Bart D. Ehrman: The Triumph of Christianity. How a forbidden religion swept the world.

Vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Bart D. Ehrman paneutuu siihen, miksi ja miten kristinuskosta onnistui tulemaan Rooman valtionuskonto ja niin lyhyessä ajassa, kun lähtökohtana oli vuonna 60 noin tuhat tai puolitoistatuhatta käännynnäistä. Rooman valtakunnassa oli silloin noin kolmisenkymmentä miljoonaa asukasta. Minun tietoni kristinuskon leviämisestä ennen tuon kirjan lukemista olivat aivan hajanaisia ja suurelta osalta vääriä. Lähinnä väärä ajatus oli, että sitten kun Constantinus oli keisarina ottanut kristinopin uskonnokseen, kaikki oli enemmän tai vähemmän selvää edistystä vuosisadasta toiseen.

Alkukristittyjen ensimmäinen lähetyssaarnaaja oli Paavali. Hän kiersi teltantekijänä ja nahkatyöläisenä ympäri itäistä Välimerta ja saarnasi. Joukkokääntymisiä – siis tuhannet muuttivat saman tien ajatustapaansa – tuskin tapahtui, sanoo Ehrman. Riitti vähittäinen mutta silti eksponentiaalinen kasvu muutaman vuosisadan ajan. Vuonna 150 kristittyjä oli noin 30000 eli noin 0,1% koko väestöstä. Vuonna 312 heitä oli noin neljä miljoonaa ja viimein lähes kaikki väki vuonna 400, eli noin 25 – 35 miljoonaa. Jeesushan ei mitään kirkkoja perustanut – hänelle riitti juutalaisuus, vaan Paavali. Lähetyssaarnaaminen tai yleensä uskonnosta propagoiminen oli aivan tavatonta antiikin aikaan. Ei pakanoilla tai Rooman jumalien palvojilla ollut lähetyssaarnaajia yhtään. Kristityt toivat mukanaan yhteiskuntaan tämän aivan uuden tavan.

Ehrman mainitsee, että sellaista käsitettä kuin pakana ei antiikin aikoina oikeastaan ollut. Samoin kun puhutaan roomalaisen ”kääntymisestä kristityksi, niin mitähän sillä tarkoitetaan. Ei Jupiterin ym. roomalaisten jumalten palvominen ollut uskonto. Jumalia palvottiin, mutta takana ei ollut sellaista teologiaa kuin juutalaisilla. Kolmiyhteinen jumala – käsitteenä vaikeasti tajuttava – tuli vasta myöhemmin. Oli myös Jupiterin palvojilla joitakin käsityksiä siitä, että jumalten takana olisi vielä yksi suurempi jumaluus. Kolmiyhteys piti saada aikaiseksi, että kristityt olisivat voineet sanoa olevansa yhden jumalan palvelijoita, kun tosiasiassa niitä teologian mukaan olisi ollut vain yksi.

Roomalaiset kutsuivat kristittyjä ateisteiksi, koska kristityt kielsivät muiden kuin oman jumalansa olemassaolon. Roomalainen monijumalainen pakanuus oli suvaitsevainen – jokainen sai tuoda temppeliin mieleisensä jumalankuvan eikä toisten jumaluuksien palvojia vainottu. Ei roomalaisille kuitenkaan jumalankuva merkinnyt jumalaa: se oli vain jumalan symboli. (Toisin on vielä nykyään intialaisessa hindulaisuudessa: temppelin seinällä oli turisteja varten ärhäkkä teksti: ”It is strictly forbidden photographing of deities in the shrine”. Siis temppelin jumalankuvat olivat itse jumalia, eivätkä symboleja.

Ajoittaisia vainoja kristityt kokivat milloin minkin keisarin aikana. Sitten tuli Constantinus, joka katsoi parhaaksi ruveta kristityksi. Constantinuksen kääntymyksen aitoudesta väitellään vieläkin. Ne jotka väittävät, ettei kääntymys ollut todellista, vetävät esiin Constantinuksen toimet. Hän murhautti veljenpoikansa, ettei keisarinkruunulla olisi liikaa tavoittelijoita. Vaimokin lyhennettiin päätä lyhyemmäksi hänen muhinoituaan perheen ottopojan kanssa. Että sellainen moraali. Kun kruununperillisiä oli noin kymmenen, niin valintaa helpottaakseen ainakin kahdeksan murhattiin. Constantinus totesi, ettei kannettu vesi kaivossa pysy – ei kannattanut väkipakolla joukkoja käännyttää, vaan suostutellen – vain siten saatiin pysyviä muutoksia aikaan.

Rooman keisarit ihmettelivät kristinuskon leviämistä. Kristityille oli ominaista huolehtiminen seurakunnasta, niin köyhistä kuin sairaistakin. Tämä houkutteli varsinkin heikommassa asemassa olevien kääntymistä kristityiksi. Tämän huomasivat myös pakanahistorioitsijat, jotka havaitsivat tässä pilkan aiheen huomaamatta, että se olikin uskon vahvuus.

Sitten kun kristityt lopulta pääsivät valtaan, nähtiin, että kristillisyys ei tuonut armeliaisuutta vihollisia kohtaan, vaikka Jeesuksen oppi tässä kohti oli selvä. Pikemminkin kävi niin, että kristilliset helvetin kuvaukset antoivat oivat ohjeet, miten vääräuskoisia voi kiduttaa. Lievimmästä päästä lienee ollut sulan lyijyn valuttaminen uhrin kurkkuun.

Aikoinaan kauhistelimme talibanien tuhoamisvimmaa kohteena muinaiset jumalankuvat ja patsaat. Paljon pahemmaksi eivät jääneet kristityt, jotka esimerkiksi Egyptin Alexandriassa tuhosivat mitä taidokkaimmat pakanatemppelit ja valoivat niiden kullat omiin tarkoituksiinsa. Kuitenkaan valtakunnan tasolla ei tälläista täystuhoa oltu määrätty, vaan tapahtumia johdettiin paikallisesti.

Paavalin kristinuskon leviämiselle elintärkeitä lähetysretkiä ei Ehrman paljon kuvaile. Niistä on kuvaus Raamatussa kohdassa Apostolien teot. Kuitenkin täytyy ajatella Ehrmanin ja muidenkin pohjalta, että Paavalin esiintyminen Ateenassa ei suinkaan saanut aikaan massakääntymistä vaan massarähäkän. Ateenalaiset ottivat huumorin kannalta, että joku kuollut saattaisi herätä takaisin elämään. Niinpä Paavalin retkien kuvailija ei paljon Ateenan puhetilaisuudesta retostele, vaan painaa asian villaisella. Paavali oli oppimaton (mutta kuitenkin kirjoitus- ja lukutaitoinen), joka ateenalaisten sen aikaisten filosofien mielestä puhui lähinnä naurettavuuksia kuin viisauksia. Kuitenkin tämä naurettavuus voitti pian koko Rooman valtakunnan Skotlannista Palestiinaan ja Germaniasta Gallin kautta Palestiinaan ja Turkkiin. Eikä vain tilapäisesti, vaan esimerkiksi Constantinopolissa kristinusko vallitsi tuhat vuotta, kunnes vihdoin ottomaanit ottivat omansa.

Kuuluisassa Nikean kirkolliskokouksessa (keisarin kutsusta) sen aikaiset piispat betonoivat kristinuskon muutamaan lauseeseen, jota nykyään sanotaan uskontunnustukseksi. Tunnustushan se ei ole, vaan hyökkäys kaikkea kristinuskon valtalinjasta poikkeavaa vastaan. Nikean kirkolliskokouksen aikaan heitä olivat areiolaiset, joitten oppia ei saatu sulautettua mitenkään yhteen valtalinjan kanssa. Areiolaiset eivät suinkaan hävittyään uskon sisällön kuvailussa, hävinneet mihinkään. Heidän perillisiä ovat nykyään läheisesti jehovan todistajat.  Kyse oli yhdestä i-kirjaimesta, joka kreikkalaiset kutsuivat nimellä iota. Asian voisi kiteyttää siten, että oliko Jeesus samaa substanssia Jumalan kanssa vai oliko hän sama kuin jumala. Kreikan sanat ovat homoousias (samaa substanssia) vai homoiousias (vai samanlainen). Pienemmistäkin asioista kuin iotasta voi riidan saada aikaiseksi. Vaikka oli kyse vain yhdestä kirjaimesta, oli loppujen lopuksi kyse siitä, kumpi sai jäädä henkiin.