Sylvi Pärssisen muistelmia, kirjoitettu toukokuussa 1972 Unter-Pettnaussa, Itävallassa

[Nämä katkelmat ovat ensimmäiset luonnokset hänen muistelmiinsa, lopullinen teksti on noin vuodelta 1986.]

Ensimmäinen automatka. Isä oli remseä kaikessa, ja kun syksyllä 1916 muutettiin takaisin Inkilään, matkustimme autolla. En oikein muista, millainen auto se oli, mutta kovasti se haisi ja kaikki hevoset pelkäsivät sitä. Eräässä ylämäessä sivuutettavan hevosen takia autonkuljettajan piti pysäyttää, ja silloin hän haukkui ankarin sanoin hevosmiehen.

Kun me lapset kuulimme, että Lankisen Katri paistoi pullaa, niin me kaikki juoksimme heille ja Katri leikkasi jokaiselle palan pullaa.

Minä kävin kansakoulua, sain ruokatunnilla syödä sitä pohjaanpalanutta vesivelliä tai pahentuneista silakoista tehtyä keittoa ja lauloin hienoa laulua ”Nyt kesän viime kukka”.

Mutta kevätpuolella 1919 isä myi taas kaikki ja me muutimme Kaukolan Koverilaan, josta oli ostettu jälleen hiukan suurempi talo kalustoineen. Sen entinen omistaja oli ollut joku venäläinen. Tuvassa olivat pitkät keltaiset satiiniverhot, joihin oli maalattu punaisia koukeroita. Se kesä oli ihana meille lapsille. Toukokuussa saimme vielä pikkuveljen, joka oli oikein soma ja herttainen. Nyt meitä lapsia oli kuusi. Isä jatkoi halko- ja maakauppojaan. En muista, että hän koskaan olisi tehnyt maatöitä, vaikka tittelinä kirjoitti aina ”maanviljelijä, liikemies”. Koulunkäynti jatkui Einolla ja minulla Koverilassa, mutta kesken lukuvuotta isä muutti jälleen Inkilään, ja tällä kertaa menimme vielä suurempaan taloon Laurilaan, aivan aseman vierelle. Talo mahtoi olla kylän komeimpia. Palvelijoita oli nyt usein kaksi naista ja renki lisäksi. Pihanurmikko oli kaunis saunioineen ja tatar-kasveineen. Muistan, miten suurta nautintoa minulle tuotti katsella niitä aivan pieniä pihatatarin kukkia, joita samassa varressa lehtien tyvissä saattoi olla mitä hienoimpia erilaisia valkean- punaisen vivahteisia. Kuvittelin, millaisia ne olisivat, jos ne olisivat oikein suuria. Näihin aikoihin aloitin oppikoulun, ensin hassusti kotiopettajattaren johdolla, mutta meitä oli koko kuusi oppilasta. Matkustimme toverini Ailin kanssa joka päivä Inkilästä Hiitolaan sen opettajan luo junassa. Kerran junassa istui meitä vastapäätä kaksi hienoa herraa, jotka narrasivat minut piirtämään toisesta kuvan, koska minulla oli yleensä aina tapana piirrellä. Piirsin, ja vieras otti sen itselleen ja kiitteli minua. Toinen sanoi, että ettepä arvaakaan, kenestä olet kuvan piirtänyt. Tämä setä on Topeliuksen tyttärenpoika ja hänen nimensä on [Mikael Nyberg]”. Toisen kerran satuin vahingossa kotoa ottamaan kankaiseen eväslaukkuuni raa’an kananmunan keitetyn asemesta, ja se särkyi junassa. Kyllä minulla oli noloa. Mutta nyt oltiin jo tulossa isoiksi, ja ajan tavan mukaan minulla oli luettavana salaisia kirjoja. Riihen kivijalassa johon aurinko mukavasti päivisin paistoi, oli minulla mm. kaamea ”Mestauskirveen alla vihityt” eli ”Kuningatar Dragan rakkausseikkailut”. Sinne pistäydyin lukemaan. Ja minä luinkin tavattoman paljon. Isä oli innokas ostamaan kirjoja, ennen muuta sellaiset suuret sarjat kuin ”Maailman historia”, ”Maapallon eläimistö”, ”Tietosanakirjat”, joka oli alkanut ilmestyä joskus ennen vuotta 1918, lakikirjoja, koska isä oli innokas käräjämies ja sellainen omatekoinen asianajaja, niin kuin siihen aikaan maalla oli tapana. Tuskinpa yksiäkään käräjiä meni ilman että isällä ei olisi ollut sinne asiaa – toisten asioita. Mamma oli sidottanut monta vuosikertaa ”Kodin Kuvastoja”, mutta ne hän säilytti piironkinsa laatikossa, antaen meille vain pyynnöstä luettavaksi, että ne säilyisivät hyvinä. Mamma harrasti kaunokirjallisuutta isän tietokirjallisuuden sijasta. Hän osti myös meille lapsille joka jouluksi hyviä kirjoja, kuten Juhani Ahon, Santeri Ivalon ym. teoksi. Eino sai seikkailukirjoja kuten Tarzanit, Monte Criston kreivin, Kolme muskettisoturia jne. Me tytöt saimme muodissaolevia tyttöromaaneja.

Oli kylmä syksyinen iltapäivä, kun me Ailin kanssa tuntien loputtua odotimme Hiitolan asemalla junaa. Käkisalmessa olivat olleet markkinat, ja asemalla oli paljon ihmisiä, juopuneita siivottomia maalaisia, mustalaisia m. Meitä paleli ja väsytti. Aili oli rohkea ja sanoi, että menisimme toisen luokan odotussaliin. Niinpä me varovasti pujahdimme toisen luokan puolelle, jossa pöydilläkin olivat liinat. Istuimme hiljaa oven vieruspöydän viereen. Silloin ravintolan emäntä kurkisti luukustaan ja sanoi äkäisesti: ”Mittä te sinne tulitte, menkkä kolmannen luokan puolelle!” Häpeissämme palasimme sinne tupakansavuun, syljeskelevien ja juovuksissa olevien miesten sekaan, kunnes juna vihdoin tuli. Tämä tapaus on lähtemättömästi pysynyt mielessäni, myös katsellessani pieniä arkoja oppilasressukkojani. Kunpa en olisi loukannut kenenkään heidän ihmisarvoaan ja masentanut heitä, olen usein ajatellut.

Sotien jälkeen [1. maailmansota] oli ”puugulashien” edullinen aika. Isä joutui sotkeutumaan yhä enemmän asioissaan, joi entistä enemmän, eikä kieltolaki pystynyt sitä estämään. Pontikka ja ”virolainen” virtasivat, meillä kotona oli tavattoman ikävää isän juomisen takia, mutta rahaa riitti tavallisiin menoihin. Joka vuodenaikojen vaihteessa oli tapana matkustaa Viipuriin ostamaan uusia päällysvaatteita, mutta kaikki leningit valmisti kylän ompelija.  Viimeinen kodin vaihto vei meidät kauniiseen Päivölään Kuunjärven rannalle. Ja siitä lähtien kotona ei isä ryypännyt koskaan, vaan matkusti Viipuriin, jossa hotellissa vietti juovuksissa usein viikonkin ajan, tai rypi sitten jonkun hyvän ryyppytoverin seurassa, ilmestyäkseen eräänä aamuna vähin äänin kotiin, puhellen mammalle sävyisästi asioista mutta myös voihkien krapulatuskissaan. Yökaudet hän joskus valvoi kirjoituspöytänsä ääressä tehden laskelmiaan sekä piirrellen ja suunnitellen uusia rakennuksia. Päivölään muutettuamme mamma sai mieluisan harrastuksen. Hän alkoi kerätä kansantietoutta, sananlaskuja, runoja ym. ja oli vuosikymmeniä Sanakirjasäätiön, Suomalaisen tiedeakatemian ym. uskollinen avustaja. Neljä veljeäni olivat ahkeria. He hoitivat maanviljelyksen, ja myllyhommat, sillä uuden talon mukana olimme jälleen saaneet saman myllyn. Siihen lisäksi tuli sitten rakennetuksi vehnämylly. Minä ja sisareni Toini jatkoimme koulunkäyntiä Käkisalmen yhteiskoulussa.

Jatkettava on. Torstai 25.5.72. – Helena täyttää tänään 35 vuottaan. Koulussa oltiin niinkuin siihen aikaan oli maalaistalon tyttärillä tapana. Kannettiin kotoa eväät viikkoa varten, itse koetettiin hössätä jotain lämmintä ruokaa kaupunkiasunnossa, joskus saatiin kortteeritalosta jotain, mutta näistä vuosista jää mieleen tavaton pakettien raahaaminen kotoa sunnuntai-iltaisin, ensin junalle Inkilässä, sitten Käkisalmen asemalta usein kilometrinkin matkan. Väsytti, palelsi usein talvi-iltaisin, ja monta kertaa maanantain läksytkin saivat jäädä tekemättä. Pahinta oli yksinäisyyden ja epävarmuuden tunne. Aina tuntui koulussa, että toisilla oli kaikki niin paljon paremmin kuin minulla, toisilla oli seuraa enemmän, muodikkaampia vaatteita, tottumusta elämään enemmän. Miten suuriarvoista olisikaan ollut, jos olisin omistanut jonkin varttuneen ihmisen, vanhemman opettajan, sukulaisen tai jonkun, joka olisi ollut tukena, jolta olisi voinut kysyä neuvoa, ja joka olisi myös osannut neuvoa. Läksyissä – niissä minä kyllä tulin toimeen, jopa luokan parhaimpiin joskus lukeutuvana. Varsinkin matemaattiset aineet olivat minulle suurta huvia. Joskus kuitenkin tunneilla tuntui aivan hävettävältä, että minä aina – sananmukaisesti aina tiesin ja viittasin, vaikka luokassa saattoi muuten suuri enemmistö olla osaamatta. Hävetti todella nostaa käsi viittaamaan. Opettajamme tuntui pitävän melkein loukkauksena, että minä osasin matematiikkaa. Lukiossa ollessani minulla aina oli sellainen tunne, että se oli jotakin hävettävää. Opettaja ei koskaan antanut sanallakaan mitään tunnustusta, ei rohkaisua, ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että osasin. Kovin happamesti muistan hänen joskus sanoneen jakaessaan koepapereita: ”Kuismakin sai kiitettävän”, jolloin minä häveten sain paperini vastaanottaa. Olihan luokassa toisiakin, jotka kyllä olivat perillä matematiikasta. Sen sijaan kotona sekä isä että mamma olivat iloisia matematiikan numeroistani. Isä tutki ja tarkasteli todistusnumeroitani usein iltamyöhään istuessaan kirjoituspöytänsä vihreän lampun valossa. Lukioon tultuani sain myös ensimmäisen poikaystäväni. Miten toisenlaiset ovatkaan nykyään tavat nuorten ja koululaisten välisissä seurusteluissa. Kaikki on nyt paljon vapaampaa, rehellisempää ja avoimempaa. Silloin hävetti niin tavattomasti, jos oli ”rakastunut”, sitä piti niin tavattomasti salata, kaikessa oli jotain hävettävää, salattavaa, ja aina piti muistaa, mitä toiset sanovat ja elää sen mukaan. Oltiin niin tavattoman romanttisia, esikuvina olivat Amerikan filmitähdet, Mary Pickford, Colleen Moore, Constance Talmadge ja monet muut puhumattakaan sellaisista kuin Pola Negri, ja sankarien puolella olivat Ramon Novarro, Rudolf Valentino jne. Hassuja sankareita olivat Charles Chaplin, Harold Lloyd, Buster Keaton, ja kaikkien pikku ihastus Shirley Temple. Romanttisuutta tyrkyttivät myös haaveelliset kirjat, joita Runa, Courts-Mahler tuottivat kuin nauhalta. Sitten piti itseään tarkastella noiden esikuvien mukaan, ja aina piti koettaa ”att göra ett gott intryck” [”tehdä hyvä vaikutelma”]. Kaiken seurustelunkin leimasi tavaton arkuus, olkoonkin, että kuuluin siihen ns. sodanjälkeiseen villiin 20-luvun nuorisoon, jazzin, ”poikatytön”, polkkatukan kauteen, jolloin hameetkin kutistuivat sangen lyhyiksi. Kyllähän sentään mielessä pysyvät ensi suudelmat keväisillä salaisilla kävelyretkillä Käkisalmen ympäristössä, Laatokan rannoilla, romanttisissa porttikäytävissä tuoksuvien vihreiden vaahterain alla. Vihdoin koitti se kevät, jolloin koulu päästi meidät suojistaan, ja kaiken huippuna oli ylioppilaaksi tulo. Silloin oli jo aika varmaa, että tuleva puoliso oli luokkatoverien joukossa. Yhdessä ajelimme penkinpainajaiset, yhdessä otettiin vastaan kotikylän onnittelut tanssiaisineen. Ylioppilaskesä kului leikiten, tehtiin retkiä Kuunustaisen saariin, käytiin tansseissa, tehtiin kotitöitä, käveltiin Inkilän kauneilla kanervakankailla. Erittäin sopivasti vei parikilometrinen metsätie hänen kodistaan minun kotiini, joksi jäi koko nuoruuden ajaksi Päivölä. Ajan tavan mukaan kukaan ei ollut kesätöissä. Hän lähti jo kesällä asevelvollisuuttaan suorittamaan, minä suunnistin kesän loputtua Helsinkiin ja Polyteekin karsintakursseille. Ne läpäistyäni aloitin opiskelun arkkitehtiosastolla. Helsingissä kaikki oli erittäin outoa. Kainon maalaistytön oli totuttava nyt itsenäiseen elämään, eikä voi arvatakaan, miten vaikeaa se oli. Tosin opinnot alkoivat sujua verrattain hyvin, olivathan kaikki aineet juuri mieleni mukaisia. Mutta koko muu elämä, ravintoloissa syöminen, aina uusien ihmisten kanssa oleminen osakuntaelämässä – kaikki tuotti paljon vaivaa ja arka kun olin, en alussa osannut nauttia nuoren ylioppilaan elämästä. Kesällä tuli ystäväni pois sotaväestä, sekin kesä meni hupaisesti. Syksyllä hän tuli myös Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, mikä alan valinta oli minulle suuri yllätys. Kolmannella lukuvuodella menimme kihloihin, ja minä lopetin opiskeluni. Jäin olemaan kotonani ja valmistelin kapioitani. Ajat olivat tosin muuttuneet niin, että liikealalla esiintyi suuria vaikeuksia. Tuli 30-luvun vaikea pula-aika. Isäni puukaupat ja sen ohella valtava juominen veivät hänet turmioon, elimme suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Nurisin kovasti, kun en voinut valmistaa uuteen kotiini tulevaan pappilaan niin hyvää kuin olisin halunnut. Naimisiinmenomme jälkeenkin vietin vielä yhden talven kotonani, ja kun hän oli ennätysajassa suorittanut pappistutkintonsa, alkoi meille uusi aika erämaan pappilassa. Seurakunta oli laaja, pitäjänmatkat voivat olla 70 km. Väestöstä oli vain noin neljäsosa luterilaisia, muun väestönosan ollessa kr. katolisia. Näiden uskontokuntien välillä esiintyi siiihen aikaan suuria erimielisyyksiä – riitoja. Ensimmäiset vuodet siellä kaukana Pohjois-Karjalassa olivat ikävää aikaa. Lapsia syntyi joka vuosi. Näistä ajoista ei tee mieli muistella mitään. Ne ovat sellaisia vaikeita vuosia.

Unter-Pettnaussa