Kesäni 1954 Vuolijoella

Olimme jo Vuolijoella, kun äitini päätti hoitaa minun kierot silmäni lopullisesti oikoiseen kirurgin avustuksella. Matkustimme elokuussa Joensuun keskussairaalaan (linja-autolla Kajaaniin, junalla Kuopioon ja pikalinja-autolla Joensuuhun), jossa minun silmäni leikattiin ja minut nukutettiin eetterillä – tietysti ensin nukutettiin. Erityisesti muistan Outokummun tienoilla olleet huonot tiet, ne järvien välitse puikkelehtivat. Yhtä huonoon kuntoon ne jäivät, koska kun 1980-luvun alussa kävin samoilla paikoilla, niissä oli luultavasta samalta ajalta periytyneet nimismiehenkiharat. Nukuttaminen ei ollut niin pahaa kuin kylvettäminen. Ennen kuin pääsi sairaalaan vaatteisiin, piti olla vannassa kylvetettävänä. Kylvettäjänä oli naispuolinen henkilö. Hävettelin kovasti, mutta kai näin sairaalassa piti olla. Potilasvaatteet olivat harmaita, ja niissä oli naru, jonka sai aika äkkiä auki, jos siinä vaatteessa ollut potilas tarvitsi muutakin hoitoa kuin pastilleja. Sairaalassa haisi samoilta desinfioimisaineilta kuin silloin kauan sitten (vuosi sitten) Tuupovaarassa, kun kaikkia pistettiin neulalla, joka sisälsi tuberkuloosin estävää ainetta. Monta vuotta sen jälkeen alkoi tuntua kipeältä heti kun sen hajunkin tunsin. Nyt (23.3.2009) kun joskus (harvoin) vaimoni puristelee minulta finnejä niskasta kuin puberteetti-ikäiseltä, haju on sama. Sen tuotteen markkinointinimi on NeoAmisept. Minulla oli paha olo (siis  vuonna 1954) seuraavan päivän ja oksensin, vaikka huoneeni oli 11:ssa kerroksessa, josta oli mitä mainioimmat näkymät Niiralaan meneviin ja sieltä tuleviin juniin. (Ilomantsin rata oli vasta rakenteilla, mutta muut junat kulkivat höyryllä.) Ruoka, se mikä pysyi vatsassa, maistui lääkkeelle. Taksissa lentokentälle näin kaiken kahtena. Sitten lennettiin DC-3:lla Joensuusta Kuopioon Rissalaan, ja sitten junalla Kuopiosta Kajaaniin ja linja-autolla Vuolijoelle. Se oli elämäni toinen lentomatka. Kolmas matka yhdentoista vuoden päästä onkin lento USA:han. Silmäni olivat veriset monta viikkoa leikkauksen jälkeen. En pelännyt lentokoneessa yhtään kun en paljon mitään nähnytkään.  Silmieni leikkaajan nimi oli Katavisto. Hänen veljensä opetti sittemmin minulle voimistelua Kajaanissa.

Vuolijoella aloitin viimeisen kansakouluvuoteni kirkonkylän kansakoulussa. Kaikki meni niin kauan hyvin, kun siskoni riiasi opettajani kanssa. Kun välit kylmenivät heidän kesken, minuunkin alettiin tunnilla kiinnittää enemmän huomiota. Sain veistosta kuutosen. Kiitokseksi siitä kävimme soittamassa pirunviulua opettajan ikkunan alla veljeni Eliaksen kanssa. Jos joku ei tiedä, niin pirunviulu on lanka joka asetetaan kohteen luokse johonkin kaikuisaan paikkaan, esimerkiksi ikkunan pokaan. Sitten tarvitaan hartsia, jolla varsinainen soittokohta turvallisen etäisyyden päästä kohteesta hartsataan. Kun hartsikohtaa veti kuivalla korkinpalalla sai aikaan omituisen naukuvan äänen, joka outoudessaan olisi saanut kuolleetkin luulemaan ylösnousemuksen alkaneen. Syyspimeällä sitä kiinnijäämisen riskin pienentämiseksi harrastettiin. Asiantuntijana toimi siis veljeni Elias.

Kesä meni minulta vähän arkaillessa ja katsellessa samanikäisiä arvuutellen, nuoko ne nyt kouluun minun kanssa tulevat. Vuolijoen rannat olivat lähellä ja pääsin usein Oulujärven hiekkarannoille kalareissuille. Kahlata sai pitkät matkat, ennen kuin pääsi kunnolla uimaan. Oulujärven vesi oli aika saasteista, kun Otanmäen kaivoksen jätevedet ja Kajaani Oy:n sellunkeiton jätteet päästettiin sumeilematta ja puhdistamatta järveen.

Koulun alettua sain hyvän kaverin Tuomo Saarelaisesta, jonka isä oli Kajaani-yhtiön hommissa. Hänellä oli käytössään jopa rautainen iso venekin, Kajaani Oy:n omistama, jolla tehtiin retki läheiseen Käkisaareen marjastamaan. Retkestä muistan sen että minulla oli nälkä: oliko minulla evästä ensinkään, en muista, mutta muut matkalaiset antoivat omistaan niin etten ihan kuollut. Tuomon kanssa pelattiin shakkia. Tuomo oli minua vuotta vanhempi, koska minä olin hypännyt sen toisen luokan yli ja melkein aina voitti. Kävimme joskus Otanmäessäkin pyörillä – kymmenen kilometrin päässä. Menimme taksikoppiin pelaamaan shakkia – minut voitti joku ns. neljän siirron koulumatilla. Kyllä nolotti. Tuomon kanssa rakensimme majan Vuolijoen toiselle puolelle – vähän huteran, mutta tukikohta kuitenkin. Sitten perustimme komeanimisen Hirvi-seuran. Tarkoitus ei ollut ampua hirviä, vaan keksiä jotensakin miehekäs nimi konglomeraatille. Hirvi-seuran salaisia papereita säilytettiin puulaatikossa syrjäisen ladon parrulattian alla. Muuta toimintaa seuralla ei ollut. Tuomo oli vähän edellä minua seksuaalisuudessa ja yritti väittää, että naisiin työnnettiin pili ja vielä että naiset tykkäsivät sellaisesta ja menivät sitten tainnoksiin. En uskonut ensinkään Tuomon juttuja.

Kirkossa käynti ei minulle enää ollut pakollista, joten välttelin sitä niin paljon kuin mahdollista. Kanttorilassa sen sijaan kävin usein pelaamassa ”fortunaa” kanttorin tyttöjen kanssa. Kanttori oli jo suuremmat taiteelliset tavoitteensa haudannut ja keskittynyt hiljaiseen ryyppäämiseen, jonka vain sitten sunnuntait ja muut arvokkaammat tilaisuudet keskeyttivät muutamiksi tunneiksi, ja usein eivät silloinkaan: turpea alahuuli pullistui ja uruista tulivat tarpeelliset sävelet ja kotona odottava pettymyksen peittävä ryyppy ryyditti palveluksen mitäänsanomattomuuden.

Suurtapaus oli veljeni Raunon Lapin retki serkkunsa Sepen kanssa. Siinä vasta oli jotain: lähteä omin voimin polkupyörällä Kilpisjärvelle. Tosin olin jo ihaillut hänen tekemäänsä matkaa Punkaharjulle ja Joroisiin Tuupovaarasta. Mutta oli sentään Lappi toista. Rauno kirjoitti retkestä laajahkon tarinana, joka on myös tässä kertomuksessa.

Sain siis huonoimman numeroni kansakoulussa, kuutosen. Se tuli veistosta. Ei kerta kaikkiaan luonnistanut kaikkien vehkeiden kanssa puun muotoileminen. Eikä sitten myöhemminkään. Ainut puutyö jota vanhempana  harrastin meidän Rantasalmen vuokramökillämme, oli puiden haaliminen metsästä ja niiden pilkkominen saunaan ja takkaan kelpaaviksi  tai nuotioon. En edes muista mitä minulla kansakoulussa jäi tekemättä, ehkä joku vuoden kestävä projekti: kapusta.

Kauhein asia Vuolijoella mitä minulle tapahtui, sen voisi M.O.T. esittää ohjelmassaan, nimittäin minun toimiminen lapsityövoimana. Arvi Pärssinen ahnehti isomman kalansaaliin kuin nykyään hänen kovin pieneksi käynyt perheensä jaksoi syödä ja pakotti minut polkupyörän selässä ja kontti minun selässäni kulkemaan kylillä ja myymään ylijäämän. Hauki oli kalliimpi, ahvenet halvempia. Jotain sain myydyksikin, mutta kyllä hävetti. Kalat olivat kontissa sellaisenaan ja mukana oli puntarikin. Jotain 300 markkaa hauki ja muut roskakalat 200. En muista saaneeni myyntiprovisiota, koska niin monet kesäpäivän kuluessa vähän jo haiskahtavat kalat sain tuoda takaisin. Ei ollut monella rahaa ostaa. Työttömyystyöt käynnistyivät yleensä vasta talvella. Oulujärven vesi sai luultavasti kalatkin haisemaan jo tuoreeltaan rikkihapolle.

Minun ainoa kesäni, jonka kokonaisena vietin Vuolijoella, meni edelleenkin pelätessä. Tällä kertaa pelkäsin lentäviä lautasia. Niistä oli kaikenlaisia juttuja lehdissä, kuinka ne Yhdysvalloissa olivat kaapanneet lukuisia ihmisiä vastentahtoiselle lentomatkalle ja palauttaneet sitten takaisin puolikahjuina. Luultavasti lentävien lautasten juttuja kertovat olivat kuitenkin jo valmiiksi kahjuja. Kun Vuolijoen pappilan keittiön ovesta astuin ulos, tarkkailin silmä (se ainut näkevä silmäni) kovana taivasta, olisiko siellä lähestymässä lentokyytiä tarjoava lautanen. Pilvet ovat nyt siitä omituisia, että jos jotain niissä haluaa nähdä, niin näkee. Niinpä navetan takana muodostuva hento cumulus-pilvi sai pian teknologian kehityksessä meitä paljon edellä olevan kulkupelin muodon ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun pilvi hajosi, voin huokaista helpotuksesta ja alkaa tarkkailla seuraavaa epäilyttävän näköistä muodostelmaa. (Navetassa ei ollut muuta kuin polttopuita toisessa päässä ja toisessa päässä se huussi). Tähtien tuike illalla oli vielä hankalampaa, kun kerta kaikkiaan tähdet tuikkivat aina, kun ilmassa on joko pölyä tai jääkiteitä. Epäilyttävät tähdet kiinnittivät huomioni pitkäksi aikaa: oliko tuo liikkunut, ja liikkuuko koko ajan, ja minuako tulevat hakemaan. Jotenkin olin suhteuttanut asian niin, etteivät ne olleet yleensä Suomen silloisesta nelimiljoonaisesta väestä kiinnostuneet, vaan pelkästään minusta. Tosin en pystynyt järkeilemään, mitä etua niille oletetuille olisi juuri minusta, kansakoulun neljäsluokkalaisesta. Ehkäpä pelko lentäviin oli seurausta Arvin ja Sylvin riidoista, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan: pelätään jotain ja otetaan ”pars pro toto”, jota sitten voi todella pelätä.