Helena Kuisman muistelmaa lapsuudestaan
[Koneella kirjoitetun kopio IP:n arkistossa, alkuperäinen lienee käsin kirjoitettu, mutta sen sijaintipaikasta ei ole tietoa.]
Kotoista elämää.
Muistelmani alkavat vähän ennen vuoden 1880 loppua.
1. Muistan vielä hyvin, mitä kirjoja oli lapsuuteni kodissa. Ne olivat: Kuvaraamattu, Virsikirja, Genoveeva, kuvallinen Ihmisen sydämen kirja. Koulukirjoja oli: Lasten raamattu, nykyinen Bibliahistoria, Lasten paras tavara, Katekismus, pakanalähetyslehti, joka oli haettava kirkon sakaristosta, Laulukirja maailman tapahtumista ja rakkauslauluja.
2. Äidilläni oli joka ilta tapana kun asetuttiin nukkumaan tiloille istua sängyssä ja lukea ulkoa iltarukoukset, meidän kolmen tytön oli tehtävä samoin, pantava kädet ristiin ja ääneen luettava äidin mukana. Tavalliset jokailtaiset luvut olivat: Isämeidän, Uskontunnustus, Herransiunaus, O sinä kaikkein armollisin, Vaivainen syntinen ja virrenvärssyjä loppumattomiin. Aamurukouksia ei pidetty. Kylärukouksia ei ollut muuten, jos ei joku kulkusaarnaaja käynyt kylässä.
3. Meillä ennen jokainen opetti lapsensa lukemaan, lisäoppia saivat pyhä- ja kiertokouluissa.
4. Sunnuntaina ei meillä tehty kuin välttämättömät työt. Kirkkoaikana ei meitä lapsia laskettu mihinkään kylälle, vaan oli luettava päivän epistola ja evankeliumi. Kyllä ennen kyselivät kirkkomiehiltä kirkon kuulumisia, kuka pappi saarnasi, kuka piti alttaripalveluksen ja mitä virsiä laulettiin, vieläpä arvostelivat papin saarnaa.
5. Minun lapsena ollessani kävivät kotiväkeni rippikirkossa kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Rippikirjoitus oli pitäjän tuvassa. Lauvantaina joku kylän ihminen meni kirkolle, jonka mukana laittoivat rippikirjoitukset. Sunnuntaiaamuna ajoi muu rippiväki hevosella kirkolle. Lähtiessä eivät syöneet mitään, vaan jotkut ottivat vähän evästä, jonka kirkolla ennen poislähtöä söivät. Lapsuuden kodissani oli vanhoja mummoja, joiden muistan rippikirkkoon lähtiessään pyytäneen toisiltaan anteeksi, ehkä johtui siitä, kun heillä oli tapana riidellä.
Jouluksi varattiin juhlaruokia samoin kuin nykyäänkin, vaikka ne olivat erilaisia. Ensin oli sian päästä keitetty aattolohko (perunasoppa), peruna- ja ryynipiiraita, ohraleipää, vehnästä, uunissa paistettua lihaa, (jota nykyään sanovat karjalanpaistiksi). Joulupäivänä keitettiin rusinasoppaa, vaikka eivät siihen aikaan osanneet syödä sitä, mutta maistelivat kumminkin. Aattoiltana saunan jälkeen tuotiin olkikupo sisään, siitä tehtiin ensin tähtiä ja kekoja, ne tehtiin siten, että taivutettiin olkia kaksinkerroin ja sidottiin taivutetulta puolelta kiinni, leikattiin latvat poikki, sidotulle puolelle pistettiin tikku, jolla pistettiin keko seinänrakoon. Samoin tehtiin tähti, vaan olet levitettiin ympyrälle. En tiedä, oliko keolla tarkoitus pyytää siunausta vuoden viljakasvulle ja tarkoittiko tähti Betlehemin tähteä. Loput olista levitettiin lattialle, jossa ne olivat yli uuden vuoden, mutta ei yli loppiaisen.
6. Paaston aikana elettiin meillä tavallista arkielämää ruuan sekä vaatteiden puolesta, mutta kiristorstaina äitini luki: ”Kiristorstaiehtoona asettui Jeesus pöytään syömään pääsiäislammasta” jne, samoin pitkänäperjantaina: ”Maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukenivat” jne. Me lapset kuunneltiin sitä henkeä pidätellen. Pääsiäislauvantaina teki isä meille lapsille kiikun, sitten saimme vapaasti kiikkua koko pääsiäispyhät. Kyllä kotini vanhat mummot sanoivat, että aurinko tanssii pääsiäisaamuna, mutta lieneekö sitä kukaan sen paremmin todesta ottanut.
Koivuja ei meillä käytetty juhannuksena ennen Karjalan radan rakentamista, vaan sen tavan toivat radan rakentajat muualta Suomesta, joka kumminkin jäi pysyväksi tavaksi. Lehtiä ei käytetty lattialla.
7. Äidilläni oli tapana leipoessa ja taikinan tyhjennettyä ripotella jauhoja taikinan pohjalle, tehdä risti jauhoihin ja sanoa: ”Jeesus siunaa”. Pellolle en muista mihinkään ristiä tehdyn.
8. Kylän luvuille, niinkuin meillä sanottiin, kuulutettiin aina kirkossa, missä piirissä kylänluvut pidettiin. Yhteen lukupiiriin kuului aina useampia kyliä, meilläkin kuului samaan lukupiiriin viisi kylää: Inkilä, Kuismala, Paksujalkala, Niukkala, Merola. Kirkossa kuulutettiin, missä kylässä, ja missä talossa lukuiset pidettiin. Ihmisiä saapuikin kuka jalkaisin, ken hevosella, niin että tupa oli tupaten täynnä ihmisiä. Papit, rovasti, kirkkoherra, lukkari ja suntio ajoivat hevosella kirkolta, jos ei lähellä entisessä kinkeripaikassa ollut tilaisuus yöpyä. Ennen toimitusta annettiin papeille kahvit, sen jälkeen asettuivat papit tuvan pitkän pöydän taakse ja pitivät rukoukset, sitte määräsi rovasti, kuka luettaa rippikoulussa kävijöitä, kuka syksyllä kouluun aikovia, kuka lapsia alle rippikouluiän. Rovasti jäi luettamaan ja kyselemään Raamatusta aikaihmisiä. Joskus sattui lukijalle pieniä kommelluksia, kerrottiin sellainenkin tapaus, että erästä vanhaa mummoa luetettaessa tuli Raamatussa kohta ”he menivät Jerusalemiin, jossa juutalaisten synägooga oli”. Vanhus kuitenkin luki: ”Jossa juutalaisten synnit koossa olivat”. Usea taas kun ei ollut selvillä lukutaidosta, valitti, ettei enää oikein näe lukea. Joka lukupiiristä valittiin kylänvanhin, jolta aina lukuisten lopussa kyseltiin kylän kuulumisia ja oliko kellään valittamista. Adam Kuisma Kuismalan kylästä oli useat vuodet kylänvanhimpana, hänellä oli aina jotain valittamista, missä talossa käytetään väkijuomia, missä tanssitaan ja pelataan korttia jne. Siitä eivät kyläläiset pitäneet ja kylänvanhin sai monta pilkkanimeä. Pappeja kestittiin kylänluvuissa niinkuin ”piispaa pappilassa” ja vieläpä talon sukulaisia ja ystäviä kestittiin.
9. Lapsuuden ajan mielivirsiäni oli useampiakin, mutta nyt uuden virsikäännöksen jälkeen ne ovat tulleet jollakin tavoin vieraiksi. Nykyiset mielivirteni ovat virsi 171, ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on”. Sen virren olivat Karjalan evakot omistaneet omaksi virrekseen, jota veisattiin useissa tilaisuuksissa. Toinen mielivirteni nykyään on virsi 600, ”Oi, Herra, jos mä matkamies maan lopulla matkaa nähdä sun saan”.
- - -
IP:n huomautus: Virren 600 on säveltänyt Sakari Topeliuksen tyttären poika ja Sortavalan seminaarin musiikin lehtori Mikael Nyberg. Hänet Sylvi Kuisma tapaa junassa matkustaessaan Käkisalmesta Inkilään. Sanat on runoillut Wilhelmi Malmivaara. Tätä virttä käytetään usein hautajaisvirtenä. Virsi on ensimmäisen kerran vuoden 1923 virsikirjassa.
Virren 171 sävelmä on Lapualta. Sanat ovat Antti Achreniuksen 1700-luvulta. Virsi tuli samoin vasta vuoden 1923 virsikirjaan. Nyt tietenkin herää ajatus, laulettiinko noita sävelmiä jo ennen vuotta 1900 muissa yhteyksissä. Samoinhan virsi ”Maa on niin kaunis … ” tuli vasta nykyisimpään virsikirjaan, vaikka oli suosittu jo kauan ennen virallistamista.
Helena Kuisman kirjoitus teol. tohtori V. K. Kuulialalle Kirvulaisista kirkkotavoista
Kirkkomatka
1. Rippikirkossa kävivät ennen tavallisesti kaksi kertaa vuodessa, syksyisin ja keväisin, mutta kerrotaan eräänkin mummon käyneen joka messussa, josta aikoinaan laitoin kertomuksen Suomalaisen Tiedeakatemian keräilytoimistoon. Lapsia käytettiin hyvin useasti kirkossa.
2. Jokainen laittoi parhaan puvun päälleen kirkolle lähtiessään, kukaan ei pitänyt tapanaan mennä vaatteita kylältä lainaamaan, sanottiinkin, että laiskat käyvät lainavaatteissa.
3. Kirkkoeväitä eivät aikaihmiset laittaneet, lapsille vähän ottivat tulomatkaa varten. Jos kuka meni jo lauvantaina kirkolle yöksi, se laittoi huivista nyytin, pani evääksi pari piirasta ja voita siihen ja sitoi kolkat solmuun.
4. Kirvussa ei luullakseni vakituisia kirkkoveneitä ollut ensinkään, koska maanteitä oli tiheään ja järvet olivat pieniä.
5. Inkilästä oli kirkolle matkaa maantietä myöten 10 kilometriä. Jalkaisin menijät olivat ensimmäisen kerran levänneet Leppuo-kalliol, se oli noin kolmen kilometrin päässä Inkilästä. Se oli suuri kiven järkäle, kolkka vähän maantien päällä, jota hevosella ajaen täytyi vähän kiertää. Toisen kerran lepäsivät Saarn-ojalla, puolimatkassa kirkolle. Vanha taru kertoo, että siinä on menneinä aikoina yli rajan saarnattu. Sitten likellä kirkkoa naiset laittoivat kengät jalkaansa, koska siihen saakka olivat kantaneet niitä käsissä ja kävelleet paljasjaloin.
6. Kihupyhiä vietettiin Kirvussa sekä rajapitäjissä tämän vuosisadan alkupuolella, vaan viime aikoina ne unohtuivat melkein kokonaan. Joka pitäjällä oli oma kihupyhänsä. Kirvulaisten oli juhannuksena, Räisälän Pyhän Kolminaisuuden sunnuntaina, toisten pitäjien kihuja en muista. Lieneekö kihuilla ollut muuta merkitystä kuin että oman sekä naapuripitäjien nuoret kerääntyivät kirkolle kihuamaan. Ajoivat hevosella pitkin kirkkomäkeä, mikä kiesikärryihin sopi. Hevoset vaahtosivat raskasta kuormaa vetäessä. Kirkossa ei moni nuori joutanut käymäänkään, vaan käveli pitkin kirkonmäkeä. Aivan samanlaista oli joka pitäjän kihuilla. Muita kauppiaita ei ollut kirkon ulkopuolella myymässä kuin Vehviläisen Liena omatekoisia makeita pullia myymässä ja Rinkel-Yrjö vesirinkeliä. Kirkkoterveiset sanottiin: ”Terveisii kirkost”, johon nuoret vastasivat: ”Kiitos”. Vanhat ihmiset sanoivat: ”Terve tuojal, toine lähettäjäl”.
Kirkko ja kirkonmäki.
Kirvun kirkon vaiheista kertoo maisteri Artur Siegberg kirjassaan ”Vuodet ovat vierineet”.
Kirkkotoimitukset.
1. Kirkkoon tultua ei polvistuttu, vaan kumarruttiin penkkiin ja vanhemmat ihmiset kumarsivat Jeesuksen nimeä mainittaessa, vaan en muista nuorten niin tehneen. Kirkkomenojen lopussa äitini myös kumartui penkkiin ja luki Herran siunauksen.
2. N.s. maalliset kuulutukset luettiin saarnastuolista aina saarnan jälkeen. Niitä olivat talvella lumen lapioiminen maantieltä, kesällä ravattaminen, aprakan kanto, henkikirjoitus, milloin alkavat käräjät ja milloin kylänluvut.
3. Lapsia kastettiin kirkon sakastissa, jos oli kylässä yhtaikaa useampi lapsi kastettava, niin haettiin pappi kotiin, jossa jokainen lapsi tuli samalla kastetuksi. Toiset toivat lapsensa kasteelle ainoastaan valkoiseen lakanaan kapaloituna, joillakin oli jo erikoinen kastemekko. Meidän kuusi lastamme ja 28 lastenlasta ovat kaikki kastettu samalla ristimekolla. Se onkin jo mielestäni historiallinen esine. Nyt on minulla jo kaksi lapsenlapsenlasta, siis neljäs polvi, he eivät enää halunneet käyttää vanhaa ristimekkoa, vaan aloittivat alusta.
4. Virsikirjoja ei pidetty kirkossa, vaan jokainen vei sen kirkkoon mennessään ja tullessaan toi kotiin. Lukkari istui lehterillä, vastapäätä alttaria ja hänellä oli musta taulu edessään, johon laittoi veisattavan virren numeron. Taulu oli kääntyvä, joten hän virsien välillä käänsi taulun ja muutti uudet virren numerot. Toinen taulu oli seinällä alttarin vasemmalla puolella, johon suntio kävi muuttamassa numerot. Urut tulivat Kirvun kirkkoon vuosisadan vaihteessa, en muista vuosilukua. Vanhat ihmiset kyllä sanoivat, etteivät kerkiä urkujen kanssa veisata, vaan jäävät aina jälelle.
5. Kirkossa oli miesten puoleisessa parvessa pojat ja naisten puoleisessa tytöt. Pojat pitivät joskus niin kovaa kolinaa rapuissa, että pappi kesken saarnan siitä kielsi. Sanoivatpa tapahtuneen sellaistakin, että eräs nainen nukkui saarnan aikana. Silloin pappi sanoi kovalla äänellä. ”Ylös, sinä joka makaat ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee”. Unet olivat kyllä silloin naiselta menneet.
6. Minun rippikouluaikanani luettiin Lutherin Vähää Katkismusta ja Lasten Raamattua (nyk Raamatunhistoria). Rippikoulua kävivät tytöt ja pojat eri aikoina, tytöt syksyllä ensin kaksi viikkoa, sitten pojat kaksi viikkoa ja samoin keväällä, mutta sitten päinvastoin, ensin pojat, sitten tytöt. Toisen lasten päästessä pois, jäivät tuhmimmat vielä joka päivä jälkeen päin suntion kanssa lukemaan n.s. munnikouluun, mutta kyllä niistäkin usea pääsi keväällä ehtoolliselle. Niin monta lasta tuli rippikouluun, kuinka monta papit kylänluvuilla määräsivät tulemaan. Minun rippi-isäni oli rovasti Ulrig Siegberg ja kirkkoherra Saarnio, oikein hyvin suhtautuivat jokaiseen.
7. En tiedä, miten kukin suhtautui uusiin suomennoksiin, mutta kotini vanhat mummot lukivat aina vanhaa virsikirjaa, vaikka uudet olivat jo käytännössä. Siihen aikaan kun ei vielä ollut Raamatun uutta käännöstä valmiina, vaan osia oli lähetetty papeille näytteeksi, toi vävyni, kirkkoherra, minulle nähtäväksi niitä ja kysyi, mitä pidän uudesta Raamatunkäännöksestä. Minun täytyi tunnustaa, että pidin vanhasta suomennoksesta enemmän, lieneekö johtunut siitä, että vanha oli tutumpaa.
Kirkon kello.
1. Kirkon kelloja ei Kirvussa ollut kuin yksi, se on nyt alueluovutuksen jälkeen siirretty Orimattilaan, joka on nyt kirvulaisten pääpitäjä, ja jota nykyään soitetaan vain kirvulaisia haudattaessa.
2. Meillä oli palkattu kellonsoittaja.
3. Äitini sanoi meille lapsena kirkonkellon soivan: Pouu, pouu, pouu, mutta venäjän kirkon kellot soivat: pilipali, pilipali, pouu.
4. Tunnen yhden kirkkoa koskevan arvoituksen: Riikinkukko rautaharja seisoo pyhällä maalla, pyhän pellon pientarella.
Hautaustavat.
1. Kotini vanhat mummot varasivat itselleen kuoluvaatteet ja niin kaikki vanhat ihmiset ennen tekivät, jotka vaatteet kuoltua sai laittaa ruumiin päälle. Vaatteet mitä ennen näin olivat mustat, samoin kuin eläessäkin. Kenkiä en kuullut kenenkään laittavan jalkaan, mutta sukat kyllä ja lapaset käteen. Miehille hattu päähän, naisille huivi. Eräälle meidän kylän rikkaalle isännälle laittoivat suuren sormuksen sormeen ja kellon taskuun, vielä ruumista kirkolle vietäessä vetivät kellon käyntiin.
Kun ihminen kuoli, häneltä pestiin yläruumis ja laitettiin kuoluvaatteet päälle, sitten haettiin yhteinen ruumislauta ja vainaja nostettiin sille. Sitten veisasivat jonkun ruumisvirren ja kantoivat riiheen, siellä myös veisasivat jonkun värssyn. Lapsivainajat vietiin vaateaittaan.
2. Meiltä Inkilästä oli kymmenen kilometriä kirkolle. Ennen vietiin vainajat hevoskyydillä sinne. Ensimmäiseen rekeen (tai kärryihin) nostettiin arkku, sen päälle istui hevosen ajaja ja laulaja, arkun jälkeen likeiset sukulaiset ja muu saattoväki. Ennen olivat veisanneet koko kirkkomatkan, laulajat vain välillä vaihtuivat, mutta minun muistini aikaan veisattiin vain kylän ja talojen kohdalla. Nykyään se tapa on jäänyt kokonaan pois. Inkilästä melkein puolivälissä kirkolle on Äks-joki, siitä yli ajettua kasvaa oikealla puolella tietä suuria petäjiä ja niihin oli kuoreen piirretty ristejä. Kirkolle aina ajaessa äitini näytti niitä ja sanoin ruumiinvetäjien piirtämiksi, sitä varten, että siihen saakka pääsevät vainajien sielut kotiin päin, vaan eivät siitä ylitse.
3. Vanha hautausmaa oli ennen meillä kirkon ympärillä, aita oli suurista mukulakivistä, rautaristikkoisia portteja oli kaksi. Viime vuosisadan lopulla hankkivat uuden hautausmaan, se tuli noin yhden kilometrin päähän kirkosta. Se oli kuiva ylävä kangasmaa, joka oli syvemmältäkin kuivaa vaaleaa santaa. Siellä oli yhteinen rivihauta, johon haudattiin riviin ne vainajat, joille eivät sukulaiset ostaneet eri hautaa. Siunaus toimitettiin tavallisesti haudan reunalla, ruumiin kantajina olivat aina vainajan lähimmät omaiset.
4. Seppeleitä ei ennen käytetty, vaan jokainen, ken halusi, heitti ”kepiät mullat” arkulle ennen haudan umpeen luomista. Hautajaisvieraiden miesväki loi sitten haudan umpeen.
Muistan kaksi ruumiin kirkossa siunaamista, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Ensimmäinen oli 1918 Raudunvalloituksessa kaatuneiden viiden kirvulaisen sankarivainajan siunauksen kirkossa. Toinen täällä Joroisissa Bruuno Kunnalan siunauksen.
Kirkon palvelijoita.
Muistiini on erikoisesti jäänyt rovasti Ulrig Siegberg, hyväntahtoinen kansanmies, sujuva saarnaaja, mutta messuääneltään heikonpuoleinen. Hän muutti papiksi Kirvuun Jääskestä 1886 ja oli yhtäjaksoisesti yli viisikymmentä vuotta Kirvun pappina. Rovasti Siegberg perusti ensimmäisen kansakoulun Kirvun kirkonkylään ja oli sen esimiehenä kymmenet vuodet. Minä olin koko Kirvun seudun ensimmäinen oppilas Kirvun ensimmäisessä kansakoulussa. Nyt evakkoon lähtiessä oli jo kansakouluja Kirvussa 14. Toinen pappi rovasti Bruuno Kunnala oli myös herttaisuutensa ja myös pitäjäläisiin suhtautumisensa ja hyvien saarnojensa tähden jäänyt muistiini. Hän oli Kirvun kunnan esimiehen maanviljelijä Olli Akkasen poika Ylikuunun kylästä.
Meillä sanottiin, että lukkar on papin lakkar.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.