdessa ei ollut kirjastoa – Soukassa oli. Ajelin Soukkaan palauttamaan kirjaa ja jätin pyöräni lukitsematta kirjaston eteen noin pariksi minuutiksi. Kun olin lähdössä ajamaan, olikin pyörä hävinnyt. Tämä pyörä oli siitä mainio, että olin maalannut sen postiauton väriseksi ja siinä oli automaattivaihde: kun nopeus kasvoi, niin automaattisesti tuli hitaampi vainhde päälle. Olin todella pahoillani, mutta pyörää en enää koskaan nähnyt.

Positiivistakin pyörien varastamisen kanssa on tapahtunut. Kun ostimme muutama vuosi sitten uudet pyörät, huomattiin, että meillä onkin kolme tarpeetonta kulkupeliä. No, ei muuta kun kaikkien renkaat täyteen ja ajettiin ne tuonne Järvelän aseman pyörätelineeseen. Jätettiin ne siihen lukitsemattomina. Ja, voila, kahden päivänä päästä olivat kaikki kolme pyörää hävinneet, eikä meidän tarvinnut viedä niitä romutettavaksi. Pyörät olivat sen verran oudon merkkisiä, että ne olisi helposti erottanut, jos vastaan olisivat tulleet. Kuitenkaan en Järvelässä ikinä tavannut ko. pyöriä. Pyörisivätköhän ne nykyään jossakin eteläisemmässä naapurimaassamme?

Mystinen katoaminen tapahtui, kun noin 13 vuotta sitten remontoimme keittiötämme. Vanha jääkaappi jouti pois ja kuskattiin se meille tilatulle vaihtolavalle kaatopaikalle vietäväksi. Ei mennyt kuin tunti, niin jääkaappi oli hävinnyt lavalta. Kasakka vie kaiken, mikä ei ole kiinni.

Rikokset ja rikolliset kiinnostavat määrättyä osaa ihmisistä. Tätä testasin Helsingin kaupungin liikennelaitoksen sinisessä bussissa joskus vuonna 1966, kun matkustin sillä siskoni kanssa Maunulaan. Kysyin kovalla äänellä siskoltani: ”Milloin veljesi pääsi vankilasta?”. Kaikki päät kääntyivät meitä kohti.